(20.9-2023 MUISTO 20. syyskuu 2016

EN YMMÄRRÄ miksi olen provosoitunut käymään debattia tuntemattomien kanssa maahanmuuttoon, uskontoihin politiikkaan liittyvistä vihaviesteistä, jota nimikoidaan RASISMIKSI?

Eihän minulla ole henkilökohtaista kokemusta tai tuntumaa muuta kuin, että olen syntynyt vuosikymmenellä kun natsien valta vahvistui rotuerottelun ja vihan keinoin.

Lapsuudesta muistan (tiedostan) sota-ajan pommikonelaivueet, pelon ja puutteen arkipäivät. Nuoruudessa aviottomana sotaorpona olin liikaväestöä – sivullinen. Aikuiselämässäni työurallani sain auttaa työelämästä poispotkittuja – syrjäytettyjä.

Ilmeisesti edelleen – henkisessä mielessäni – levitän käteni torjuntaan pahan ja pahuuden edessä.

Talvi- ja jatkosodan historiaa – Erkki Hautamäki, luentovideot

Videot  res. majuri, opetusneuvos Erkki Hautamäen luennnosta KHI Forumissa 29.5.2010 Kasvihuonelimiö EP:n ..kirjaosastolla Nummi-Pusulassa.

Katso videot…

 
* Osa 1 ..  kesto 55  min. tästä

 

* Osa 2 .. kesto 45 min. tästä

 

* Osa 3 .. kesto 20 min. tästä

 

* Osa 4 .. kesto 61 min. tästä

Videoissa ennen  julkaisemattomia  dokumentteja;   arkistofilmejä, skannauksissa   näytöllä  mm. Vilho Tahvanaisen omista alkuperäiskopioista ja Hautamäen kirjasta ”Suomi myrskyn silmässä”… 

Kirjat esittelyssä ja tilaus.. suomimyrskynsilmassä 1. ja 2. osat

(12.8-2023) Onko PS-puolueella oikeasti joku ideologia?

Orpo/Purra – HALLITUKSEN ILMAPIIRISSÄ Wilhelm Junnilan ministerivalinta aiheutti tietovuodon, joka paisui natsi- ja rasismikohuksi; jatkona Ville Rydmanin valinta elinkeinoministeriksi… oliko se Purran tyhmä pisto Orpolle? Nollatoleranssi rasismille tarkoittaa käytännössä pysyvää painetta mediassa ja RKP:stä Henriksson on ajautunut kalikaksi, jota kaikki potkivat.
ORPO/PURRA hallituksen solmu on pahempi kuin historian Gordionin solmu. Onko PS-puolueella joku ideologia?

Punnuksen kansakoulun KAIVO talvisodan ajalta

Kalevi Kannus

Lehtileike Ilta-Sanomat 5.1.2019 -Tästä Ilta-Sanomien verkkojuttuun ..>
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005956085.html


TIEDOKSI TULEVASTA
kts artikkeli
19. toukokuuta 2019 siunattiin Lappeenrantaan taistelukentiltä löydetyt tunnistamattomat sotavainajat

Oma kiinnostukseni talvisotaan ja isäni kohtaloon on ollut koko elämäni mittainen.

Jo varhaisina kouluvuosina tutkailin tietosanakirjoja. Tietoja oli niukasti saatavissa. Sodan vuosina kansa taisteli, mutta sodan jälkeen kansakunta vaikeni, etenkin ns. ”vaaran vuosina”.
Valokuvan isästäni löysin 1950-luvun alkuvuosilla kansakoulun (jossa asuimme) johtajaopettajan kirjahyllystä talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden matrikkelista ”Vapautemme hinta”.

Varsinaisesti selvitykset käynnistyivät kun tapasin 2004 Erkki Hautamäen ja pääsin osallistumaan hänen talvisotaa käsittelevään ”Suomi myrskyn silmässä” ensimmäisen osan tutkimuksiin. Kirjasta on jatkosotaa käsittelevä toinen osa valmistunut ja myynnissä.

Talvisodan joukkohautana 78 vuotta toimineesta kaivosta kuvassa 15. joulukuuta 2018 ylösnostetut kolme tuntolevyä, joista yksi on isäni. Sotavainajien etsintä, maastokartoitukset ja kaivon tyhjentäminen toteutui yli rajan projekti-yhteistyöllä. On omalla kohdallani uskomaton tunnepaketti kirjoittaa näitä sanoja historian tosiasioina.

AVAIMET kaivohankkeelle ovat Jari Jaakkolan historiatutkimuksesta IITIN komppanian vaiheista.


Teos on kirjastoista kaukolainattavissa.

Muolaan Punnuksen kansakoulun paikalla on järkyttävä määrä kiviä

Luonnollinen maanpinta on varmaan 1 – 2 m:n pinnan alla. Yksi mielenkiintoinen painanne löytyi ”väärästä paikasta” … mutta tarkemmin ajatellen se voi ollakin just oikealla paikalla.

Punnuksen kansakoulunmäen taistelussa Iitin komppanian kaatuneiden joukkohaudaksi on Martti Saarento 1977 julkaistussa kirjassaan ”Kymenlaaksolaisrykmentin mukana talvisodassa” olettanut koulun KAIVOA.

Leike kirjasta.

Tuo tieto on nyt tutkittu.

Video kaivon avaamisesta katsottavissa vain täällä.

SEURA-lehti 3.1.2019: Legenda kaivoon haudatuista talvisodan kaatuneista sai vahvistuksen
– Suomalaissotilaiden tuntolevyjä löytyi Muolaan pikkukylästä karmeasta paikasta
Karjalan kannaksella Punnuksen taistelussa helmikuussa 1940 katosi paljon suomalaissotilaita. Huhujen mukaan venäläiset hautasivat heitä kylän koulun kaivoon – ja nyt tarinalle saatiin vahvistus.

Tyhjennetty kaivo

Ämpäri pohjalta

Jarkko Väänänen kertoo projektin kenttätyön taustoista ja vaiheista:

– Olin vuosi sitten (2017) yhteydessä Kansallisarkistoon ja sieltä ei silloin löytynyt juurikaan etsimiäni kiinteistökarttoja Punnuksen kansakoulun alueelta.
– Sitten juolahti mieleeni Tykkitie, sehän valmistui hieman ennen talvisotaa. Tykkitiestä saattaisi löytyä tiesuunnitelma, jossa myös tien vierellä sijaitseva kansakoulu saattaisi näkyä.
– Kansallisarkiston alaisessa Mikkelin maakunta-arkistossa on Viipurin tie- ja vesirakennuspiirin arkisto ja siltä löytyi tiesuunnitelma ja todella siinä näkyy Punnuksen kansakoulun rakennukset ja suureksi ällistykseksi myös koulun KAIVO.
– Tilanne muuttui kertaheitolla – nyt kaivon sijainti koulun pihapiirissä ei enää perustu pelkästään muistikuvaan, vaan faktaan.

Tiesuunnitelma (kuvat alempana) vuodelta 1931 on piirretty mittakaavaan1:2000, kun topografikartta on 1:20 000.
Tiesuunnitelma vie koulun mäenpäälle, kuten se ilmakuvassakin on nähtävissä,
Tiesuunnitelmaan on myös merkitty kansakoulun KAIVO, joka on aiempaa tietoa syrjemmässä.

Viimeisin valistunut arvaus kaivon sijainnille on kuvassa keltainen ympyrä, joka sisältää keväällä löytyneen pyöreän painanteen, jota ei runsaan kasvillisuuden takia ole vielä tutkittu kunnolla. Uusi tutkimus tehdään 2018 syksyllä.

Kuvassa valkoinen rakennus Muolaan Punnuksen kansakoulu.

Kansallisarkiston karttoja Punnuksen koulun alueesta

Erityisen kiinnostavia ovat kartta Punnuksen koulun alueen tiesuunnitelma vuodelta 1931.

Aate Matiaksen viimeinen taistelu

<- isäni – s.1916, k.15.2.1940.

Talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta

14.2.1940

Vihollisen onnistuttua ankaran painostuksen jälkeen murtautumaan 5. ja 6. komppanian lohkolla asemien sisään sai vänrikki Yrjölä käskyn tehdä vastahyökkäys.

15.2.1940

Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samoin jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina tukikohtaan.

Vänrikki Olavi Yrjölän ryhmä R.I.P. 15.2.1940.

Kello 14.00 komppania miehitti sulkuasemat yhdessä 6. komppanian kanssa. Noin kello 16 ajoissa saimme avuksi komppania Kirman, ja komppania Metson, jotka miehittivät sulkuasemat Ns.talo, huoltotie, Punnusjärvi. Komppania luovutti asemat Kirmalle ja Metsolle kello 24.00, jonka jälkeen komppaniamme siirtyi majapaikkaan lepäilemään.

Tässa alla kaksi sivua JR/5:n sotapäiväkirjasta. (Sota-arkisto)

<

JR/5 taistelussa Punnuksen lohkolla.

Mikä tälle kansakunnalle on tärkeää? Vai onko mitään?

Valtakunnassa on julkistettu esitys puolustusvoimien rakenneuudistukseksi. Esitys oli valmisteltu puolustushallinnon virkamiesten toimesta. Lähtökohtana oli supistaa puolustusvoimien kuluja. Esitys annettiin harkitusti vasta presidentin vaalien jälkeen. Toisaalta se haluttiin varmuuden vuoksi julkistaa ennen uuden presidentin valtaan astumista. Nyt voitiin ilmoittaa miten esityksellä on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja nykyisen presidentin hyväksyntä. Näin kirjoittaa sotaveteraani Yrjö Sarasteen sähköpostissaan otsikolla: Tarjolla ”kättä pitempää”?

Lehtien pääkirjoitus- ja mielipidekirjoitussivut ovat täyttyneet toisaalta järkyttyneistä ja toisaalta helpottuneista kannanotoista. Kirjoitetaan miten ”Tämä ei kerta kaikkiaan käy päinsä”, ”Pohjanmaan sotilaallinen tyhjiö”, ” Varuskunnan lakkauttaminen on kirvelevä isku”, ” Katkeria kyyneliä Lapualla” jne. Toisaalta esim. ”Dragsvikin säilyminen on koko alueen etu” ja

”Riihimäeltä kuultiin helpotuksen huokaus.”

Yleensä kirjoittajat eivät ole muistaneet tässä yhteydessä Naton olemassaoloa. Poikkeuksen tekee Turun Sanomat. Lehti toteaa miten ”Uudistus ei ollut järisyttävä, jos sitä verrataan monissa EU- ja Nato-maissa tehtyihin puolustusmenojen leikkauksiin. Puolustusvoimien on määrä pärjätä uusitulla organisaatiollaan vuoteen 2020 saakka. Sitä ennen voi tapahtua paljon. Tuskin säästöpaineetkaan helpottavat.”

Sitten lehti kiteyttää ”Jos niukkaslinja vielä tiukkenee, puolustuksen perusratkaisu on mietittävä uusiksi. Ruotsi on jo miettinyt. Muilla Pohjoismailla ja Virolla kättä pidemmästä huolehtii Nato.”

Voiko joku todella uskoa, että rahattomalle olisi tarjolla ”kättä pitempää.”

* * *

Myös vuoden 1946 eduskuntavaalit aiheuttivat puoluekartalla suuret muutokset. Sotiin liittyvistä asioista vaiettiin. Edessä olivat sotasyyllisten ja asenkätkijöiden tuomiot, Pariisin rauhansopimuksen erittäin kovat ehdot, valvontakomission ja sotakorvausten synkät varjot kansakunnan yllä. Meitä sotaorpoja ja sotalapsia käytännöllisesti katsoden ei ollut olemassa. Suuri joukko häivytettiin kaiken kansan silmistä lastenkoteihin – kasvatuslaitoksiin, niin kuin etupäässä poikakoteja nimitettiin.

Katso video ”Ei kenenkään lapsi” sotaorvon kohtalosta sotien jälkeisessä Suomessa: http://areena.yle.fi/video/1305442777047

Isäni hautapaikka on nyt löytynyt. Olen saanut isäni JR/5 -komppanian vaiheita tutkimuksen tehneeltä viestin: ”Viime viikonloppuna sain muistinvaraisesti piirretyn karttapohjan Punnuksen kansakoulun pihapiiristä. Myös kaivo, jonne Aate Matiaskin on todennäköisesti haudattu, on siihen merkitty. Ensi keväänä minulla on tarkoitus lähteä paikallistamaan kaivo maastosta.”

Samalta sotatantereelta, Muolaan männiköissä, kerrotaan Tapani Vallin kirjassa” Varsinais-suomalaisten sotatie 1939-1944”:

Lähteen tienhaarassa käytiin koko päivän 15.2. ankaria taisteluita. Vilho Tervasmäki (6./JR 14) kertoo:

”Kymmenet hyökkäysvaunut pyrkivät kovasti ampuen pataljoonan asemiin ja uusivat hyökkäyksensä ammustäydennystä noudettuaan. Pataljoona onnistui kuitenkin torjumaan vaunuja seuraavan jalkaväen ryntäykset. Näissä taisteluissa kaatuivat 6.K:n päällikkö vänr. Heikki Kuutti ja joukkueenjohtaja, res.vänr. Holger Nummila. Niinpä minä jouduin ainoana upseerina ottamaan komppanian päällikkyyden.”

.. Kämärän asemalle illalla 14.2. saapuneet II ja III/JR 62 saivat aamuyöllä 15.2 käskyn ryhmittyä Kultakummun ja Kilteenlammen välille. Turkulainen res.vänr. Osmo Laine oli JR 62:n KrhK:ssa joukkueenjohtajana:

”KrhK kuljetettiin Itä-Kannakselta yötä myöten yli 40 asteen pakkasessa avokuorma-autoilla Summan suuntaan. Matka ei ollut ylentävä, istuimme kylmässä autossa vieri vieressä, lähestyimme jylisevää rintamaa, ohitimme Kämärän aseman ja majoituimme erääseen läheiseen koulurakennukseen. Juuri kun olimme asettuneet sisään, tuli tieto, että venäläiset olivat aivan ulottuvilla. Koulusta oli pakko lähteä ja vieläpä niin kiireesti, että komeroon minulta jäivät reppu ja aivan uudet saappaat.”

.. hyökkääjän päävoimat pysähtyivät yöksi tienristeyksen maastoon eivätkä jatkaneet Kämärän suuntaan. Tämä oli väsyneet ja hajanaisen puolustajan onni. Häikäilemättömästi edeten puna-armeija olisi helposti päässyt pitkällekin. Toisaalta läpimurtokohta oli vielä varsin kapea ja suomalaisjoukkoja sen molemminpuolin. Neuvostoliittolaiset olivat myös todenneet vastarinnan sitkeäksi ja heillä oli vahvat perusteet olettaa sen sellaisena jatkuvan..

Tässä Wikipediasta lainaus:

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana.

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana. JR 5:n ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä. [27]
Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.

Suomalaisjoukot totesivan koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssavaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja. [28]

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taisteluiden kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton. [29]

12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.

13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan. [30]

Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taisteluiden vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi.
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.

15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tulee. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset. Tässa taisteluvaiheessa Aate Matias kaatui…

Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta. [32]ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä.

Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.

Suomalaisjoukot totesivat koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssarivaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja.

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinaalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taistelujen kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton.

12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinaalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.

13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan.

Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taistelujen vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi. [31]
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.

15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tuleen. (Tässä vastahyökkäyksessä Aate Matias kaatui…) Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset.

Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta.

* * *

Saiko Suomi lännen apua 3-vuotisvalokuvani aikoihin?

Koulukaverini Pekka O:n oman elämänsä kirjasta, hänen tarkoista kuvauksista löysin hyvin monta itseltäni kadoksissa ollutta yhtymäkohtaa omaan lapsuuteeni, varhaisnuoruuteeni, erityisesti oppikoulun ajalta. Jossa totta puhuen, sotaorpouteeni liittyen, sain kokea melkoisesti alentuvaa ja syrjivää kohtelua. Ei toki ikäluokkani lasten ja nuorten taholta, vaan aikuisten, eräiden opettajien ja joidenkin kyläläisten taholta, ilmeisesti kateudesta kun kasvatusvanhempani saivat minusta ”sotakorvausta”.

Oma naamataulu on toki vuosikymmenten kuluessa muokkautunut.


Sotaorpous varsinkaan nuoruuteni vuosina ei ollut mikään kunnia-asia.

Sodat hävinneelle, tai ”torjuntavoiton” saavuttaneelle kansakunnalle sotaorvot ja sotalesket olivat pääosin paarialuokkaa, eli liikaväestöä, joita oli pakko taloudellisesti tukea. Tähän samaan kastiin luokiteltiin myös osa sotalapsista joita palautui Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta – suuret ikäluokat olivat syntymässä.

Sotaorpotunnus

sotaorpotunnus2.12.2014 SAIN POSTIN VÄLITYKSELLÄ sotaorpotunnuksen kunnianosoitus-kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet pääministeri Jyrki Katainen ja sosiaali-ja terveysministeri Paula Risikko.

* Sekä Kaatuneitten Omaisten Liiton kunnianosoitus, jonka allekirjoittajat ovat Mauri Niskakoski, puheenjohtaja ja Jarmo Hietanen, toiminnanjohtaja.

kunnianositus

Onhan se tunteita myllertävää 77-vuotiaana vastaanottaa viimeinkin virallinen tunnustus sotaorpoudesta. Saman kunnianosoituksen on saanut 16 000 talvi- ja jatkosodan orpoa… Isäni kohdalta ole saanut selville hänen viimeisistä vaiheistaan talvisodassa 1940; jolloin oli 2,5 vuotias.
* Hartain toiveeni on ettei sota-ajan lapsuuden muistoksi kansakuntamme tulevaisuudessa näitä kunnianosoitusten ja rintamerkkien jakamiseen tule tarvetta…

Seuraavassa otteita talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta,

Muolaan pitäjässä Punnuksen lohkolta…

”TASAPUOLISUUDEKSI”


Suomessa asuvan venäläisen sotahistorioitsijan Bair Irincheev’in kirjassa: ”Talvisota venäläisin silmin”
silminnäkijäkuvauksiin, sotapäiväkirjoihin sekä taisteluraportteihin ja muihin arkistomateriaaleihin pohjautuva teos siitä, millaisena talvisota koettiin puna-armeijan riveissä – eturintamataisteluista kovimmissa mahdollisissa olosuhteissa; kirjassa selostus
Punnuksen taistelusta. E-kirjana https://kirja.elisa.fi/ekirja/talvisota-venalaisin-silmin

MUISTOTAULU Nivalan Ruuskankylän koulussa.

SOTA: Jäähyväiset isälle, siunaus ja hautaanlasku 21.8.2021, Nivalassa

Yläkuvassa 102-vuotias sotaveteraani jättää viimeisen tervehdyksen aseveljelle, isälleni Aate Matias Hautamäelle, Nivalassa 21. elokuuta 2021.
Sotaveteraani Tauno Junnikkalan pitkä elämä päättyi 25. syyskuuta 2022.

Valokuvista suurin osa Esa K. Mäkinen

1. ISÄNI Aate Matias Hautamäki, synt. 8.2.1916, Nivalassa. Kaatui talvisodassa 15.2.1940, Muolaan Punnuksessa.

Isäni kohtalo oli n. 80 vuotta … Jalasjärven veteraaniköörin TUNTEMATON SOTILAS-laulun sanojen mukainen.

2. Hautakumpu 21.8.2021, Nivalan sankarihaudoilla ristin juurella, joka on ollut siellä 1.9.1940 lähtien.

3.

4. Sanna Jukkolan puhe: SIUNAUSPUHE SOTAMIES AATE MATIAS HAUTAMÄKI 21.8.2021

”Jos minulle käy huonosti, haudatkaa minut kotimaan multaan”.

Tämä on ollut tunnettu sotilaiden toive. Tänään tämä toive saa täyttyä Aate Matias Hautamäen osalta. Hautapaikka on odottanut häntä jo pitkään: 1. päivänä syyskuuta vuonna 1940 hänet on siunattu poissaolevana. Ja tänään tässä edessämme on pieni arkku, missä lepää Hautamäen maalliset jäänteet. Niiden matka kotikirkon hautausmaalle on ollut pitkä.

Aate Hautamäki oli syntynyt 8. päivänä helmikuuta vuonna 1916. Nuoren miehen tie johti Kymenlaaksoon, nykyisen Päijät-Hämeen maakunnassa sijaitsevaan Iitin kuntaan. Sieltä käsin kävi kutsu puolustamaan isänmaatamme sodassa, joka alkoi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939.
Vahakantiseen sotapäiväkirjaan on tallennettu Iitin komppanian tietoja. 15. helmikuuta vuonna 1940 on kirjoitettu:
Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samoin jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina tukikohtaan.

Aate Matias Hautamäen elämä päättyi Karjalan kannaksella, Muolaan pitäjässä, Punnuksen kylässä. Viikkoa aiemmin hän oli täyttänyt 24 vuotta.

Alkoivat pitkät odotuksen ja epätietoisuuden vuodet. Teidän saattajien mielessä on esimerkiksi Aaten sisaren Elviiran sanat, kun hän muistutti: ”Jos Teitä tulee vastaan mies sotavaatteissa ja reppu selässä, ottakaa hänet vastaan lämmöllä ja rakkaudella.” Ja teitä odottajia – teitä on ollut paljon. Erityisesti ajattelin sinua, Kalevi – sinua, joka olet koko elämäsi odottanut omaa isää kotiin. Nyt tuo päivä on koittanut. Pitkä kotimatka on viimein tullut päätökseen.

Asia johti toiseen, ja viimein, joulukuussa 2,5 vuotta sitten, Punnuksen kyläkoulun kaivosta, jopa 8 metrin syvyydestä, nostettiin ylös kuusi vainajaa. Heidän mukanaan kolmen sotilaan tuntolevyt. Yksi tuntolevyistä kuului Aate Hautamäelle. Alkoivat tarkemmat tutkimukset, joiden tulos lepää nyt edessämme.

”Niin lyhyt on askel
ajasta ikuisuuteen,
niin kapea raja välillä
taivaan ja maan.”

Näillä muistosanoilla te omaiset muistitte Aate Hautamäkeä risti-ilmoituksessa. Taivaan ja maan raja on kapea; askel ajasta ikuisuuteen on lyhyt. Meidän kaikkien saattajien turvana ja lohtuna olkoon luottamus Jeesukseen Kristukseen, joka on kerran Golgatan ristillä voittanut kuolen vallat. Vain sen takia meillä on tänään toivo taivaan kodista; kodista, minne meidän matkamme on vielä kesken – kodista, minne sotamies Aate Hautamäen nyt yhdessä saatellaan.

Nivalan seurakunnan striimaus (video) siunaustilaisuudesta.

5.

Muut siunaus- ja muistotilaisuuden puheet

39.

Majuri ERKKI HAUTAMÄKI:

Aate Matias Hautamäen muistotilaisuus 21.8.2021 Nivalassa
Hyvät ystävät täällä tänään. Rauha Teille

Olemme hetki sitten kätkeneet sotilaan Aate Matias Hautamäen kotiseurakuntansa multaan.. Matka oli pitkä – ehkä liiankin pitkä siitä hetkestä, jolloin hänen elämänsä kirjaan merkattiin piste. Talvisodan Muolaan Punnuksen kylän tulimyrskyssä.
Silloin Suomi-äiti siunasi miehiään ja poikiaan suru sydämessä ja kyyneleet silmässä kaikkialla maassamme kirkkojen kotimultaan – sankarihautoihinsa. Suomi koki silloin surulla verhottua Talvisodan ihmettään, jota muu maailma ihaillen seurasi sivusta.
Olen viime viikkoina aprikoinut, mikä on tuollaisen ihmeen olemus ja merkitys? Elämämme matkalla me näemme ja koemme sellaisia yksityisinä ihmisinäkin, vaan usein ajatuksemme elämän kiireissä pysähtyy ratkaisuun kuitenkin sattuman kohdalle.
Uskon vahvasti, että saimme Aate Matiaksen 80-vuotta pitkän – ja jo toivottoman odotuksen jälkeen ihmeenä kotiin ja että hänellä on meille sanoma täällä tänään; ”Rakkaat ystävät ja omaiseni minä tuon teille sanoman ja todistuksen ihmeestä ja myös siihen aina liittyvästä armosta ja rakkaudesta. Tässä ei ole kysymys sattumasta.”
Totta sattumaksi emme voi, emme halua Talvisodan taistelijan kohtaloa ja kotiin, asetovereidensa viereen lepäämään pääsemisen ihmettä kutsua. Puhumattakaan monista asiayhteyteen liittyvistä muista myöhemmistä ihmeistä, joita emme voi sattumaksi tulkita!
Uskon, että Aate Matias todella palasi kotiin tuomaan mukanaan todistusta ja sanomaa samalla vieläkin suuremman ihmeen löytymisestä – Talvisodan ihmeestä. Siihen hänellä oli uhrivalmiina oma osuutensa, jonka hän antoi Kannaksen tulimyrskyssä isänmaalleen. Mitä hän on ajatellut hetkellä jolloin hänen elämänkirjansa suljettiin – sitä emme tiedä? Mutta sen tiedämme, että 80-vuoden odotuksen jälkeen hänelle annettiin uusi sanantuojan tehtävä tulla kotiin ja todistamaan meille epäileville Tuomaille todellisen ihmeen sisältö ja merkitys!
Tänään – uskon niin – Aate Matiaksen sanoman voimme ymmärtää oikein vain, kun ihmettä kantava voima on armon ja kiitollisuuden rakkaus, jotka meille annetaan. Tämä hetki on ollut tänään, jolloin sattuman ajatus on lopulta poistettu. Me emme juhli lottovoittoja!
Olen myös tätä ihmeen ja sattumuksen eroavaisuutta selvittänyt itselleni näin: Kalevi – isäsi Aate Matias sai vielä pitkän 80-vuoden jälkeen armon osoituksen, tuoda sinulle todellisen ihmeen toisenkin tekijän – rakkauden osoituksen, ehkä vain sinun sen sydämessäsi kuullessasi kuin kaukaa isäsi äänen: Olet rakas oma poikani”.
Paljon ihmeellistä on tapahtunut ajatellessamme meidän ystävyytemme syntymisestä pari vuosikymmentä sitten Turun kirjamessuilla. Heti alussa tunsin, että jokin sotiemme historiaan liittyvän kirjani 1. osan sisällöstä kiinnosti sinua yllättävän paljon. Paljon ehti Aurajoessa kuitenkin vettä virrata, ennen kuin isäsi sai viimeisen suuren tehtävänsä – todistaa ihmeen sanansaattajana, ei vain sinulle ja omaisille kantamasta, vaan meille kaikille! Tuosta armon ja rakkauden ihmeestä, jossa me kaikki olemme saaneet olla läsnä tänä päivänä täällä Nivalassa.
”Marskiltamme” kyseltiin paljon sotiemme jälkeen Talvisodan taisteluista ja silloisesta selviämisemme ihmeestä. Hänen tunnustuksensa sotilailleen paljastuu hänen koskettavista päiväkäskyistään. Ei vähiten Suomen äideille osoittamastaan kiitos ja kunniataulusta, joka näkyy jokaisen Suomen kirkon seinällä.
Harvemmin tulee kuitenkin esille hänen vastauksensa muistiin kirjattu, jossa hän toteaa ihmeestä kysyvälle: ”Niin – Suomesta löytyi rukoukseen ristittyjä käsiä tarpeeksi ja näin sain / siunauksen voimaa / johtaa pienen Suomen armeijaa ihmeeseen, jota ei pidetty mahdollisena.” Armon maljan rukousten määrä ja merkitys oli näin käynyt selville vanhalle soturille isänmaan kohtalon hetkellä.
Haluaisin vielä ketoa erään Marskin upseerin itse kertomasta tapahtumasta vuonna 1995, täyttäessään 90 vuotta. Tämä mies komensi ratsuväen upseerina (evl.) kuuluisaa Tyrjän rykmenttiä (JR 7) ja haavoittui kuoleman rajoilla käyden heti jatkosodan alussa ja useita kertoja kovemmin myöhemmin, jääden 50% sotainvaliidiksi. Jalkaväen kenraalina ja Marskin ritarina hän oli näkyvä persoona sotien jälkeenkin.
Hän oli Adolf Ehrnroot, jonka miestensä mainetekojen myötä osoittautui, että ihme niiden mahdollisuuteen perustui paljolti joukkoa johtavan upseerin persoonaan, ihmistuntemukseen, oikeudenmukaisuuteen, ammattitaitoon ja käytökseen sodan julmien lakien vallitessa. Sotien jälkeen muistamme tuon miehen ”pyörätuolissa” presidenttimme itsenäisyyspäivien juhlavastaanotoilta ja tunnuslauseeltaan: ”Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa!”
Täyttäessään 90-vuotta (1995) hän kodissaan Turun Kakskerrassa, joutui luonnollisesti paljon vastailemaan puhelimeen onnittelijoilleen. Hän kertoo itse: ”Puhelimen taas soidessa, vastasin ja soittaja ilmoitti – olen vain tavallinen sotilas ja työmies, mutta halusin onnitella entistä komentajaani tämän juhlapäivänä. Vastasin, Kuule, meidän herramme edessä ei ole arvojärjestystä – on vain armojärjestys.”
Tuo kenraalin yksinkertainen vastaus kuvastaa mielestäni, että hän syvästi ymmärsi tuon heidänkin taistelemansa todellisen ihmeen kantavien voimien olleen kaikki sattumat poissulkeva; armon ja rakkauden siunaus.
Eräs ihmeitten sarjan toisiinsa liittyvä kehä on myös sulkeutunut nyt täällä Nivalassa. Mielestäni sen alku ja ensimmäinen rakkauden ja armeliaisuuden teko käynnisti sen jo 80 vuotta sitten. Silloin Anttilan talon väki, maataan viljelevinä suomalaisina kylvivät siemenen kerran tulevalle ihmeelle. He loivat kestävän rakkauden sillan, antaessaan tuolloin pienelle orvolle pojalle mahdollisuuden saada kasvaa turvattuna mieheksi ja palvelemaan vuorollaan synnyinmaataan.
Uskon vahvasti, että vain tämän lähtöinen armon ja rakkauden osoitus vielä vuosikymmenienkin jälkeen sai Luojan johdattamaan meidät tähänkin ihmeeseen, jonka olemme täällä voineet nähdä ja kokea.
Hyvät ystävät! Olemme saaneet olla kutsuvieraana / i h m e e n / juhlassa- Toivon sen herättäneen tuntemuksia ilon ja ehkä samalla surumielenkin keskellä myös tuon ihmeellisen armon ja rakkauden läsnäolosta.
Haluan lopuksi toivottaa teille kaikille pientenkin kohtaamienne ihmeiden huomioimista, usein tietämättänne ehkä elämänne helminauhassa, sen kirkkaimpina tähtinä. Muistaen toki ettei niiden tulolle ja hetkelle ole mitään laskettua aikaa, vaan vaikuttaa niiden voima elämässämme armon ja rakkauden lahjana tarvitessamme … kuolemankin rajojen takaa.
Erkki Hautamäki

40.

PETTERIN OJANEN:

Aate Matias Hautamäen muistotilaisuus 21.8.2021 Nivalassa
Hyvä Kalevi, Marjatta. Hyvä saattoväki.
Tänään täällä viimeiseen leposijaansa saatettu sankarivainaja Aate Matias Hautamäki oli äitini Iida Hedvigin 3v nuorempi veli ja siis minun enoni. Sisaruksia, lapsia perheessä oli 14. Itse en tietenkään koskaan enoani tavannut eikä liioin vanhempi veljeni Ilmarikaan, vaikka onkin syntynyt kymmenen vuotta aiemmin kuin minä. Me kumpainenkin muistamme kuitenkin joitain asioita äitimme kertomana.
Vuoden 1940 syyskuussa olivat enomme sankarihautajaiset. Tuolloin rintamalta tuli kuitenkin vain kangastilkku, josta äitimme käytti ilmaisua ”rätti”, joka tuolloin laskettiin sankarihautaan. Tuo ilmaisu kuvaa sitä pettymystä, jota äitimme tunsi, kun varsinaisia Aaten jäänteitä ei tuolloin vielä löydetty.
Tuohon tilaisuuteen äiti ei päässyt mukaan, koska saman vuoden tammikuussa syntynyt veljeni Ilmari oli vielä pienokainen ja matka Alastaron Tammiaisista olisi edellyttänyt ensin hevosmatkaa, sitten linja-autolla matkustamista ja lopuksi vielä junamatkaa Pohjanmaalle Nivalaan.
Meidän sukuhaaramme tiedot äidin nuoremman veljen, enomme Aaten kohtalosta rajoittuivat pitkään vain edellä mainittuun. Sota-arkiston avautuminen 2000-luvulla valaisi lisää enon kohtalosta, kun veljeni kävi siellä asiaa tutkimassa. Asiasta on sittemmin kirjoitettu myös julkisuudessa, joten totean vain lyhyesti, että vihollisen hyökkäys Punnuksen kansakoulua tukikohtanaan pitäneitä Suomen sotureita vastaan oli raju ja vihollisen ylivoima niin suuri, että puolustajilla ei ollut mitään mahdollisuutta taistelussa pärjätä, vaan yli kolmekymmentä sotilasta kaatui tuossa puolustustaistelussa.
Veljeni ehdotuksesta emme kertoneet äidille arkiston tietojen yksityiskohdista, sillä tuolloin Aate enomme lopullinen kohtalo jäi edelleenkin avoimeksi, ja arvelimme, että äitimme alkaisi uudelleen herätellä toivoa veljensä paluusta, vaikka me joltisellakin varmuudella saatoimme todeta äitimme nuoremman veljen kohtalon noina hetkinä tuolla karulla tavalla sinetöityneen.
Veljeni ja minun muistamani mukaan äitimme ei koskaan puhunut siitä, että Aatella olisi ollut poika. On vaikea kuvitella, että äitimme olisi halunnut sellaisen asian pojiltaan salata. Se ei olisi ollenkaan sopinut hänen luonteelleen.
Vuonna 2017 sitten melkoisen sattuman myötä veljeni löysi eräältä nettisivustolta tietoa Aate Matias Hautamäestä. Hän selvitti asiaa puolisonsa kanssa lähemmin. Osoittautui, että nuo sivustot, Kalevi, olivat sinun sivustosi. Veljeni kertoi löydöstään minulle ja hämmästyksekseni totesin, että sivuston ylläpitäjä oli henkilö, jonka kanssa itse olin tehnyt työelämässä ollessani yhteistyötä. Teimme siis yhteistyötä tietämättä sukulaisuussuhteestamme.
Uuden sukulaisuussuhteen selviämisen aikaan äitimme oli jo kuollut. Se oli, on harmi, koska tämä uusi tuttavuus olisi ollut paikallaan. Se olisi varmasti ilahduttanut äitiä, jos hän olisi päässyt tapaamaan rakkaan veljensä poikaa, joka sattumoisin asui vielä samalla paikkakunnallakin. Uskon, että myös sinulle Kalevi olisi saattanut olla iloa tuosta uudesta tuttavuudesta.
Nyt olemme uudelleen saattamassa sanakarivainajaa Aate Matiasta viimeiseen haudan lepoon. Siitä saamme kiittää Jarkko Väänästä ja kumppaneita, jotka pyyteettömästi uurastaen ovat löytäneet enoni maalliset jäänteet Punnuksen kansakoulun vanhasta kaivosta. Nykytieteen keinoihin tukeutuen voimme nyt varmuudella todeta, että Aate Matias Hautamäki saa arvolleen sopivan viimeisen leposijansa isiensä maalla.
Jospa olisi ollut mahdollista, että löytö olisi tapahtunut runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin, niin äitinikin olisi voinut olla mukana. Hänhän eli kuitenkin 94-vuotiaaksi. Kaikesta huolimatta uskon vakaasti, että hän on hengessä mukana.
Hyvä Kalevi, Aaten sukulaiset. Voimme nyt levollisin mielin sankarivainajamme saatua viimeisen leposijansa vaikkapa Väinö Linnan Tuntematonta mukaellen todeta. ”Mennähän rauhas. Ei s’oo ihmises. S’oon suuremmas käres.”
Hyvä saattoväki. Lopuksi kiitän omasta ja perheeni puolesta sekä veljeni Ilmarin ja hänen perheensä puolesta valtiovaltaa, Nivalan kaupunkia ja seurakuntaa, veteraanijärjestöjä sekä sukulaistamme Riitta Rautaojaa ja myös kaikkia muita tyköauttaneita siitä, että olemme saaneet olla läsnä enomme juhlallisissa sankarihautajaisissa ja tässä hienossa muistotilaisuudessa.
Kiitos.
Petteri Ojanen, Aate Matiaksen sisaren poika

6.

7.

8.

9.

10.

11.

12.

13.-

14-

15.

16.

17.

18.

19.

20.

21.

22.

23.

24.

25.

26-

27.

28.

29.

31.

30.
Riitta ja Markus jäähyväiset isoenolle.

32.

33-

34. Tauno Junnikkalan muistolle
Valokuvassa Tauno Junnikkala jättää viimeisen tervehdyksen aseveljelle, isälleni Aate Matias Hautamäelle, Nivalassa 21. elokuuta 2021.
Sotaveteraani Tauno Junnikkalan pitkä elämä päättyi 25. syyskuuta 2022.
Hymni soi holvissa hiljaa Tummana kaipuuta soi Aika on korjannut viljaa Sarka jo kynnetty on Ammoin me marssimme kahden Tulta löi taivas ja maa Rannoilta Äänisen lahden

Kelle nyt kertoa saa Maa-äiti suojaansa sulkee Vartija poissa jo on.

Kunnioittaen Kalevi

35.

36.

37.

38.

41.

42.

43.

44.

45.

46.

47.

JALASJÄRVEN veteraaniköörin laulut

* Tuntematon sotilas
ja
* Veteraanin iltahuuto

(15.7-2023) Perussuomalaisten omien kiistojen historiaa

KALEVI KANNUS: Nyt perussuomalaiset vievät kokoomusta, kuin litran mittaa… On palattu puoluekartalla 1930 -luvun ilmapiiriin. Muilutusten tilalle ovat tulleet vihaviestit…

NÄIN matalaotsaista sanan asein noitumista tuskin on nähty sitten SDP:n hajoamisen 1956.

TOISAALTA samana vuonna Veikko Vennamo erkaantui Maalaisliitossa; hävittyään Nivalan puoluekokouksessa V J Sukselaiselle puolueen puheenjohtajuudesta…

Suomessa koettiin suurlakko. Olin lähes läsnä noissa tapahtumissa 19-vuotiaana. Lakon ajalla viikonvaihteissa päivystin osuuskaupan (lukitussa)varastossa siltä varalta jos sinne yritetään tunkeutua… Kokemus sinänsä.

Keskustan ja perussuomalaisten edeltäjien tiet erkanivat 1950-luvulla.

Juha Sipilän hallituksen ytimen muodostavat puolueet, joiden juuret ovat tiukasti talonpoikaisessa Suomessa. Oli myös aika, jolloin keskustan ja perussuomalaisten edeltäjät ja oppi-isät mahtuivat samaan puolueeseen.

Suomen Keskusta oli vielä 1950-luvulla Maalaisliitto ja yksi Suomen politiikan voimakeskittymiä. Tuleva presidentti Urho Kekkonen (1900–1986) oli viiden hallituksen pääministeri, ja viimeiseen näistä pääsi toiseksi valtiovarainministeriksi myös Veikko Vennamo (1913–1997).

Kekkosen ja Vennamon välit olivat kiristyneet jo aiemmin varsinkin ulkopolitiikan osalta. Vennamo katsoi enemmän länteen, ja erityisesti suhtautumisessa Neuvostoliittoon ja Saksan liittotasavaltaan miesten näkemykset erosivat. Jännitteet kasvoivat entisestään Kekkosen tultua valituksi presidentiksi alkuvuonna 1956.

Maalaisliitto juhli 50-vuotista taivaltaan heinäkuussa 1956 Nivalan puoluekokouksessa. Vennamon vaikutuspiiriin oli alkanut kerääntyä muun muassa asutustilallisia ja pienviljelijöitä, ja 15. heinäkuuta 1956 hän mittauttikin kannatuksensa Maalaisliiton puheenjohtajavaalissa.

V.J. Sukselainen pysyi Maalaisliiton johdossa 1956 Veikko Vennamon kampeamisyrityksestä huolimatta.

Vennamo ei tuona heinäkuisena sunnuntaina kyennyt horjuttamaan V.J. Sukselaisen uudelleenvalintaa. Sukselainen sai puheenjohtajavaalissa 627 ääntä, mutta Vennamon saamat 101 ääntä kertoivat kuitenkin hänen ajatuksilleen löytyvän tukea.

Maalaisliitossa Vennamo ajautui kuitenkin yhä enemmän poliittiseen paitsioon. Väistämättömän ollessa edessä Vennamo alkoi perustaa omaa puoluetta, ja helmikuussa 1959 syntyikin Suomen Pientalonpoikien Puolue (SPP), Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) ja Perussuomalaisten edeltäjä.

SMP:ksi puolue muuttui vuonna 1966. Hallitusovet puolueelle aukenivat kuitenkin lopulta vasta vuonna 1983. Samassa Kalevi Sorsan neljännessä hallituksessa oli mukana myös vanha kiistakumppani keskusta. Tuolloin SMP:n johdossa oli jo Veikko Vennamon poika Pekka, joka yhdessä Urpo Leppäsen kanssa sai SMP:n ensimmäiset ministerinsalkut. Pekka Vennamo oli myös vuosina 1987–1990 ainoana SMP:n ministerinä Harri Holkerin hallituksessa.

1990-luvulla SMP oli sisäisten riitojen repimä puolue, jonka eduskuntaryhmäkin pilkkoutui omiksi pieniksi ryhmikseen. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa SMP:n ehdokkaista vain Raimo Vistbacka pääsi eduskuntaan. Samana keväänä puolueella oli edessään konkurssi.

SMP:n viimeinen puoluesihteeri oli nuori Timo Soini. Perussuomalaiset syntyikin puolueena SMP:n raunioille. Soini oli ensin uuden puolueen puoluesihteeri ja vuodesta 1997 alkaen puheenjohtaja.

Lähde: Kansallisbibliografia