Aihearkisto: Henkilöhistoriaa

Olen ollut isän roolissa alisuorittaja

TUNNUSTAN, jotta olen ollut isän roolissa ALISUORITTAJA; minulla on ollut aikuisen miehen malli vain kymmenvuotiaaksi asti, kun kasvatusisäni menehtyi 55-vuotiaana.

Muistan toki hänet hyvin mielenkuvina. ISÄNI osalta minulla on ollut ”mielikuvitusisä”, ihan näille vuosikymmenille asti.

Nykyisin nimitän sitä ”KAARLOKSI”; joka ojentaa minua hyvin usein kun olen hölmöillyt. Kaarlon keksi edesmennyt, hyvä ystäväni, kun hän usein työurallani tuli kyydissäni Helsingistä Turkuun. Jossakin vaiheessa kotimatkalla hän totesi: ”Hei Kalle, voitaisko sinun toisen, paremman persoonasi, Kaarlon kanssa hieman spekuloida”? No, sitten spekuloitiin.

NYT minulla on itsetuntoni ”sivupersoonasta” valokuviakin…
On monia asiayhteyksiä, joista ole miettinyt, jotta mistä esimerkiksi joku luonteenpiirteeni tai käytöstapani ovat peräisin? Oikeasti kyse on kai geeniperimästä. Tietenkään elämän oravanpyörässä niitä kytkentöjä tuskin kukaan pohtii kohdallaan.

Ikääntyminen sallii vapauksia tavanomaisuudesta poikkeavallekin ajattelulle.

Isäni kanssa olemme molemmat suuren perheen ”pahnan pohjimmaiset” ja altistuneet isä vanhempien sisarusten ja minä serkkujeni mahdollisiin ”löylytyksiin”. Toisaalta asema on mahdollistanut nuorimmaisen osan hyödyntämisen? Mene ja tiedä. Kun isoisäni Amselmi kuoli 65 -vuoden isässä, Aate Matias oli kaksitoista vuotias.

Perheet

Anselmi ja Liisa Hautamäen, eli isovanhempieni perhettä.

Sefanias ja Elina Anttilan, eli kasvatusvanhempieni perhe

Taipale, Hiekkakuoppakorsun muistomerkki

Kuvat: Terttu Ravi.
Teksti: https://willimiehenjaljilla.blogspot.com/2019/10/taipale-hiekkakuoppakorsun-muistomerkki.html?showComment=1572619284824#c2299196096989746532 … luvalla.

Tämä muistomerkki on nyt tällä erää blogini viimeinen Lappeenrannan ulkopuolinen kohde. No, jos joku lähettää minulle kuvia jostakin kohteesta, niin tokihan minä yritän sen johonkin kohtaan survaista, mutta vapaat päivät ovat melkoisen vähissä….. Toki aion päivittää blogiani säännöllisen epäsäännöllisesti jatkossakin, joten kaikille uusillekin löytyy sopiva ajankohta. Valitettavasti haluan vain tämän proggiksen loppuvan, koska olen kurkkuani myöten täynnä kirjoittamiseen. Kohteiden valokuvaaminen ja etenkin niiden etsiminen ovat edelleen itselleni mukavia juttuja. Valitettavasti niitä ei vaan meinaa enää löytyä!

Parasta mitä tämä bloggaaminen on elämääni tuonut, on muutama mukava ihminen, joiden kanssa olen vaihtanut ajatuksia sähköpostin välityksellä. Heistä on tullut tavallaan tuttuja ihmisiä itselleni, vaikka en heitä kaikkia ole kaan tavannut kasvotusten. Yksi tällainen henkilö on Terttu Ravi, jonka kanssa olemme kaiketi olleet yhteyksissä viimeisen vuoden ajan. Terttu on toimittanut minulle kuvia ja kertonut kohteiden taustoista, joita olen sitten blogiini päivitellyt. Terttu on aivan mahtava immeinen!

Terttu on Kaakonkulman Lottaperinneyhdistyksen puuhanainen, joka on saanut elämänsä aikana melkoisesti aikaan, vaikka aina kaikki kunnia ei tälle puuhanaiselle olekaan osunut, vaan joskus joku on vähän vetänyt kunniaa ja mainetta välistä. Silti perisuomalaiseen tapaan Tertun tapana ei ole valittaa pienistä, vaan näyttää että paljon saa aikaan jos yrittää. Monillehan riittää pelkästään läsnäolo oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Silti kaikki tietävät, että ilman Terttua asiat eivät olisi edenneet…..

Nyt viimeksi Terttu hankki Taipaleeseen JSP:na toimineeseen hiekkakuoppaan uuden muistomerkin kadonneen tilalle, jonka valmisti haminalainen yhtiö Roseprint. Tämä oli Tertun vastaus tehtävää pyytäneelle veteraanille. Jos kuka, niin Terttu ratkaisi ongelman ja hoiti tehtävän loppuun. Kuka muu olisi ollut valmis tällaiseen? Nyt Terttu saa omin sanoin kertoa, kuinka muistomerkki valmistui…..

”Taipaleenjoen Terenttilän Hiekkakuoppa-korsun tarinaa

Espoolainen talvisodan Taipaleen veteraani Unto Poutala otti minuun yhteyttä ja
pyysi hankkimaan Hiekkakuoppa-korsulle muistomerkin. Korsua käytettiin talvisodanloppupuolella JSP.na,oli ainoa ehyt korsu alueella. Varsinainen JSP sijaitsi Vilakkalassa,mutta kun valoisaan aikaan ei haavoittuneita voinut sinne
kuljettaa,saivat he ensiavun Hiekkakuopalla. Unto haavoittui olkapäähän helmikuun alussa ja istui näin ollen korsulla odottamassa siirtoa eteenpäin.

Hiekkakuoppakorsun ensimmäinen, nyt kadonnut muistomerkki (Kuva Terttu Ravi)

Tietysti vastasin hänelle myöntyvästi ja aloin hankkia muistomerkkiä Kaakonkulman Lottaperinneyhdistyksen nimissä. Sen valmisti naapurini Risto Sivula ja kävin sen pystyttämässä Raimo Hynysen ja Petteri Lakkamäen kanssa.
Paljastustilaisuus oli yhdessä Kirvesmäki-kerhon kanssa ja samana päivänä
paljastimme myös Haavisto-korsun laatan.

Kahden vuoden kuluttua katosi Hiekkakuoppa-korsun muistomerkin yläosa. Kului vuosia ja asia toki mielessäni. Kun Unton kanssa puhelimme,en voinut ilmoittaa katoamisesta hänelle. Tänä vuonna minuun otti yhteyttä Unto Poutalan tytär joka kertoi isänsä päässeen muuttamaan Kaunialan sairaalaan,jonne hän oli jo vuosia halunnut. Tytär isää muuttaessaan löysi yhteystietoni, lähettämiäni kortteja jne ja soitti minulle. Näin nousi taas pinnalle muistomerkkiasia.

Uuden muistomerkin toinen laatta juuri valmistuneena (Kuva Terttu Ravi)


Uusi hiekkakuoppakorsun muistomerkki (Kuva Terttu Ravi)

Suunnittelin uuden ja hankin tarvikkeet. Yhdistyksemme jäsenen Jarkko Väänäsen kanssa lähdimme tarvikkeiden kanssa Terenttilään 16.7.19. Olin pyytänyt pystytysapua paikallisilta ystäviltäni ja taidolla he kaikki tekivätkin. Muistomerkki jäi kesken ja hankin ylälautaan kyltin mikä laitettiin paikalleen järjestämälläni yhdistyksemme matkalla 27.9.19. Kyltissä Hiekkakuoppa sana suomeksi ja venäjäksi. Ohjelmallisella vierailulla Kaunialan sairaalalle 18.9.19 näytin Untolle kyltin ja kerroin uudesta muistomerkistä.

Unto täytti 5.10.19 101 vuotta ja tämä oli hänelle syntymäpäivälahjamme”.

Antti ja Liisa Kannus Amerikan siirtolaisia

Antti ja Liisa Kannus


 
Antin ja Liisan tyttären tyttären pojalta Robertilta saatujen sähköpostiviestien, kirjeiden ja valokuvien, sekä sukukartan mukaan perillisiä on koko liuta. Antti ja Liisa eivät, sukutiedon mukaan, käyneet synnyinmaassaan elämänsä aikana.

Liisan ja Antin hautamuistomerkki löytyy New Yorkin osavaltiosta. Hallussani on hautakivestä valokuva. Liisa kuoli vuonna 1952 ja Antti kahdeksan vuotta myöhemmin vuonna 1960, 89-vuotiaana.
 
Wanhan Suomen, eli Venäjän vallan aikalaisista siirtolaisista tässä Antti Kannuksen vaiheista Siirtokansan KALENTERI – nimisestä julkaisusta. Tämä teksti on vuodelta 1949, joulukalenterista.
 


 
Antin ja Liisan muorempaa ikäluokkaa:

Sotavainajien kotiin saatto- ja siunaustilaisuus

Valokuva: Terttu Ravi.

21 sotavainajan arkkua luovutettiin Viipurissa 15. lokakuuta 2019. Kotiuttaminen tapahtui Viipurin Pietari-Paavalin kirkossa. Yksi arkuista on isäni.

HISTORIAKO EI OLE OPETTANUT? Kansalaisten, kautta globaalin maapallon, henkinen ja aineellinen ilmapiiri näyttää olevan saman kaltainen kuin etenkin toisen maailmansodan edellä…. Olen kokenut talvi- sekä jatkosodan lapsuudessani. Himmetä ei muistot koskaan saa…

Vaikuttava tilaisuus. Yläkuvassa siunaus- ja saattotilaisuudessa arkut alttarilla.


Yhden arkuista alttarilta linja-autoon kantoi IRO KAISLA.

Lotat seisoivat kirkon käytävällä kunniavartiossa (kuvassa kaksi heistä, Terttu Ravi Miehikkälästä ja Liisa Wanamo Turusta). Saattotilaisuus varmisti 21. sotavainajan arkun ja Aate Matiaksen kotimatkan. Jos kuvaan omaa tunnettani siinä kirkon penkissä TAKKI TYHJENI.

Mutta kun nämä pikkulottina toimineet halasivat kirkon ulkoportailla, tunteiden sisältöä ja ikään kuin sielujen sukulaisuutta ei voi sanoilla kuvata – muuten kuin ripset kosteina.

Kirkossa oli Suomesta kolmen linja-auton matkustajat ja myös paikallisia. Hyvin monta nuorta osallistuivat arkkujen kantamiseen.

Sotavainajiemme kotiuttaminen on historian uudelleen täydentämistä.

Kävimme maanantaina myös Punnuksen koulumäellä, jossa kaivon lisäksi Slavan ryhmä oli avannut myös koulun kellarin. Nämä viestisirpaleina. Kuvakertomus myöhemmin www.kannustamo.net -tiedostossa.

Sotaveteraanit.fi: Suomalaissotilaan pitkä kotimatka tuli päätökseensä

Punnuksen kansakoulun KAIVO talvisodan ajalta

Kalevi Kannus

Lehtileike Ilta-Sanomat 5.1.2019 -Tästä Ilta-Sanomien verkkojuttuun ..>
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005956085.html


TIEDOKSI TULEVASTA
kts artikkeli
19. toukokuuta 2019 siunattiin Lappeenrantaan taistelukentiltä löydetyt tunnistamattomat sotavainajat

Oma kiinnostukseni talvisotaan ja isäni kohtaloon on ollut koko elämäni mittainen.

Jo varhaisina kouluvuosina tutkailin tietosanakirjoja. Tietoja oli niukasti saatavissa. Sodan vuosina kansa taisteli, mutta sodan jälkeen kansakunta vaikeni, etenkin ns. ”vaaran vuosina”.
Valokuvan isästäni löysin 1950-luvun alkuvuosilla kansakoulun (jossa asuimme) johtajaopettajan kirjahyllystä talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden matrikkelista ”Vapautemme hinta”.
Varsinaisesti selvitykset käynnistyivät kun tapasin 2004 Erkki Hautamäen ja pääsin osallistumaan hänen talvisotaa käsittelevään ”Suomi myrskyn silmässä” ensimmäisen osan tutkimuksiin. Kirjasta on jatkosotaa käsittelevän toisen osan käsikirjoitus oikolukuvaiheessa.
Talvisodan joukkohautana 78 vuotta toimineesta kaivosta kuvassa 15. joulukuuta 2018 ylösnostetut kolme tuntolevyä, joista yksi on isäni. Sotavainajien etsintä, maastokartoitukset ja kaivon tyhjentäminen toteutui yli rajan projekti-yhteistyöllä. On omalla kohdallani uskomaton tunnepaketti kirjoittaa näitä sanoja historian tosiasioina.

AVAIMET kaivohankkeelle ovat Jari Jaakkolan historiatutkimuksesta IITIN komppanian vaiheista.


Teos on kirjastoista kaukolainattavissa.

Muolaan Punnuksen kansakoulun paikalla on järkyttävä määrä kiviä

Luonnollinen maanpinta on varmaan 1 – 2 m:n pinnan alla. Yksi mielenkiintoinen painanne löytyi ”väärästä paikasta” … mutta tarkemmin ajatellen se voi ollakin just oikealla paikalla.

Punnuksen kansakoulunmäen taistelussa Iitin komppanian kaatuneiden joukkohaudaksi on Martti Saarento 1977 julkaistussa kirjassaan ”Kymenlaaksolaisrykmentin mukana talvisodassa” olettanut koulun KAIVOA.

Leike kirjasta.

Tuo tieto on nyt tutkittu.

Video kaivon avaamisesta katsottavissa vain täällä.

SEURA-lehti 3.1.2019: Legenda kaivoon haudatuista talvisodan kaatuneista sai vahvistuksen
– Suomalaissotilaiden tuntolevyjä löytyi Muolaan pikkukylästä karmeasta paikasta
Karjalan kannaksella Punnuksen taistelussa helmikuussa 1940 katosi paljon suomalaissotilaita. Huhujen mukaan venäläiset hautasivat heitä kylän koulun kaivoon – ja nyt tarinalle saatiin vahvistus.

Tyhjennetty kaivo

Ämpäri pohjalta

Jarkko Väänänen kertoo projektin kenttätyön taustoista ja vaiheista:

– Olin vuosi sitten (2017) yhteydessä Kansallisarkistoon ja sieltä ei silloin löytynyt juurikaan etsimiäni kiinteistökarttoja Punnuksen kansakoulun alueelta.
– Sitten juolahti mieleeni Tykkitie, sehän valmistui hieman ennen talvisotaa. Tykkitiestä saattaisi löytyä tiesuunnitelma, jossa myös tien vierellä sijaitseva kansakoulu saattaisi näkyä.
– Kansallisarkiston alaisessa Mikkelin maakunta-arkistossa on Viipurin tie- ja vesirakennuspiirin arkisto ja siltä löytyi tiesuunnitelma ja todella siinä näkyy Punnuksen kansakoulun rakennukset ja suureksi ällistykseksi myös koulun KAIVO.
– Tilanne muuttui kertaheitolla – nyt kaivon sijainti koulun pihapiirissä ei enää perustu pelkästään muistikuvaan, vaan faktaan.

Tiesuunnitelma (kuvat alempana) vuodelta 1931 on piirretty mittakaavaan1:2000, kun topografikartta on 1:20 000.
Tiesuunnitelma vie koulun mäenpäälle, kuten se ilmakuvassakin on nähtävissä,
Tiesuunnitelmaan on myös merkitty kansakoulun KAIVO, joka on aiempaa tietoa syrjemmässä.

Viimeisin valistunut arvaus kaivon sijainnille on kuvassa keltainen ympyrä, joka sisältää keväällä löytyneen pyöreän painanteen, jota ei runsaan kasvillisuuden takia ole vielä tutkittu kunnolla. Uusi tutkimus tehdään 2018 syksyllä.

Kuvassa valkoinen rakennus Muolaan Punnuksen kansakoulu.

Kansallisarkiston karttoja Punnuksen koulun alueesta

Erityisen kiinnostavia ovat kartta Punnuksen koulun alueen tiesuunnitelma vuodelta 1931.

Aate Matiaksen viimeinen taistelu

<- isäni – s.1916, k.15.2.1940.

Talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta

14.2.1940

Vihollisen onnistuttua ankaran painostuksen jälkeen murtautumaan 5. ja 6. komppanian lohkolla asemien sisään sai vänrikki Yrjölä käskyn tehdä vastahyökkäys.

15.2.1940

Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samoin jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina tukikohtaan.

Vänrikki Olavi Yrjölän ryhmä R.I.P. 15.2.1940.

Kello 14.00 komppania miehitti sulkuasemat yhdessä 6. komppanian kanssa. Noin kello 16 ajoissa saimme avuksi komppania Kirman, ja komppania Metson, jotka miehittivät sulkuasemat Ns.talo, huoltotie, Punnusjärvi. Komppania luovutti asemat Kirmalle ja Metsolle kello 24.00, jonka jälkeen komppaniamme siirtyi majapaikkaan lepäilemään.

Tässa alla kaksi sivua JR/5:n sotapäiväkirjasta. (Sota-arkisto)

<

JR/5 taistelussa Punnuksen lohkolla.

Mikä tälle kansakunnalle on tärkeää? Vai onko mitään?

Valtakunnassa on julkistettu esitys puolustusvoimien rakenneuudistukseksi. Esitys oli valmisteltu puolustushallinnon virkamiesten toimesta. Lähtökohtana oli supistaa puolustusvoimien kuluja. Esitys annettiin harkitusti vasta presidentin vaalien jälkeen. Toisaalta se haluttiin varmuuden vuoksi julkistaa ennen uuden presidentin valtaan astumista. Nyt voitiin ilmoittaa miten esityksellä on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja nykyisen presidentin hyväksyntä. Näin kirjoittaa sotaveteraani Yrjö Sarasteen sähköpostissaan otsikolla: Tarjolla ”kättä pitempää”?

Lehtien pääkirjoitus- ja mielipidekirjoitussivut ovat täyttyneet toisaalta järkyttyneistä ja toisaalta helpottuneista kannanotoista. Kirjoitetaan miten ”Tämä ei kerta kaikkiaan käy päinsä”, ”Pohjanmaan sotilaallinen tyhjiö”, ” Varuskunnan lakkauttaminen on kirvelevä isku”, ” Katkeria kyyneliä Lapualla” jne. Toisaalta esim. ”Dragsvikin säilyminen on koko alueen etu” ja

”Riihimäeltä kuultiin helpotuksen huokaus.”

Yleensä kirjoittajat eivät ole muistaneet tässä yhteydessä Naton olemassaoloa. Poikkeuksen tekee Turun Sanomat. Lehti toteaa miten ”Uudistus ei ollut järisyttävä, jos sitä verrataan monissa EU- ja Nato-maissa tehtyihin puolustusmenojen leikkauksiin. Puolustusvoimien on määrä pärjätä uusitulla organisaatiollaan vuoteen 2020 saakka. Sitä ennen voi tapahtua paljon. Tuskin säästöpaineetkaan helpottavat.”

Sitten lehti kiteyttää ”Jos niukkaslinja vielä tiukkenee, puolustuksen perusratkaisu on mietittävä uusiksi. Ruotsi on jo miettinyt. Muilla Pohjoismailla ja Virolla kättä pidemmästä huolehtii Nato.”

Voiko joku todella uskoa, että rahattomalle olisi tarjolla ”kättä pitempää.”

* * *

Myös vuoden 1946 eduskuntavaalit aiheuttivat puoluekartalla suuret muutokset. Sotiin liittyvistä asioista vaiettiin. Edessä olivat sotasyyllisten ja asenkätkijöiden tuomiot, Pariisin rauhansopimuksen erittäin kovat ehdot, valvontakomission ja sotakorvausten synkät varjot kansakunnan yllä. Meitä sotaorpoja ja sotalapsia käytännöllisesti katsoden ei ollut olemassa. Suuri joukko häivytettiin kaiken kansan silmistä lastenkoteihin – kasvatuslaitoksiin, niin kuin etupäässä poikakoteja nimitettiin.

Katso video ”Ei kenenkään lapsi” sotaorvon kohtalosta sotien jälkeisessä Suomessa: http://areena.yle.fi/video/1305442777047

Isäni hautapaikka on nyt löytynyt. Olen saanut isäni JR/5 -komppanian vaiheita tutkimuksen tehneeltä viestin: ”Viime viikonloppuna sain muistinvaraisesti piirretyn karttapohjan Punnuksen kansakoulun pihapiiristä. Myös kaivo, jonne Aate Matiaskin on todennäköisesti haudattu, on siihen merkitty. Ensi keväänä minulla on tarkoitus lähteä paikallistamaan kaivo maastosta.”

Samalta sotatantereelta, Muolaan männiköissä, kerrotaan Tapani Vallin kirjassa” Varsinais-suomalaisten sotatie 1939-1944”:

Lähteen tienhaarassa käytiin koko päivän 15.2. ankaria taisteluita. Vilho Tervasmäki (6./JR 14) kertoo:

”Kymmenet hyökkäysvaunut pyrkivät kovasti ampuen pataljoonan asemiin ja uusivat hyökkäyksensä ammustäydennystä noudettuaan. Pataljoona onnistui kuitenkin torjumaan vaunuja seuraavan jalkaväen ryntäykset. Näissä taisteluissa kaatuivat 6.K:n päällikkö vänr. Heikki Kuutti ja joukkueenjohtaja, res.vänr. Holger Nummila. Niinpä minä jouduin ainoana upseerina ottamaan komppanian päällikkyyden.”

.. Kämärän asemalle illalla 14.2. saapuneet II ja III/JR 62 saivat aamuyöllä 15.2 käskyn ryhmittyä Kultakummun ja Kilteenlammen välille. Turkulainen res.vänr. Osmo Laine oli JR 62:n KrhK:ssa joukkueenjohtajana:

”KrhK kuljetettiin Itä-Kannakselta yötä myöten yli 40 asteen pakkasessa avokuorma-autoilla Summan suuntaan. Matka ei ollut ylentävä, istuimme kylmässä autossa vieri vieressä, lähestyimme jylisevää rintamaa, ohitimme Kämärän aseman ja majoituimme erääseen läheiseen koulurakennukseen. Juuri kun olimme asettuneet sisään, tuli tieto, että venäläiset olivat aivan ulottuvilla. Koulusta oli pakko lähteä ja vieläpä niin kiireesti, että komeroon minulta jäivät reppu ja aivan uudet saappaat.”

.. hyökkääjän päävoimat pysähtyivät yöksi tienristeyksen maastoon eivätkä jatkaneet Kämärän suuntaan. Tämä oli väsyneet ja hajanaisen puolustajan onni. Häikäilemättömästi edeten puna-armeija olisi helposti päässyt pitkällekin. Toisaalta läpimurtokohta oli vielä varsin kapea ja suomalaisjoukkoja sen molemminpuolin. Neuvostoliittolaiset olivat myös todenneet vastarinnan sitkeäksi ja heillä oli vahvat perusteet olettaa sen sellaisena jatkuvan..

Tässä Wikipediasta lainaus:

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana.

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana. JR 5:n ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä. [27]
Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.

Suomalaisjoukot totesivan koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssavaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja. [28]

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taisteluiden kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton. [29]

12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.

13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan. [30]

Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taisteluiden vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi.
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.

15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tulee. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset. Tässa taisteluvaiheessa Aate Matias kaatui…

Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta. [32]ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä.

Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.

Suomalaisjoukot totesivat koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssarivaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja.

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinaalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taistelujen kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton.

12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinaalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.

13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan.

Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taistelujen vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi. [31]
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.

15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tuleen. (Tässä vastahyökkäyksessä Aate Matias kaatui…) Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset.

Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta.

* * *

Saiko Suomi lännen apua 3-vuotisvalokuvani aikoihin?

Koulukaverini Pekka O:n oman elämänsä kirjasta, hänen tarkoista kuvauksista löysin hyvin monta itseltäni kadoksissa ollutta yhtymäkohtaa omaan lapsuuteeni, varhaisnuoruuteeni, erityisesti oppikoulun ajalta. Jossa totta puhuen, sotaorpouteeni liittyen, sain kokea melkoisesti alentuvaa ja syrjivää kohtelua. Ei toki ikäluokkani lasten ja nuorten taholta, vaan aikuisten, eräiden opettajien ja joidenkin kyläläisten taholta, ilmeisesti kateudesta kun kasvatusvanhempani saivat minusta ”sotakorvausta”.

Oma naamataulu on toki vuosikymmenten kuluessa muokkautunut.


Sotaorpous varsinkaan nuoruuteni vuosina ei ollut mikään kunnia-asia.

Sodat hävinneelle, tai ”torjuntavoiton” saavuttaneelle kansakunnalle sotaorvot ja sotalesket olivat pääosin paarialuokkaa, eli liikaväestöä, joita oli pakko taloudellisesti tukea. Tähän samaan kastiin luokiteltiin myös osa sotalapsista joita palautui Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta – suuret ikäluokat olivat syntymässä.

Sotaorpotunnus

sotaorpotunnus2.12.2014 SAIN POSTIN VÄLITYKSELLÄ sotaorpotunnuksen kunnianosoitus-kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet pääministeri Jyrki Katainen ja sosiaali-ja terveysministeri Paula Risikko.

* Sekä Kaatuneitten Omaisten Liiton kunnianosoitus, jonka allekirjoittajat ovat Mauri Niskakoski, puheenjohtaja ja Jarmo Hietanen, toiminnanjohtaja.

kunnianositus

Onhan se tunteita myllertävää 77-vuotiaana vastaanottaa viimeinkin virallinen tunnustus sotaorpoudesta. Saman kunnianosoituksen on saanut 16 000 talvi- ja jatkosodan orpoa… Isäni kohdalta ole saanut selville hänen viimeisistä vaiheistaan talvisodassa 1940; jolloin oli 2,5 vuotias.
* Hartain toiveeni on ettei sota-ajan lapsuuden muistoksi kansakuntamme tulevaisuudessa näitä kunnianosoitusten ja rintamerkkien jakamiseen tule tarvetta…

Seuraavassa otteita talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta,

Muolaan pitäjässä Punnuksen lohkolta…

”TASAPUOLISUUDEKSI”


Suomessa asuvan venäläisen sotahistorioitsijan Bair Irincheev’in kirjassa: ”Talvisota venäläisin silmin”
silminnäkijäkuvauksiin, sotapäiväkirjoihin sekä taisteluraportteihin ja muihin arkistomateriaaleihin pohjautuva teos siitä, millaisena talvisota koettiin puna-armeijan riveissä – eturintamataisteluista kovimmissa mahdollisissa olosuhteissa; kirjassa selostus
Punnuksen taistelusta. E-kirjana https://kirja.elisa.fi/ekirja/talvisota-venalaisin-silmin

MUISTOTAULU Nivalan Ruuskankylän koulussa.

Lapsuus, nuoruus, hurjuus

On sitä ollut otsaa… Oppikoulun ekaluokalla 1951, konventiksi nimitetyssä, nykyisin disco-illan ohjelmassa esitin Muurarit-iskelmän… Kevat toi, kevät toi muurarin…

Nämä olivat illanviettoja, joissa oli aluksi ohjelmaosuus ja lopuksi, koska tanssia ei saanut, tanhuttiin pyörimällä piiriä, useimmiten laulettiin ”kehrää kehrää tyttönen, huomenna saat sinä sulhasen ..” jne; jännittävintä oli se osuuko kohdalleni Salme, johon olin ihastunut jo heti ensimmäisellä luokalla. No, osuihan se vuorollaan, mutta en saanut sanaakaan sanotuksi…
Kun esitin Vesan hanurisäestyksellä iskelmää ”kevät toi kevät toi muurarin..” jne. Siinä on kertosäe: ”Oi miksi minä tummana synnyin, miksen syntynyt vaaleana, minun armaani ei lemmi tummaa, hän lempii vain vaaleata.” Hilpeyttä yleisössä herätti, kun tukkani oli kesäauringon paahtama – täysin valkoinen. Mutta esitykseni oli – ennen äänenmurrostani – tasoltaan sitä luokkaa, että varmasti olisin pärjännyt näissä television tenavatähtikilpailuissa vaikka kärkisijoille, vaikka sen itse sanon.
Enää ei laulut luonnistu.
Mielenkuva palautui kun kuuntelen tätäkin kirjoittaessani YouTubesta 1950-luvun esityksiä… Sielunkin silmäripset pakkaava kostumaan, nuoruusmuistoista.

Anselmi ja Liisa Hautamäki

Otsikkokuvassa Hautamäen talo 1978 Jalasjärven Hirvikylässä.

Alakuvassa Nivalan kirkonkylää 1912.

Nivalan kirkonkylä 1912

ISOVANHEMPIEMME elämänkaaresta

Minua kiinnostaa Anselmi ja Liisa Hautamäen suuri ratkaisu Venäjän tsaarinajan sortovuosilta. Mikä sain 29-vuotiaan Anselmin ja 23 -vuotiaan Liisan lähtemään etelä-pohjanmaalta Jalasjärveltä. 4 -vuotiaan Huldan ja 2 -vuotiaan Susannan kanssa – minkälaisiin olosuhteisiin Nivalan Ruuskanperälle?

Nivalan historiassa pitäjä on ollut luovuttaja… Ajalla 1800-1900 lukujen vaihteessa tosin muuttovirta etelä-pohjanmaalta Nivalaan tuotti raivaajaperheitä ja sen kaltaisesta on Anselmin ja Liisan kohdalla kysymys.
 
Siis Tsaarivallan aikaan osuu katovuosia, muutokset maanomistusoikeuksissa. Anselmi on kokenut nämä vaiheet. Hän kuoli 66-vuotiaana ja Liisalle jäi vastuulleen elannon ylläpito suuren lapsijoukon kanssa, Pojista Salomo oli isän kuollessa 34-vuotias, Anselm 31 -vuotias ja Aate Matias 12 -vuotias.

Ruuskankylän koulukuvassa Aate Matias edessä toinen oikealta.

Liisa -mummo eli 73-vuotiaaksi, joten sai tietää nuorimman poikansa Aate Matiaksen kohtalon talvisodassa. Oletan ettei Aate Matiaksen vanhemmista veljistä kukaan osallistunut sotaan. Sisällisodan aikaan Ukko-Anselmi oli 56 -vuotias. Salomo oli 24 -vuotias ja Anselm 21 -vuotias ja Aate Matias 2 -vuotias. Mitä Nivalan alueella tapahtui 1918 on varmaan tallennettu.

Tarkoitukseni on ottaa asiat esille tunteella ja kunnioituksella, huomioiden ajan asenteet ja olosuhteet – elämä ei ole ollut helppoa, Tämän ajan ihmiset eivät selviytyisi niillä keinoilla ja mahdollisuuksilla mitä yhteiskunnan rakenteet tarjosivat syrjäkylien ns. haja-asutusalueiden asukkaille. Silti niistä perheistä kasvoi ja kehittyi Aate Matiaksen kaltaisia suomalaisen yhteiskunnan puolustajia, jotka mahdollistivat (meille) jälkipolville KANSALLISEN moraalin ja oikeudentunnon.

Itse pohdin * SUOMESSA OLEMME kansalaistasolla selviytyneet talvisodasta, jatkosodasta, sotakorvuksista, 1960-luvun maaltamuutosta. 1970-luvun energiakriisistä, 1990- luvun pankkien kriisistä (eivät kaikki):
* Selviydymmekö 2010-luvun EU:n luottokriisin, sisäpolitiikan juonitteluista ja valtapelistä, etenkin SOTE-politiikan seurauksista?

Tässä kuvassa Aate Matiaksen (kentälle jääneenä) siunaustilaisuudesta huhtikuussa 1940. Liisa-mummo edessä keskellä.

Anselmi ja Liisa Hautamäen hautakivi Nivalan uudella hautausmaalla.

Maisemat lossimökiltä ja Virtalasta – Iitin Mankalassa


Kuvassa näkymä lossimökin rannalta yli Kymijoen, vastarannalla mäen päällä pilkottaa valkoinen Virtalan talo.

Tässä kohdassa on toiminut vastaavanlainen kapulalossi kuin kuvassa ennen koskien valjastamista sähkön tuotantoon.

Tilanne Virtalan pihalta keskiviikkona 18. heinäkuuta 2018.

Kaipuu…

Suurinpiirtein samoilta näkymiltä heinäkuussa 2018


Lähes sama kohta, aikaero 80 vuotta.

ELOKUVA… On lautalla pienoinen kahvila,

kuvattu osin Iitin Mankalassa 1952. https://areena.yle.fi/1-83943

Alisuorittajana elämässä

Juice Leskisen

suhteen on minulla henkilökohtainen yhteys vuosilta kun olin tienhaarassa ja vietin joulun ajan Teneriffalla, Siellä eräässä baarissa – baaritiskin ääressä istui meitä vain kaksi asiakasta. Emme puhuneet toisillemme koko aikana sanaakaan.
 
Toki hoksasin vierustoverini Juice Leskiseksi… henkisesti himmelissä.

Mutta omin voimin ”duunia tekemällä” jatkoin elämässä uralla ja aina ”viidestoista yö saapuu” … mielenkuvana kohtaamisesta, kun kaveri on todella pohjalla…

Ongelmana ei minulla ollut alkoholi, eikä aineet. Paineita oli parisuhteessa ja nonsoleraamista, työyhteisön vähättelevissä asenteissa: Tää-on-taas-niitä-Kallen-höpötyksiä-tyylistä… aiheuttivat unettomuutta, sekä masennusta, josta silloin ei vielä paljoakaan julkisesti puhuttu: Vasta kun Tellervo Koivisto julkaisi tarinansa.

Työterveyslääkäri kirjoitti unilääkereseptin, josta käytin yhden kuurin… En halunnut riippuvuutta niihin. Jos kuka on yö, yön perään joutunut ”laskemaan lampaita”, tietää ongelman.
 

 

Aika-ajoin pitää tutkailla (ei kovin hyvin järjestyksessä olevaa) arkistoa ja siinä yhteydessä näkyville tulee kansioita, joissa on historiaa…

sopanent Julkaisen ”retrona” edesmenneen, arvostamani, pitkäaikaisen työtoverini Taisto Sopasen (kuvassa) analyyttisenä luonnehditana ja huomioina persoonastani TÄSMÄTIETO -lehdessä 24.3.1997.
 
Taisto Sopanen on STTK-laisen Teknisten Liiton (nyk. Ammattiliitto PRO) ensimmäinen koulutuspäällikkö… Hän on suunnitellut ja toteuttanut käytännössä toimihenkilöille järjestökoulutusohjelmia.
 
Hallussani on niistä kopioita. Osio artikkelista:
 

Ikärasismi työllistymisen esteenä on nyt tutkittu juttu.


Kuvateksti; Kalevi Kannus; kyntömies, joka voi katsoa kyntämäänsä suoraa vakoa.
 
Kukapa ei olisi joskus istunut kaljaringissä jossa on keskusteltu – ikärasismin vaikutuksesta – työllistymiseen. Siis tapauksista joissa työtä hakeva on keskustelijoiden mielestä parhaassa työiässä, mutta työnantajan mielestä auttamattomasti liian vanha.
 
Useinkaan keskustelijoilla ei ole kuulopuheita tai lehtijuttuja läheisempää kosketusta koko ongelmaan. Näin asioiden vain yleisesti otaksutaan olevan.
 
Turun alueasiamies Kalevi Kannus (Kalle) katkoo aamukampansa viimeisiä piikkejä. Hän on jo tovin totutellut tulevaan osaansa olemalla osa-aikaeläkkeellä reilut puolitoista vuotta. Aamukampa on ensi elokuussa sitten enää pelkkä ranka.
 
Kalle, kuten tuttavallisesti häntä täastäedes kutsumme on ollut liiton palveluksessa reilut kaksikymmentäkaksi vuotta. Hän on koko uransa aikana poikennut siitä imagosta joka ay-toimitsijoista melko yleisesti on vallalla. Että liippaistaan asioita enempi niin kuin vähän pinnalta. Kallella on ollut – joidenkin mielestä vähän pahakin – tapa paneutua asioihin syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti.
 

Kysely ikärasismista

 
Toki Kallekin on istunut seuroissa joissa on ikärasismi ollut käsittelyn kohteena. Mutta eihän pelkkä luulottelu Kallelle riittänyt. Niinpä hän toimi hyvin kuvaansa sopivasti.
 
Hän lähetti 750. Varsinais-Suomen piirin työttömälle tekniselle toimihenkilölle kyselylomkkeen.
 
Lomakkeen saajat olivat tasainen jakauma työttömistä ikään. koulutukseen, kokemukseen ja sukupuolijakaumaan nähden. Heiltä kysyttiin mm. syytä työllistymättömyyteensä. Lomakkeessa oli oli valmiiksi tarjolla ikä, koulutus, eli pätevyys, kokemus – jos liian vähän ja tarjolla olleisiin tehtäviin ylikoulutus. Myös omat merkillepannut syyt saattoi kertoa,
 
Lomakkeen palautti 150 työtöntä. Heistä ylivoimaisesti suurin osa, 130 henkeä katsoi työllistymättömyytensä syyksi liian korkean iän. Yksi naispuolinen vastaaja oli liian nuori saadakseen tarjolla olleen työn.
 
Saamastaan palautteesta on Kalle tehnyt laajan yhteenvedon. Kolmekymmentäneljä sivuiseksi vihkoseksi nidottu raportti pitää sisällään seikkaperäisesti kyselyyn osallistuneiden mielipiteet. Siinä on myös muuta asiaanliittyvää materiaalia, mm. pari Kallen kirjettä, jotka on aikoinaan lähetetty silloiselle pääministerille Esko Aholle. Raporttia lienee halukkaiden saatavilla…
 

European Older Workers Network

ikarasKun Kalle käynnisti kyselynsä suhtautuivat siihen jotkut, kuten vähäinen palautusten määräkin kertoo: tää-on-taas-niitä-Kallen-höpötyksiä-tyyliin… Vaan eipä ole syytä suhtautua enää. Nyt on todettu arvovaltaiselta EU:n taholta (Euroopan Unionin komissiosta), että Kallen tutkimus aiheesta oli AINUT Euroopassa.
 
EU:n komissio käynnisti Euroopan Older Workers Network, yleiseurooppalaisen verkoston tutkimuksen. Siinä kartoitettiin mm. ikääntyvän työväestön, sekä työssä olevien, että työttömien elämäntilanteita ja työllistämiskoulutuksen vaikutuksia. Kallen tutkimus liitettiin tähän projektiin.
 
Muutenkin Kalle laajensi tutkimustaan Suomen osalta, Nyt kysyttiin 2300 työttömänä olleilta Varsinais-Suomen, Satakunnan, eski-Suomen. Lapin ja Kymin piirien alueilta samantyyppinen kysely, jonka tulokset liitettiin mainittuun yleiseurooppalaiseen tutkimukseen. Käytännössä nukaan tuli Jyväakylän Yliopiston tutkija, dosentti Tarja Tikkanen.
 

…/…
 

SURKUHUPAISAA

 
Ikärasismi – kyselyn raportti se tuli julkisuuteen YLEn TV 2:n Ajankohtainen kakkonen ohjelmassa samaan aikaan kun Tampereella oli Suomen EU-puheenjohtajuuskauden ensimmäinen valtioiden päämiesten konferenssi.
 

Selvityksen aikaan siis Suomessa ja Euroopassa valtaa piti Paavo Lipposen I-hallitus.
 
Raportti (kuvassa) aikaansaattoi minulle hallituksen moitteet. Työministeriön kansliapäällikkö Kimmo Nissilä toi henkilökohtaisesti (Turkuun) pääministerin erityisavustaja Rauno Saarelta moitekirjeen, jossa sanottiin tutkimukseni tuottaneet hallitukselle vakavaa haittaa… siis sitä ei olisi saanut tehdä saatikka julkistaa. Paperi lienee ”arkistossani”.
 
Tampereen EU-konferenssin aikaan meillä oli jo Jyväskylän yliopiston dosentti Tikkasen kanssa yhteisprojektina uusi em kysely. Mutta Turun postissa pantattiin kirjeiden lähetystä kaksitoista (12) päivää ennen kuin ne menivät jakeluun… Koskaan en saanut selvitystä viivytykseen syistä.
 

No, homma mutkistui muutenkin. Dosentti Tikkaselta Jyväskylän yliopisto eväsi määrärahat ja ohjasi hänet muihin tehtäviin; Laajennetun kyselyn raportti saatiin kuitenkin valmiiksi ja Tarja Tikkanen muutti Norjaan Trondheimín yliopistoon ja ESITTELI RAPORTIT siellä EU:n työllistämiskoulutuseminaarissa.

 
Seurauksella kuten Sopasen jutussa mainitaan EU:n komissio antoi Trondheimin yliopistolla kolmen miljoonan euron määrärahan viiden maan ikääntyvien työntekijöiden ja toimihenkiöiden European Older Workers Network. siis työelämään kelpoisuuden, eli kompetenssitutkimukseen. Tarja Tikkanen oli yksi tutkimusryhmän jäsenistä, edustaen norjalaista yliopistoa.
 
Minä aloitin elokuussa 1997 eläkeläisjakson elämäni amokjuoksussa ja olen jatkanut askareitani niitä Kallen-töölöntyö-höpötyksiä-tyyliin.
 

Lopuksi lainaus Sopasen artikkelista: ”Maan hallituksen (1997) ohjelmassa työttömyyden tavoitellaan vain puolittuvan. Loput ovat sitten kai liikaväestöä. josta ei tarvitse välittääkään. Mutta ay-liikkeellä ei ole varaa toimia näin. Sen on välitettävä kaikista jäsenistään ja tehtävä kaikkensa työttömien tilanteen korjaamiseksi, vaatii Kalle kyselyn raportissa.”
 
Toinen lainaus artikkelista: ”Olin erittäin hyvilläni kun Lipposen hallitus tuli Ahon pumpun tilalle. Uskoin, että’ palkansaajien alistaminen ja kurjistaminen loppuu tämän hallituksen toimesta.
Mutta olen syvästi pettynyt kun tämä on thatcherilaisempi kuin edeltäjänsä. Niin ikään olen pettynyt, kun olen joutunut näkemään tällaisen ay-liikkeen alennustilan, murehtii Kalle.
 
Kalevi Kannus

Melkein muusikon elämänuralle

Sotaväen jälkeen palasin Joensuuhun.

Rautakaupan kotitalouskone- ja rakennustarvikeosastolla ollessani, keikkailin viikonloppuisin

Jorma Karttusen kvintetti, joka perustettiin 1962.

– ensin neljän ja varsin pian viiden pojan yhtye (Jorma kuvassa).

Meillä oli toisena suomalaisista keikkaporukoista hammond-urut; Erkki Ertamalla oli ensimmäsenä. (kuva).
Yhtyeen johtajan ja laulusolistin Jorman isä omisti Joensuussa leipomon ja isänsä sairastui vakavasti ja Jorma joutui ottamaan johtovastuun liiketoiminnasta.

Yhtye hajosi.

Suosiossamme suurta osuutta edustivat Hammond-urut, kuvassa olevaa mallia, muistaakseni ilman jalkakoskettimia… ainakaan keikoilla niitä ei ollut mukana. Jyrki hankki uusimmat nuotit ja treenasimme biisit esityskuntoon, joten olimme samalla ”viivalla” Suomen tunnetuimpien yhtyeiden kanssa ja

lopetimme suosion huipulla.

Minä olin valinnan edessä. Edelleen päivätyössä rautakaupan osastonhoitajana. Soittokeikat pitkien matkojen takia ottivat jo voimille… nuorena toki jaksoi.

Mietimme toki jatkamista. Tapania (kitaristi) äitinsä painosti jatkamaan opiskelua ja hän meni hammasteknikkokoulutukseen ja perusti hammaslaboratorion Joensuuhun. Jarmolla oli edessä sotaväki. Jyrki oli halukas jatkamaan. Jyrkistä en ole kuullut sen jälkeen… Oletan että hänestä tuli ammattimuusikko.

KUN ajattelen mahdollista keikkamuusikon elämänkaarta, joka oli hyvin lähellä… SAMANLAISEN tosin sain elääkseni ammattiliiton toimitsijana kolmella vuosikymmenellä. ULKOPUOLISENA (outsider) tilaisuuksissa joissa toiset osallistujat viettivät vapaa-aikaa; Yksinäisiä pitkiä kotimatkoja kelillä kuin kelillä… matkaseurana c-kasetit autoradiossa.

Muistona: tanssipaikkojen lehti-ilmoituksista pieni osa liimattunä päiväkirjaan, josta muut sivut on muuttojen yhteydessä kadonnut…

Sattuma osui taas kohtaloksi:

Sain pestin porilaisen Rosenlewin alueelliseksi huolto- ja myyntiedustajaksi; myynti- ja huoltopiirinä oli itärajan pinnasta kahdeksan pitäjää Ilomantsi, Tohmajärvi, Tuupovaara, Kiihtelysvaara, Kitee jne.. lääniä oli.


Eräänä maanantai-aamuna lastasin autoa Joensuun Teräksen varastolla. Nostin isoa pakastinta, mennäkseni takaperin pakettiautoon sisälle.

Ponnistin vasemmalla jalalla, ja NIKS. Selässä vihlaisi takaraivosta kantapäähän.. Lastaus jäi siihen. Taksilla lääkäriin. Tutkimuksissa selvisi välilevyn pullistuma.

Kipulääkkeitä, vuodelepoa, fysioterapiahoitona muutama kerta venytyslaitteessa. Monen viikon sairasloma. Porista tuli kirje, jossa työsuhteeni purettiin heti. Myöhemmin selvisi, että koko huoltoedustajien joukko oli pestattu ikään kuin yrittäjiksi, ilman minkäänlaista työsuhteen irtisanomissuojaa …

Minä sain kylmästi lopputilin

Jäin täysin tyhjän päälle…

Suomessa ammattiyhdistyliike oli vielä 1960-luvulla suurlakon jälkeisessä tilassa hajautunut. Provisio-, eli myyntipalkkioon perustuvilla työsopimuksilla ei ollut muuta turvasääntöä kuin: ellei tulosta, niin ulos. Markkinatilanne oli akuutti. Suurelle alueelle itärajan pitäjistä tuli sähköt; Minun piirini alueelle pesukoneet, jääkaapit ja pakastearkut jakoivat Rosenlewin kilpailijan UPO:n jälleenmyyjät. Ei hyvä.

Samaan aikaan oli toinenkin työpaikka. Olisin päässyt ASKON huonekaluliikkeeseen myyjäksi, mutta valitsin Rosenlewin… Elämän aallot keinutti.

Jorma Karttunen menehtyi lento-onneettomuudessa 1989. Hautakivi Joensuun ev.lut. hautausmaalla.

Maisemaa latomeren lakeudelta

Kuvat pääsiäisen tienoilla Nivalan Haapaperältä 2018 Jukka Vinnurva.

Kalajoki virtaa läpi tämän maiseman ja keväisin, ennen 1970-luvulla tehtyjä pengerryksiä kuvan maisemassa joki tulvi hyvinkin laajalla alueella.

Keväät toivat vuosittain ”latomeren” rantaniityille mahtavat kurkilaumat. Ne soitannot eivät elämässäni unohdu. Nimittäin kossiporukalla soutelimme ”öykillä” sarkaojia pitkin melkein keskelle kurkilaumaa … soidinhuumassaan ne päästivät hyvinkin lähelle… Toinen kiinnostuksen kohde olivat ladot. joihin oli jäänyt heiniä kellumaan tulvaveden päälle. Houkuttelimme tyttöjäkin niille retkille. En muista onnistuimmeko?

KUUNSILTA aikaan kun kurjet huutavat. Sitä elämystä tuskin voi näillä maisemilla enää kokea, koska Kalajoki ei nouse enää tulvajärveksi jokivarren niityille…

TÄHÄN maisemaan liittyen muistelu: Koulun luontoretkellä Laura pisti sammakon kutua niskaani, jo toki syystä. Tietysti olin härkentänyt häntä. Laura oli syntyperältään turkulainen. Hän oli kyläkoulussamme yhden lukuvuoden. Myöhemmin Aurajoen kaupungissa sain tietää hänen poismenostaan vaikean sairauden seurauksena.

Olli kertoi kadehtineensa minun ruskeita monoja. Sillä tiimalla en muistanut sen sortn monoja minulla olleen. Kunnes mieleeni muistui poikaporukassa tehty onkimatka.
Alangon niityllä oli lehmille aidattu laidun sähköpaimenella. Eskolle tuli meininki mieleen, kuka uskaltaa kusta sähkölangalle. Esko näytti mallia ensimmäisenä. Hiukan polvet vain nytkähtelivät sähköiskujen tahtiin.
Omalla vuorollani tälli oli täydellinen. Nimittäin nuo Ollin kadehtimat ruskeat nahkapohjaiset kesäkengät eivät eristäneet samalla tavalla kuin muiden poikien kumipohjaiset tennarit.

En tietenkään kotona voinut kertoa kokemuksesta. Asenne olisi kuitenkin ollut: ”Niinpä, pölijä saa olla mutta ei piä olla tyhymä”.

Sama näkymä kesällä. Ahon sillalta Haapaperälle päin. Kuva kesältä 2017 Jukka Niemi.

Kylältä jokirantaan johtavaa tietä on aikoinaan päätynyt… joko Aittoperän tai Ahon sillalle.

Kesäisin sillat olivat nuorison kohtaamispaikkoja. Siltakuva on mielestäni ikoni elämän virrasta, joka kulkee vääjäämättä jokaisen kyläyhteisön ja eri sukupolvien ohi… kuva voisi ilmentää miten uimaranta, kohtaamispaikkana on hiljentynyt, mutta joki jatkaa virtaamistaan.

Muuttoliike vei nuoret maailman turuille maaseudulta. Siltaakaan ei enää tuolla rakenteella ole.
Puhutteleva kuva tuonee mielenkuvat pinnalle kaipauksella, aika entinen ei koskaan enää palaa, mutta ehkä nämä kuvat muistot mieleen valaa.

Mielenkuvien varjot eläviksi…

VUOSI 2017 OLI POIKKEUSAIKAA.


Suurin tapaus oli saada (elokuussa) haltuun alempi taulu, joka näkyy tämän ruudun äärestä oviaukosta käytävän seinällä.
(Kuvan alkuperäinen ripustin vetää taulun vinoon.)

Vahvinta tunnetilaani vaikuttavaa on ollut lapsuudestani asti suljettuna olleiden mielenkuvaluukkujen avautuminen… on tietysti myös ikäkysymys kun on seestyneellä mielellä saanut mennä mm. isäni henkilöhistoriaan sisälle.

Samalla liittyvät muista, etenkin nuoruusajan, muistoista kokonaisuuteen liittyvät palat ”varjokuvista” elämänkaaren täyttymyksenä.

Toisaalta on tarpeen ymmärtää esim. sota-ajan asenteiden ja ihmiskohtaloiden kytkennät pelon, puutteen ja huolten kyllästämässä ajan hengessä. Mielenkuvieni varjot olivat sittenkin eläviä ihmisiä ja kyläyhteisöjä. KIITOS Riitta ja Irene, sekä Johannalle yhteyksistä IITIN Mankalan maisemiin.

Kevennyksenä muisto kossiajalta

Naapurin Mikolla oli rammari, eli levysoitin ja siihen ainakin yksi levy, savikiekko. Alkujaan soittimessa oli veivaamalla viritettävä jousi. Mutta Mikon rammarista jousi oli poikki ja toimi levyn keskeltä sormella pyörittämällä.
Musiikkituokioista muistan: ”Iitin Tiltu oli viidentoista kun pääsi rippikoulusta..”, ja olisikohan kääntöpuolella soinut: ”Viipurin Vihtori” en ole ihan varma.

Tuskimpa tuolloin suviehtoolla kävi edes mielessä mitä IITIN pitäjä minulle oikeasti isäni osalta merkitsi?