Suomen Kirkon kirje isästäni; kopion sain v. 2004 sota-arkistosta
”Ihminen on ilvesheimo, kun joku kasvavi ylemmäs, sen he tallovat mäsäksi, ollut meitä et parempi”. (Eino Leino)
LÄHTÖKOHTANI on ollut sotaorpous; kuntayhteisössä paarialuokkaan, eli liikaväestöön kuuluva ja meille isättömille (etenkin pojille) ei uskottu koituvan tulevaisuutta. UHKA oli yhteisön taholta, Ruotsiin sotalapseksi tai kasvatuslaitokseen pois kunnan sosiaalimenoja rasittamasta – valtion piikkiin.
OLI ASIOITA JOISTA EI PUHUTTU.
Lapsuuteni kasvatusvanhempieni huostassa oli turvallista ja SUOJELTU siinä määrin ettei isästäni kerrottu. Äitini tilanteen olen ymmärtänyt koko elämäni ajan. Yhteys häneen oli luontevaa, olosuhteet huomioituna. Ei koskaan poikkipuolista sanaa puolin eikä toisin.
YHTEISKUNTAMORAALI OLI KAKSINAAMAISTA. Onko se kohentunut vieläkään?
Paine pakkohuostaanotosta oli rippikouluikään asti – vaikka siitä ei ääneen puhuttu. Uhka leijui päittemme päällä kun kylältä katosi ikätovereita, SOTAORPOJA.
Kohdallani tilanne laukesi kun pääsin oppikouluun ja sittemmin työurallani tapasin yhden ”kadonneista”… korjaustelakan alihankintayrityksen työpäällikkönä. JO VAIN, hyvän mielen tapaamisia…olimme selvinneet.
Kyselyt isästäni lopetin varsin varhaisessa vaiheessa. Ainoan tiedon itse löysin kyläkirjastosta talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden valokuvat sisältäneestä matrikkelista. Vasta 2004 sain sota-arkistosta siellä olevista dokumenteista kopiot ja nyt maaliskuussa 2017 sain haltuuni lähes sata valokuvaa ja asiakirjakopioita.
Kun kuitenkin saavutin työuralla vaikuttamisen paikan… jossa saatoin oikeasti auttaa potkittuja, joita mm. lamavuosilla musertui yhteiskunta- ja työmarkkinoiden rattaissa…
”Mäsäksi tallomisesta” on kokemuksia ylenmäärin. EN OLE niistä lapsuudessa, nuoruudessa saatikka aikuisena kenellekkään puhunut. Olisiko jo aika?
Paineet olivat kansakouluaikaan pahimmat. Oppikoulussa itsetunto toki kohosi, mutta erilaisuus ja aiempi vähättely vaikuttivat asennoitumisen pohjalla- myönnän aivan näille vuosikymmenille asti.
KAIPAAN isääni. Edelleen näillä vuosikymmenillä silmäripset kostuvat… Pikkuserkkuni Riitta ja hänen äitinsä, sekä Johanna ovat välittäneet minulle KIRJEEN isältäni. Tätä lahjaa ei kukaan pysty tallomaan mäsäksi.
Tämä ainakin on meillä yhteistä. Aate Matias kuvassa 22-vuotias, juhlalomalla sotaväestä 1938. Minulla ikää 19-vuotta, syksyllä sotaväkeen lähtö 1957. Kolmas soittaja on isäni (juhannuksena 1938) kihlattu, Helmi.
J O S, tämä kolmikko olisi saanut yhteyden rauhan tultua? KAIPAAN sieluni silmäripsien takana isää ja kaipaan nyt kun tiedän, myös Helmiä, kun niin paljosta on sanomatta jäänyt… ja niin monta nuottia yhteisesti soittamatta.
Korsuorkesterin harmonikan soittaja, myös tässä esityksessä on Kalevi Hautamäki. Kun yhtye esiintyi Turun konserttisalissa, keskustelin ”kaimani” kanssa ja sain heidän nimikirjoitukset CD-kasettiin.
NYT vasta v. 2017 isäni osalta on SURUTYÖ alkanut. Lähes sata valokuvaa ja asiakirjadokumenttia mahdollistavat henkilökuvan muodostamisen, eli sen minkä olen menettänyt. Mutta 80-vuotislahjana saatu uskomaton.