Aihearkisto: Henkilöhistoriaa

Kutsu

K U T S U

Pyydämme ystävällisesti Teitä saattamaan Aate Matias Hautamäkeä haudan lepoon Nivalan Sankarihaudoilla odottavan ristin alle. Siunaus tapahtuu sotilaallisin kunnianosoituksin

Lauantaina 21. elokuuta 2021, kello 10.00

Muistotilaisuus/sukukokoontuminen Nivalan seurakuntakodissa siunaustilaisuuden jälkeen omaisille ja lähipiirille

Kaipaamani isä, sankarivainaja Aate Matias Hautamäki
Syntynyt 8.2.1916 Nivalassa
Kaatunut 15.2.1940 Suomen vapauden puolesta Talvisodan taistelussa Muolaan Punnuksessa 24 -vuotiaana.

Niin lyhyt on askel
ajasta ikuisuuteen,
niin kapea raja
välillä taivaan ja maan.


Kalevi Kannus perheineen
Liisa ja Anselmi Hautamäen jälkipolvet

Talvisodan sotavainaja kotiin

TALVISODAN SOTAVAINAJA KOTIIN:


Kotiuttamisen tilaisuudesta Viipurissa Pietari Paavalin kirkossa 15.10.2019.Alttarilla 22 sotavainajaa.

HAUTARISTI, edessä oikealla jonka alle siunataan sotilas, jonka kaksi varusmiestä toivat Helsingistä Nivalaan keskiviikkona 19.5.2021:

ONKO sotahistoriassa jo ”kaikki kivet käännetty”?
Talvi- ja jatkosodan aikoina kentälle jäi yli 10000 suomalaista sotilasta.
Heistä noin 1400 on pystytty palauttamaan ja 393 luotettavasti tunnistamaan.
On arvioitu että etsintöjä on mahdollista jatkaa vielä kymmenkunta vuotta. Etsintää käytännössä

Video joukkohautana toimineen Muolaan Punnuksen kyläkoulun kaivolta.


Muolaan Punnuksen kansakoulun kaivosta löydettiin 15.12.2018 arviolta kuuden suomalaisen talvisodan sotilaan jäännökset, kaivosta löytyi myös kolme tuntolevyä.

DNA-tunnistetut Isäni, Aate Matias Hautamäki.

Papintodistus avioerosta ja lasten huoltajuudesta

Ristiina Joosepintytär KANNUS

Entisen Kivennavan jäsen…

Ristiina Joosepintr Kannus, s-. 17/1.1873, muutti 15/9.1924 kyläsiirrossa Terijoelle eron saaneena, hänen kohdallaan on kirkonkirjoissa merkintä: Kihlakunnan oikeuden päätös 6/4.1900 julistettu Johan Villiam Aleksanterinp. Murikin aviovaimoksi.

Kihlakunnan oikeus, Kivennavan määräaikaisissa käräjissä, 19/6.1907, rikoslain 19. luvun 1. pykälän mukaan tuominnut avioliiton Johan Vilhelm Murikan kanssa puretuksi, älkäänkö menkö avioliittoon puolisonsa eläessä, ilman hänen suostumustaan ja Keisarin siihen luvan antoa, eikä missään tapauksessa rikos-toverinsa Paavo Varhon kanssa.

Lapset:
1. poika Johan Villiam s. 27/2.1900, muutti 15/9.1924 kylänsiirrossa Terijoelle naimattomana, hänen kohdallaan merkintä: Tämän lapsen on Johan Villiam Murik todistajien läsnäollessa omakseen tunnustanut ja Kihlakunnan oikeuden päätöksellä 6/4.1900 on tämän lapsen julistanut Johan Villiam Murikinja Ristiina Kannuksen aviolapseksi Kihlakunn oikeuden päätöksellä 19/6.1907 on lapsi määrätty Ristiina Kannuksen kasvatettavaksi.
2. tytär Elsa Maria Ristiinantr. 5/7.1906, muutti 15/9.1924 kyläsiirrossa Terijoelle naimattomana.
3- tytär. Hilja Lyydia Ristiinantr. s. 26/9.1907.muutti 15/9.1924 kyläsiirrossa Terijoelle.

Olavi Virta, elokuva

KOHTAAMISIA

Kävimme Kaarinan kinossa katsomassa Olavi Virta elokuva. Se herkisti omat muistot yli 50 -vuoden taakse.

Kerran meitä hälytettiin Ilomantsin lavalle korvaamaan… soittojoukkue, joka oli tullut paikalle humalassa ja poliisit veivät pojat putkaan; ilmeisesti ”kuntotestissä” tuli kärhämää. Emme nähneet poistettua solistia ja yhtyettä, mutta kyllä se paikalla selville tuli, sen verran pettymystä yleisöstä ilmeni. Tuo lehtileikkeen keikkamme se ei ollut…

Elokuvassa kerrotaan ko. Ilomantsin tapaus, mutta eri tavalla mitä se silloin tapahtui oikeasti.-.

Ilomantsin kompurointi aiheutti Olavi Virran julkisuuskuvalla varsin pahan lankeamisen. Keikat vähenivät.
Sittemmin Jaakko Salo nosti Virran vanhat ja uudet levyt markkinoille. Elokuva kunnianosoitus äänen mestarille.

Olimme tuolloin suosikkiyhtye pohjois-karjalassa. Lehtileikkeissä oleva Ilomantsin keikka ei ole sama tapaus..

Olen ollut isän roolissa alisuorittaja

TUNNUSTAN, jotta olen ollut isän roolissa ALISUORITTAJA; minulla on ollut aikuisen miehen malli vain kymmenvuotiaaksi asti, kun kasvatusisäni menehtyi 55-vuotiaana.

Muistan toki hänet hyvin mielenkuvina. ISÄNI osalta minulla on ollut ”mielikuvitusisä”, ihan näille vuosikymmenille asti.

Nykyisin nimitän sitä ”KAARLOKSI”; joka ojentaa minua hyvin usein kun olen hölmöillyt. Kaarlon keksi edesmennyt, hyvä ystäväni, kun hän usein työurallani tuli kyydissäni Helsingistä Turkuun. Jossakin vaiheessa kotimatkalla hän totesi: ”Hei Kalle, voitaisko sinun toisen, paremman persoonasi, Kaarlon kanssa hieman spekuloida”? No, sitten spekuloitiin.

NYT minulla on itsetuntoni ”sivupersoonasta” valokuviakin…
On monia asiayhteyksiä, joista ole miettinyt, jotta mistä esimerkiksi joku luonteenpiirteeni tai käytöstapani ovat peräisin? Oikeasti kyse on kai geeniperimästä. Tietenkään elämän oravanpyörässä niitä kytkentöjä tuskin kukaan pohtii kohdallaan.

Ikääntyminen sallii vapauksia tavanomaisuudesta poikkeavallekin ajattelulle.

Isäni kanssa olemme molemmat suuren perheen ”pahnan pohjimmaiset” ja altistuneet isä vanhempien sisarusten ja minä serkkujeni mahdollisiin ”löylytyksiin”. Toisaalta asema on mahdollistanut nuorimmaisen osan hyödyntämisen? Mene ja tiedä. Kun isoisäni Amselmi kuoli 65 -vuoden isässä, Aate Matias oli kaksitoista vuotias.

Perheet

Anselmi ja Liisa Hautamäen, eli isovanhempieni perhettä.

Sefanias ja Elina Anttilan, eli kasvatusvanhempieni perhe

Taipale, Hiekkakuoppakorsun muistomerkki

Kuvat: Terttu Ravi.
Teksti: https://willimiehenjaljilla.blogspot.com/2019/10/taipale-hiekkakuoppakorsun-muistomerkki.html?showComment=1572619284824#c2299196096989746532 … luvalla.

Tämä muistomerkki on nyt tällä erää blogini viimeinen Lappeenrannan ulkopuolinen kohde. No, jos joku lähettää minulle kuvia jostakin kohteesta, niin tokihan minä yritän sen johonkin kohtaan survaista, mutta vapaat päivät ovat melkoisen vähissä….. Toki aion päivittää blogiani säännöllisen epäsäännöllisesti jatkossakin, joten kaikille uusillekin löytyy sopiva ajankohta. Valitettavasti haluan vain tämän proggiksen loppuvan, koska olen kurkkuani myöten täynnä kirjoittamiseen. Kohteiden valokuvaaminen ja etenkin niiden etsiminen ovat edelleen itselleni mukavia juttuja. Valitettavasti niitä ei vaan meinaa enää löytyä!

Parasta mitä tämä bloggaaminen on elämääni tuonut, on muutama mukava ihminen, joiden kanssa olen vaihtanut ajatuksia sähköpostin välityksellä. Heistä on tullut tavallaan tuttuja ihmisiä itselleni, vaikka en heitä kaikkia ole kaan tavannut kasvotusten. Yksi tällainen henkilö on Terttu Ravi, jonka kanssa olemme kaiketi olleet yhteyksissä viimeisen vuoden ajan. Terttu on toimittanut minulle kuvia ja kertonut kohteiden taustoista, joita olen sitten blogiini päivitellyt. Terttu on aivan mahtava immeinen!

Terttu on Kaakonkulman Lottaperinneyhdistyksen puuhanainen, joka on saanut elämänsä aikana melkoisesti aikaan, vaikka aina kaikki kunnia ei tälle puuhanaiselle olekaan osunut, vaan joskus joku on vähän vetänyt kunniaa ja mainetta välistä. Silti perisuomalaiseen tapaan Tertun tapana ei ole valittaa pienistä, vaan näyttää että paljon saa aikaan jos yrittää. Monillehan riittää pelkästään läsnäolo oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Silti kaikki tietävät, että ilman Terttua asiat eivät olisi edenneet…..

Nyt viimeksi Terttu hankki Taipaleeseen JSP:na toimineeseen hiekkakuoppaan uuden muistomerkin kadonneen tilalle, jonka valmisti haminalainen yhtiö Roseprint. Tämä oli Tertun vastaus tehtävää pyytäneelle veteraanille. Jos kuka, niin Terttu ratkaisi ongelman ja hoiti tehtävän loppuun. Kuka muu olisi ollut valmis tällaiseen? Nyt Terttu saa omin sanoin kertoa, kuinka muistomerkki valmistui…..

”Taipaleenjoen Terenttilän Hiekkakuoppa-korsun tarinaa

Espoolainen talvisodan Taipaleen veteraani Unto Poutala otti minuun yhteyttä ja
pyysi hankkimaan Hiekkakuoppa-korsulle muistomerkin. Korsua käytettiin talvisodanloppupuolella JSP.na,oli ainoa ehyt korsu alueella. Varsinainen JSP sijaitsi Vilakkalassa,mutta kun valoisaan aikaan ei haavoittuneita voinut sinne
kuljettaa,saivat he ensiavun Hiekkakuopalla. Unto haavoittui olkapäähän helmikuun alussa ja istui näin ollen korsulla odottamassa siirtoa eteenpäin.

Hiekkakuoppakorsun ensimmäinen, nyt kadonnut muistomerkki (Kuva Terttu Ravi)

Tietysti vastasin hänelle myöntyvästi ja aloin hankkia muistomerkkiä Kaakonkulman Lottaperinneyhdistyksen nimissä. Sen valmisti naapurini Risto Sivula ja kävin sen pystyttämässä Raimo Hynysen ja Petteri Lakkamäen kanssa.
Paljastustilaisuus oli yhdessä Kirvesmäki-kerhon kanssa ja samana päivänä
paljastimme myös Haavisto-korsun laatan.

Kahden vuoden kuluttua katosi Hiekkakuoppa-korsun muistomerkin yläosa. Kului vuosia ja asia toki mielessäni. Kun Unton kanssa puhelimme,en voinut ilmoittaa katoamisesta hänelle. Tänä vuonna minuun otti yhteyttä Unto Poutalan tytär joka kertoi isänsä päässeen muuttamaan Kaunialan sairaalaan,jonne hän oli jo vuosia halunnut. Tytär isää muuttaessaan löysi yhteystietoni, lähettämiäni kortteja jne ja soitti minulle. Näin nousi taas pinnalle muistomerkkiasia.

Uuden muistomerkin toinen laatta juuri valmistuneena (Kuva Terttu Ravi)


Uusi hiekkakuoppakorsun muistomerkki (Kuva Terttu Ravi)

Suunnittelin uuden ja hankin tarvikkeet. Yhdistyksemme jäsenen Jarkko Väänäsen kanssa lähdimme tarvikkeiden kanssa Terenttilään 16.7.19. Olin pyytänyt pystytysapua paikallisilta ystäviltäni ja taidolla he kaikki tekivätkin. Muistomerkki jäi kesken ja hankin ylälautaan kyltin mikä laitettiin paikalleen järjestämälläni yhdistyksemme matkalla 27.9.19. Kyltissä Hiekkakuoppa sana suomeksi ja venäjäksi. Ohjelmallisella vierailulla Kaunialan sairaalalle 18.9.19 näytin Untolle kyltin ja kerroin uudesta muistomerkistä.

Unto täytti 5.10.19 101 vuotta ja tämä oli hänelle syntymäpäivälahjamme”.

Antti ja Liisa Kannus Amerikan siirtolaisia

Antti ja Liisa Kannus


 
Antin ja Liisan tyttären tyttären pojalta Robertilta saatujen sähköpostiviestien, kirjeiden ja valokuvien, sekä sukukartan mukaan perillisiä on koko liuta. Antti ja Liisa eivät, sukutiedon mukaan, käyneet synnyinmaassaan elämänsä aikana.

Liisan ja Antin hautamuistomerkki löytyy New Yorkin osavaltiosta. Hallussani on hautakivestä valokuva. Liisa kuoli vuonna 1952 ja Antti kahdeksan vuotta myöhemmin vuonna 1960, 89-vuotiaana.
 
Wanhan Suomen, eli Venäjän vallan aikalaisista siirtolaisista tässä Antti Kannuksen vaiheista Siirtokansan KALENTERI – nimisestä julkaisusta. Tämä teksti on vuodelta 1949, joulukalenterista.
 


 
Antin ja Liisan muorempaa ikäluokkaa:

Sotavainajien kotiin saatto- ja siunaustilaisuus

Valokuva: Terttu Ravi.

22 sotavainajan arkkua luovutettiin Viipurissa 15. lokakuuta 2019. Kotiuttaminen tapahtui Viipurin Pietari-Paavalin kirkossa. Yksi arkuista on isäni.

HISTORIAKO EI OLE OPETTANUT? Kansalaisten, kautta globaalin maapallon, henkinen ja aineellinen ilmapiiri näyttää olevan saman kaltainen kuin etenkin toisen maailmansodan edellä…. Olen kokenut talvi- sekä jatkosodan lapsuudessani.

Himmetä ei muistot koskaan saa…

Vaikuttava tilaisuus. Yläkuvassa siunaus- ja saattotilaisuudessa arkut alttarilla.


Yhden arkuista alttarilta linja-autoon kantoi IRO KAISLA.

Lotat seisoivat kirkon käytävällä kunniavartiossa (kuvassa kaksi heistä, Terttu Ravi Miehikkälästä ja Liisa Wanamo Turusta). Saattotilaisuus varmisti 22. sotavainajan arkun ja Aate Matiaksen kotimatkan. Jos kuvaan omaa tunnettani siinä kirkon penkissä TAKKI TYHJENI.

Mutta kun nämä pikkulottina toimineet halasivat kirkon ulkoportailla, tunteiden sisältöä ja ikään kuin sielujen sukulaisuutta ei voi sanoilla kuvata – muuten kuin ripset kosteina.

Kirkossa oli Suomesta kolmen linja-auton matkustajat ja myös paikallisia. Hyvin monta nuorta osallistuivat arkkujen kantamiseen.

Sotavainajiemme kotiuttaminen on historian uudelleen täydentämistä.

Kävimme maanantaina myös Punnuksen koulumäellä, jossa kaivon lisäksi Slavan ryhmä oli avannut myös koulun kellarin. Nämä viestisirpaleina. Kuvakertomus myöhemmin www.kannustamo.net -tiedostossa.

Sotaveteraanit.fi: Suomalaissotilaan pitkä kotimatka tuli päätökseensä

Punnuksen kansakoulun KAIVO talvisodan ajalta

Kalevi Kannus

Lehtileike Ilta-Sanomat 5.1.2019 -Tästä Ilta-Sanomien verkkojuttuun ..>
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005956085.html


TIEDOKSI TULEVASTA
kts artikkeli
19. toukokuuta 2019 siunattiin Lappeenrantaan taistelukentiltä löydetyt tunnistamattomat sotavainajat

Oma kiinnostukseni talvisotaan ja isäni kohtaloon on ollut koko elämäni mittainen.

Jo varhaisina kouluvuosina tutkailin tietosanakirjoja. Tietoja oli niukasti saatavissa. Sodan vuosina kansa taisteli, mutta sodan jälkeen kansakunta vaikeni, etenkin ns. ”vaaran vuosina”.
Valokuvan isästäni löysin 1950-luvun alkuvuosilla kansakoulun (jossa asuimme) johtajaopettajan kirjahyllystä talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden matrikkelista ”Vapautemme hinta”.

Varsinaisesti selvitykset käynnistyivät kun tapasin 2004 Erkki Hautamäen ja pääsin osallistumaan hänen talvisotaa käsittelevään ”Suomi myrskyn silmässä” ensimmäisen osan tutkimuksiin. Kirjasta on jatkosotaa käsittelevä toinen osa valmistunut ja myynnissä.

Talvisodan joukkohautana 78 vuotta toimineesta kaivosta kuvassa 15. joulukuuta 2018 ylösnostetut kolme tuntolevyä, joista yksi on isäni. Sotavainajien etsintä, maastokartoitukset ja kaivon tyhjentäminen toteutui yli rajan projekti-yhteistyöllä. On omalla kohdallani uskomaton tunnepaketti kirjoittaa näitä sanoja historian tosiasioina.

AVAIMET kaivohankkeelle ovat Jari Jaakkolan historiatutkimuksesta IITIN komppanian vaiheista.


Teos on kirjastoista kaukolainattavissa.

Muolaan Punnuksen kansakoulun paikalla on järkyttävä määrä kiviä

Luonnollinen maanpinta on varmaan 1 – 2 m:n pinnan alla. Yksi mielenkiintoinen painanne löytyi ”väärästä paikasta” … mutta tarkemmin ajatellen se voi ollakin just oikealla paikalla.

Punnuksen kansakoulunmäen taistelussa Iitin komppanian kaatuneiden joukkohaudaksi on Martti Saarento 1977 julkaistussa kirjassaan ”Kymenlaaksolaisrykmentin mukana talvisodassa” olettanut koulun KAIVOA.

Leike kirjasta.

Tuo tieto on nyt tutkittu.

Video kaivon avaamisesta katsottavissa vain täällä.

SEURA-lehti 3.1.2019: Legenda kaivoon haudatuista talvisodan kaatuneista sai vahvistuksen
– Suomalaissotilaiden tuntolevyjä löytyi Muolaan pikkukylästä karmeasta paikasta
Karjalan kannaksella Punnuksen taistelussa helmikuussa 1940 katosi paljon suomalaissotilaita. Huhujen mukaan venäläiset hautasivat heitä kylän koulun kaivoon – ja nyt tarinalle saatiin vahvistus.

Tyhjennetty kaivo

Ämpäri pohjalta

Jarkko Väänänen kertoo projektin kenttätyön taustoista ja vaiheista:

– Olin vuosi sitten (2017) yhteydessä Kansallisarkistoon ja sieltä ei silloin löytynyt juurikaan etsimiäni kiinteistökarttoja Punnuksen kansakoulun alueelta.
– Sitten juolahti mieleeni Tykkitie, sehän valmistui hieman ennen talvisotaa. Tykkitiestä saattaisi löytyä tiesuunnitelma, jossa myös tien vierellä sijaitseva kansakoulu saattaisi näkyä.
– Kansallisarkiston alaisessa Mikkelin maakunta-arkistossa on Viipurin tie- ja vesirakennuspiirin arkisto ja siltä löytyi tiesuunnitelma ja todella siinä näkyy Punnuksen kansakoulun rakennukset ja suureksi ällistykseksi myös koulun KAIVO.
– Tilanne muuttui kertaheitolla – nyt kaivon sijainti koulun pihapiirissä ei enää perustu pelkästään muistikuvaan, vaan faktaan.

Tiesuunnitelma (kuvat alempana) vuodelta 1931 on piirretty mittakaavaan1:2000, kun topografikartta on 1:20 000.
Tiesuunnitelma vie koulun mäenpäälle, kuten se ilmakuvassakin on nähtävissä,
Tiesuunnitelmaan on myös merkitty kansakoulun KAIVO, joka on aiempaa tietoa syrjemmässä.

Viimeisin valistunut arvaus kaivon sijainnille on kuvassa keltainen ympyrä, joka sisältää keväällä löytyneen pyöreän painanteen, jota ei runsaan kasvillisuuden takia ole vielä tutkittu kunnolla. Uusi tutkimus tehdään 2018 syksyllä.

Kuvassa valkoinen rakennus Muolaan Punnuksen kansakoulu.

Kansallisarkiston karttoja Punnuksen koulun alueesta

Erityisen kiinnostavia ovat kartta Punnuksen koulun alueen tiesuunnitelma vuodelta 1931.

Aate Matiaksen viimeinen taistelu

<- isäni – s.1916, k.15.2.1940.

Talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta

14.2.1940

Vihollisen onnistuttua ankaran painostuksen jälkeen murtautumaan 5. ja 6. komppanian lohkolla asemien sisään sai vänrikki Yrjölä käskyn tehdä vastahyökkäys.

15.2.1940

Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samoin jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina tukikohtaan.

Vänrikki Olavi Yrjölän ryhmä R.I.P. 15.2.1940.

Kello 14.00 komppania miehitti sulkuasemat yhdessä 6. komppanian kanssa. Noin kello 16 ajoissa saimme avuksi komppania Kirman, ja komppania Metson, jotka miehittivät sulkuasemat Ns.talo, huoltotie, Punnusjärvi. Komppania luovutti asemat Kirmalle ja Metsolle kello 24.00, jonka jälkeen komppaniamme siirtyi majapaikkaan lepäilemään.

Tässa alla kaksi sivua JR/5:n sotapäiväkirjasta. (Sota-arkisto)

<

JR/5 taistelussa Punnuksen lohkolla.

Mikä tälle kansakunnalle on tärkeää? Vai onko mitään?

Valtakunnassa on julkistettu esitys puolustusvoimien rakenneuudistukseksi. Esitys oli valmisteltu puolustushallinnon virkamiesten toimesta. Lähtökohtana oli supistaa puolustusvoimien kuluja. Esitys annettiin harkitusti vasta presidentin vaalien jälkeen. Toisaalta se haluttiin varmuuden vuoksi julkistaa ennen uuden presidentin valtaan astumista. Nyt voitiin ilmoittaa miten esityksellä on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja nykyisen presidentin hyväksyntä. Näin kirjoittaa sotaveteraani Yrjö Sarasteen sähköpostissaan otsikolla: Tarjolla ”kättä pitempää”?

Lehtien pääkirjoitus- ja mielipidekirjoitussivut ovat täyttyneet toisaalta järkyttyneistä ja toisaalta helpottuneista kannanotoista. Kirjoitetaan miten ”Tämä ei kerta kaikkiaan käy päinsä”, ”Pohjanmaan sotilaallinen tyhjiö”, ” Varuskunnan lakkauttaminen on kirvelevä isku”, ” Katkeria kyyneliä Lapualla” jne. Toisaalta esim. ”Dragsvikin säilyminen on koko alueen etu” ja

”Riihimäeltä kuultiin helpotuksen huokaus.”

Yleensä kirjoittajat eivät ole muistaneet tässä yhteydessä Naton olemassaoloa. Poikkeuksen tekee Turun Sanomat. Lehti toteaa miten ”Uudistus ei ollut järisyttävä, jos sitä verrataan monissa EU- ja Nato-maissa tehtyihin puolustusmenojen leikkauksiin. Puolustusvoimien on määrä pärjätä uusitulla organisaatiollaan vuoteen 2020 saakka. Sitä ennen voi tapahtua paljon. Tuskin säästöpaineetkaan helpottavat.”

Sitten lehti kiteyttää ”Jos niukkaslinja vielä tiukkenee, puolustuksen perusratkaisu on mietittävä uusiksi. Ruotsi on jo miettinyt. Muilla Pohjoismailla ja Virolla kättä pidemmästä huolehtii Nato.”

Voiko joku todella uskoa, että rahattomalle olisi tarjolla ”kättä pitempää.”

* * *

Myös vuoden 1946 eduskuntavaalit aiheuttivat puoluekartalla suuret muutokset. Sotiin liittyvistä asioista vaiettiin. Edessä olivat sotasyyllisten ja asenkätkijöiden tuomiot, Pariisin rauhansopimuksen erittäin kovat ehdot, valvontakomission ja sotakorvausten synkät varjot kansakunnan yllä. Meitä sotaorpoja ja sotalapsia käytännöllisesti katsoden ei ollut olemassa. Suuri joukko häivytettiin kaiken kansan silmistä lastenkoteihin – kasvatuslaitoksiin, niin kuin etupäässä poikakoteja nimitettiin.

Katso video ”Ei kenenkään lapsi” sotaorvon kohtalosta sotien jälkeisessä Suomessa: http://areena.yle.fi/video/1305442777047

Isäni hautapaikka on nyt löytynyt. Olen saanut isäni JR/5 -komppanian vaiheita tutkimuksen tehneeltä viestin: ”Viime viikonloppuna sain muistinvaraisesti piirretyn karttapohjan Punnuksen kansakoulun pihapiiristä. Myös kaivo, jonne Aate Matiaskin on todennäköisesti haudattu, on siihen merkitty. Ensi keväänä minulla on tarkoitus lähteä paikallistamaan kaivo maastosta.”

Samalta sotatantereelta, Muolaan männiköissä, kerrotaan Tapani Vallin kirjassa” Varsinais-suomalaisten sotatie 1939-1944”:

Lähteen tienhaarassa käytiin koko päivän 15.2. ankaria taisteluita. Vilho Tervasmäki (6./JR 14) kertoo:

”Kymmenet hyökkäysvaunut pyrkivät kovasti ampuen pataljoonan asemiin ja uusivat hyökkäyksensä ammustäydennystä noudettuaan. Pataljoona onnistui kuitenkin torjumaan vaunuja seuraavan jalkaväen ryntäykset. Näissä taisteluissa kaatuivat 6.K:n päällikkö vänr. Heikki Kuutti ja joukkueenjohtaja, res.vänr. Holger Nummila. Niinpä minä jouduin ainoana upseerina ottamaan komppanian päällikkyyden.”

.. Kämärän asemalle illalla 14.2. saapuneet II ja III/JR 62 saivat aamuyöllä 15.2 käskyn ryhmittyä Kultakummun ja Kilteenlammen välille. Turkulainen res.vänr. Osmo Laine oli JR 62:n KrhK:ssa joukkueenjohtajana:

”KrhK kuljetettiin Itä-Kannakselta yötä myöten yli 40 asteen pakkasessa avokuorma-autoilla Summan suuntaan. Matka ei ollut ylentävä, istuimme kylmässä autossa vieri vieressä, lähestyimme jylisevää rintamaa, ohitimme Kämärän aseman ja majoituimme erääseen läheiseen koulurakennukseen. Juuri kun olimme asettuneet sisään, tuli tieto, että venäläiset olivat aivan ulottuvilla. Koulusta oli pakko lähteä ja vieläpä niin kiireesti, että komeroon minulta jäivät reppu ja aivan uudet saappaat.”

.. hyökkääjän päävoimat pysähtyivät yöksi tienristeyksen maastoon eivätkä jatkaneet Kämärän suuntaan. Tämä oli väsyneet ja hajanaisen puolustajan onni. Häikäilemättömästi edeten puna-armeija olisi helposti päässyt pitkällekin. Toisaalta läpimurtokohta oli vielä varsin kapea ja suomalaisjoukkoja sen molemminpuolin. Neuvostoliittolaiset olivat myös todenneet vastarinnan sitkeäksi ja heillä oli vahvat perusteet olettaa sen sellaisena jatkuvan..

Tässä Wikipediasta lainaus:

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana.

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana. JR 5:n ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä. [27]
Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.

Suomalaisjoukot totesivan koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssavaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja. [28]

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taisteluiden kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton. [29]

12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.

13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan. [30]

Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taisteluiden vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi.
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.

15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tulee. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset. Tässa taisteluvaiheessa Aate Matias kaatui…

Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta. [32]ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä.

Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.

Suomalaisjoukot totesivat koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssarivaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja.

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinaalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taistelujen kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton.

12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinaalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.

13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan.

Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taistelujen vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi. [31]
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.

15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tuleen. (Tässä vastahyökkäyksessä Aate Matias kaatui…) Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset.

Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta.

* * *

Saiko Suomi lännen apua 3-vuotisvalokuvani aikoihin?

Koulukaverini Pekka O:n oman elämänsä kirjasta, hänen tarkoista kuvauksista löysin hyvin monta itseltäni kadoksissa ollutta yhtymäkohtaa omaan lapsuuteeni, varhaisnuoruuteeni, erityisesti oppikoulun ajalta. Jossa totta puhuen, sotaorpouteeni liittyen, sain kokea melkoisesti alentuvaa ja syrjivää kohtelua. Ei toki ikäluokkani lasten ja nuorten taholta, vaan aikuisten, eräiden opettajien ja joidenkin kyläläisten taholta, ilmeisesti kateudesta kun kasvatusvanhempani saivat minusta ”sotakorvausta”.

Oma naamataulu on toki vuosikymmenten kuluessa muokkautunut.


Sotaorpous varsinkaan nuoruuteni vuosina ei ollut mikään kunnia-asia.

Sodat hävinneelle, tai ”torjuntavoiton” saavuttaneelle kansakunnalle sotaorvot ja sotalesket olivat pääosin paarialuokkaa, eli liikaväestöä, joita oli pakko taloudellisesti tukea. Tähän samaan kastiin luokiteltiin myös osa sotalapsista joita palautui Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta – suuret ikäluokat olivat syntymässä.

Sotaorpotunnus

sotaorpotunnus2.12.2014 SAIN POSTIN VÄLITYKSELLÄ sotaorpotunnuksen kunnianosoitus-kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet pääministeri Jyrki Katainen ja sosiaali-ja terveysministeri Paula Risikko.

* Sekä Kaatuneitten Omaisten Liiton kunnianosoitus, jonka allekirjoittajat ovat Mauri Niskakoski, puheenjohtaja ja Jarmo Hietanen, toiminnanjohtaja.

kunnianositus

Onhan se tunteita myllertävää 77-vuotiaana vastaanottaa viimeinkin virallinen tunnustus sotaorpoudesta. Saman kunnianosoituksen on saanut 16 000 talvi- ja jatkosodan orpoa… Isäni kohdalta ole saanut selville hänen viimeisistä vaiheistaan talvisodassa 1940; jolloin oli 2,5 vuotias.
* Hartain toiveeni on ettei sota-ajan lapsuuden muistoksi kansakuntamme tulevaisuudessa näitä kunnianosoitusten ja rintamerkkien jakamiseen tule tarvetta…

Seuraavassa otteita talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta,

Muolaan pitäjässä Punnuksen lohkolta…

”TASAPUOLISUUDEKSI”


Suomessa asuvan venäläisen sotahistorioitsijan Bair Irincheev’in kirjassa: ”Talvisota venäläisin silmin”
silminnäkijäkuvauksiin, sotapäiväkirjoihin sekä taisteluraportteihin ja muihin arkistomateriaaleihin pohjautuva teos siitä, millaisena talvisota koettiin puna-armeijan riveissä – eturintamataisteluista kovimmissa mahdollisissa olosuhteissa; kirjassa selostus
Punnuksen taistelusta. E-kirjana https://kirja.elisa.fi/ekirja/talvisota-venalaisin-silmin

MUISTOTAULU Nivalan Ruuskankylän koulussa.

Lapsuus, nuoruus, hurjuus

On sitä ollut otsaa… Oppikoulun ekaluokalla 1951, konventiksi nimitetyssä, nykyisin disco-illan ohjelmassa esitin Muurarit-iskelmän… Kevat toi, kevät toi muurarin…

Nämä olivat illanviettoja, joissa oli aluksi ohjelmaosuus ja lopuksi, koska tanssia ei saanut, tanhuttiin pyörimällä piiriä, useimmiten laulettiin ”kehrää kehrää tyttönen, huomenna saat sinä sulhasen ..” jne; jännittävintä oli se osuuko kohdalleni Salme, johon olin ihastunut jo heti ensimmäisellä luokalla. No, osuihan se vuorollaan, mutta en saanut sanaakaan sanotuksi…
Kun esitin Vesan hanurisäestyksellä iskelmää ”kevät toi kevät toi muurarin..” jne. Siinä on kertosäe: ”Oi miksi minä tummana synnyin, miksen syntynyt vaaleana, minun armaani ei lemmi tummaa, hän lempii vain vaaleata.” Hilpeyttä yleisössä herätti, kun tukkani oli kesäauringon paahtama – täysin valkoinen. Mutta esitykseni oli – ennen äänenmurrostani – tasoltaan sitä luokkaa, että varmasti olisin pärjännyt näissä television tenavatähtikilpailuissa vaikka kärkisijoille, vaikka sen itse sanon.
Enää ei laulut luonnistu.
Mielenkuva palautui kun kuuntelen tätäkin kirjoittaessani YouTubesta 1950-luvun esityksiä… Sielunkin silmäripset pakkaava kostumaan, nuoruusmuistoista.

Anselmi ja Liisa Hautamäki

Otsikkokuvassa Hautamäen talo 1978 Jalasjärven Hirvikylässä.

Alakuvassa Nivalan kirkonkylää 1912.

Nivalan kirkonkylä 1912

ISOVANHEMPIEMME elämänkaaresta

Minua kiinnostaa Anselmi ja Liisa Hautamäen suuri ratkaisu Venäjän tsaarinajan sortovuosilta. Mikä sain 29-vuotiaan Anselmin ja 23 -vuotiaan Liisan lähtemään etelä-pohjanmaalta Jalasjärveltä. 4 -vuotiaan Huldan ja 2 -vuotiaan Susannan kanssa – minkälaisiin olosuhteisiin Nivalan Ruuskanperälle?

Nivalan historiassa pitäjä on ollut luovuttaja… Ajalla 1800-1900 lukujen vaihteessa tosin muuttovirta etelä-pohjanmaalta Nivalaan tuotti raivaajaperheitä ja sen kaltaisesta on Anselmin ja Liisan kohdalla kysymys.
 
Siis Tsaarivallan aikaan osuu katovuosia, muutokset maanomistusoikeuksissa. Anselmi on kokenut nämä vaiheet. Hän kuoli 66-vuotiaana ja Liisalle jäi vastuulleen elannon ylläpito suuren lapsijoukon kanssa, Pojista Salomo oli isän kuollessa 34-vuotias, Anselm 31 -vuotias ja Aate Matias 12 -vuotias.

Ruuskankylän koulukuvassa Aate Matias edessä toinen oikealta.

Liisa -mummo eli 73-vuotiaaksi, joten sai tietää nuorimman poikansa Aate Matiaksen kohtalon talvisodassa. Oletan ettei Aate Matiaksen vanhemmista veljistä kukaan osallistunut sotaan. Sisällisodan aikaan Ukko-Anselmi oli 56 -vuotias. Salomo oli 24 -vuotias ja Anselm 21 -vuotias ja Aate Matias 2 -vuotias. Mitä Nivalan alueella tapahtui 1918 on varmaan tallennettu.

Tarkoitukseni on ottaa asiat esille tunteella ja kunnioituksella, huomioiden ajan asenteet ja olosuhteet – elämä ei ole ollut helppoa, Tämän ajan ihmiset eivät selviytyisi niillä keinoilla ja mahdollisuuksilla mitä yhteiskunnan rakenteet tarjosivat syrjäkylien ns. haja-asutusalueiden asukkaille. Silti niistä perheistä kasvoi ja kehittyi Aate Matiaksen kaltaisia suomalaisen yhteiskunnan puolustajia, jotka mahdollistivat (meille) jälkipolville KANSALLISEN moraalin ja oikeudentunnon.

Itse pohdin * SUOMESSA OLEMME kansalaistasolla selviytyneet talvisodasta, jatkosodasta, sotakorvuksista, 1960-luvun maaltamuutosta. 1970-luvun energiakriisistä, 1990- luvun pankkien kriisistä (eivät kaikki):
* Selviydymmekö 2010-luvun EU:n luottokriisin, sisäpolitiikan juonitteluista ja valtapelistä, etenkin SOTE-politiikan seurauksista?

Tässä kuvassa Aate Matiaksen (kentälle jääneenä) siunaustilaisuudesta huhtikuussa 1940. Liisa-mummo edessä keskellä.

Anselmi ja Liisa Hautamäen hautakivi Nivalan uudella hautausmaalla.

Maisemat lossimökiltä ja Virtalasta – Iitin Mankalassa


Kuvassa näkymä lossimökin rannalta yli Kymijoen, vastarannalla mäen päällä pilkottaa valkoinen Virtalan talo.

Tässä kohdassa on toiminut vastaavanlainen kapulalossi kuin kuvassa ennen koskien valjastamista sähkön tuotantoon.

Tilanne Virtalan pihalta keskiviikkona 18. heinäkuuta 2018.

Kaipuu…

Suurinpiirtein samoilta näkymiltä heinäkuussa 2018


Lähes sama kohta, aikaero 80 vuotta.

ELOKUVA… On lautalla pienoinen kahvila,

kuvattu osin Iitin Mankalassa 1952. https://areena.yle.fi/1-83943