Aihearkisto: Henkilöhistoriaa

(22.7-2022) AIVOINFARKTI JA hoitajapula

Kuva ajalta kun Meretojan taudin diagnoosi tehtiin.

Maanantaina 18. heinäkuuta 2022 sain aivoinfarktin

.
Tulin CityMarketista kotiin ja tarkistin saapuneita puheluja. Miniä oli soittanut. Soitin hänelle ja heti puhelun alussa keskenkaiken puheilmaisuni muuttui ”puuroksi” niin, etten itsekkään omaa puhettani ymmärtänyt.
Miniä hoksasi tilanteen ja vei minut TYKS’in ensiapuun ja pääsin kiireellisenä hetikohta tutkimuksiin.
Ensihoidossa otettiin TT-kuvat ja muita tutkimuksia… Neurologian osastolla olin kolme päivää ja yötä…

Hoitajapula oli havaittavissa. Yksinkertaisesti käsipareja puuttuu, kun potilaita on paljon

.
Vertaan tilannetta siihen, kun pyysin tuttavaani rauhanturvaajan kokemuksistaan kuvailemaan, mitä siihen hommaan kuuluu. Hän kertoi, että kohteessa odotetaan toimenpiteitä ja toisinaan siirrytään toiseen kohteeseen, odottaman toimenpiteitä. Ainakin omalla kohdallani ensihoidon ja osastolla odottelu toimenpiteitä oli potilaana sama kuin rauhanturvaajilla.
Hoidon laatu hoitohenkilöstön osalta on psrasta mahdollista tasoa TYKS’issä.
Esimerkiksi sydämen ultraääniturtkimus oli mielenkiintoinen kokemus. Netin ruudulla pääsin näkemään sykkivän sydämeni sisälle. Lääkäri selosti koko ajan kuvien mittauksia ja veren virtausta kammioissa. Sanomattakin selvää oli vahva tunne nähdä kohta 85 vuotta toiminut pumppu käytännön hommissa.

Nyt olen Petreliuksessa.
Ilmeisesti aivoni on nyt ”huuhdeltu”, koska joitakin sanoja välillä katoaa mutta muistoja palautuu, sellaisiakin jotka olen totaalisesti poissulkenut …

Onneksi on tämä netin ruutu.

Pohojalaaspartiskunnalle tuli naapurit kylään ja miehet keskustelivat ravintolakäynneistä.
Yhtäkkiä isäntä kysy naapurilta: ”Mikässen kukan nimi onkaan joka aukasoo kukkansa aikaseen kevähällä? Naapuri vastasi, ”Valkovuokko”. Isäntä kysyy emännältä: ”Hei Vuokko, missäs ravintolas me käytihin viimeksi? Minkälaanen ruoka siellä oli?

Kyllä se siitä.

TAUSTALLA Amyloidoosin (meretojan taudin) vaikutukset, joka diagnosoitiin v. 1988. Vaiva (geenioireyhtymä) on dominoivasti periytyvä.

”HÄPEÄN eri tilaisuuksissa nykyisen habitukseni muutosta ja puheilmaisuni alentumista”

Minulla on diagnosoitu amyloidoosi, eli geenivirhe joka runtelee kasvoni, sekä kielen ja poskiontelon turpoaminen vaikeuttaa puheilmaisua. Tuttavienkin kohtaaminen on hämmentävää…

”Kun tietokone päässä toimii, mutta tulostus tökkii”.

Aikaisemmin oli helpompi vähätellä, ettei ulkonäöllä ole mitään merkitystä. Se ei ole kuitenkaan totta. Se on ensimmäinen asia, mihin ihmiset kiinnittävät toisissa huomionsa.

Liikuntaa toki, keliolot huomioiden, sauvakävelyllä.

– Poikkeava puheilmaisu ja ulkonäkö vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten muut ihmiset minut kohtaavat…

Vertailuksi YLE:n Akuutti-ohjelma: LUE: Miltä tuntuu, kun ulkonäkö muuttuu? Yhdeksän vuotta sitten pahoin palanut Ulrika Björkstam: ”Häpesin itseäni”

Meretojan tauti on autosomin kautta vallitsevasti periytyvä amyloidoosisairaus,

josta kärsii Suomessa noin tuhat ihmistä. Se kuuluu suomalaiseen tautiperintöön, ja se on siten Suomessa selvästi yleisempi kuin muualla, missä sitä kuitenkin esiintyy yhä enenevässä määrin. Sairauden aiheuttaa kromosomissa 9 oleva geenivirhe. Potilaan elimistössä gelsoliinin aineenvaihduntahäiriö saa aikaan amyloidikertymiä.

Oireisiin voi kuulua muun muassa kasvolihasten muutoksia… ”hymy ja irvistys ovat samat”: ja tauti on dominoivasti periytyvä.


Meretojan taudin oireisiin kuuluu muun muassa silmän sarveiskalvon verkkomaista rappeutumista, joka heikentää näköä ja altistaa silmän kuivumiselle, silmätulehdukselle, glaukoomalle ja harmaakaihille.

Molempiin silmiini on vaihdettu sarveiskalvot ja tehty kaihileikkaukset (muovimykiöt), joten tätäkin kirjoittaessa en tarvitse silmälaseja.

Meretojan tauti on nimetty silmälääkäri Jouko Meretojan mukaan. Hän löysi taudin ensimmäisenä 1969. Muilla kuin suomalaisilla sairaus on äärimmäisen harvinainen.

Diagnoosi meretojan taudistani tehtiin 1998 ja siitä alkoivat leikkaukset ja hoito-ohjelmat TYKSissä; molemissa silmissäni on sarveiskalvosiirteet (kiitollisuudessa luovuttajille). Kaihileikkauksissa mykiöt vaihdettu muovilinsseihin ja kasvojani on operoitu kolme kertaa.

Laguksen jääkäri muistelee

Yläkuvassa Tauno Junnikkala 102 v. jättää jäähyväiset asetoverille Nivalassa 21.8.2021.
Junnikkala oli osallisena talvisodassa pari kuukautta, kun tuli välirauha. Varsinaiset rintama- ja taistelukokemukset on kuvattu kirjassa…

Laguksen jääkäri, Tauno Junnikkala muistelee

Kirjan tilaus: Laguksen jääkäri muistelee, Tauno Junnikkala
Hinta. 15,- €uroa + postikulut
Kirjan lähettää ja laskuttaa Nivalan sotaveteraaniyhdistys.

Talvisodan veteraani Tauno Junnikkala, 102, soti Suomen puolesta yli viisi vuotta ja haavoittui kahdesti: ”Aina kun valvoo myöhään, sota tulee mieleen – joskus uniinkin”

Tauno Junnikkala on kertonut sotakokemuksistaan MTV Uutisille.

Vuonna 1919 syntynyt nivalalainen sotaveteraani Tauno Junnikkala, 102, lähti vuonna 1939 rintamalle talvisotaan. Hän oli toisen maailmansodan syttyessä 20-vuotias nuori mies.

– Kyllähän sodan tapahtumat tulevat aina mieleen, kun valvoo myöhään, Junnikkala kertoo.

– Kaikki, mitä siellä tapahtui. Taistelutilanteet kertaantuvat päässä aina valvoessa. Ne vain tulevat mieleen. Joskus ne tulevat uniinkin, mutta harvoin.

Junnikkalan palvelusajaksi on merkitty sotilaspassiin viisi vuotta, neljä kuukautta ja kymmenen päivää. Hän haavoittui rintamalla kahdesti.

”Kyllä siinä luotia tuli”
Tauno Junnikkala muistaa hyvin ajan rintamalla. Hän oli jääkärinä osasto Laguksessa, jääkäripataljoona kolmessa.

– Latvan kylässä Karjalassa panivat hanttiin aika lailla. Tieralliin oli kaivettu vähän monttua, jossa oli tykki. Komppanian päällikkö sanoi, että ”Junnikkala, menkää ja kiertäkää tuolta aukion kautta ja tuhotkaa se tykki”, veteraani muistelee.

Latvan kylä ja maalaiskunta olivat jatkosodan aikana vuosina 1941–1944 Suomen miehittämiä.

– Juoksimme sata metriä pitkän aukion yli. Kyllä siinä luotia tuli. Päästiin lopulta terveinä lepikon suojaan, lähelle tykkiä. Ei siitä ollut enää kuin noin 70 metriä, Junnikkala jatkaa.

Sivu 5.

Sivu 64.

Kiinnostavaa, avointa, herkkää henkilöhistoriaa. TILAA kirja

Isän harmonikka

SYNTYMÄPÄIVÄLAHJANA Anno Domini 21.8.2021, Nivalassa isäni siunaus ja muistotilaisuudessa, pikkuserkut RIITTA ja JOUKO, sekä Joukon vaimo RITVA olivat toimeenpanijoita.

YLE:n artikkelissa… 88-vuotiaalla Pertti Vesasella on itseään vanhempi auto, joka hurisee edelleen.
Minulla 84-v on itseäni vanhempi harmonikka, Kouvolan kravatti 1930-luvulta.

Soitin on todennäköisesti isäni ensimmäinen ja ei ollut mukana talvisodassa rintamalla, koska on säilynyt, jopa kohtalaisessa kunnossa.

KUN otan sen laukustaan… TUNNE on aina kuin halaisin isää tai Helmiä.

Uskon, että soitin on sama kuin Helmin sylissä; näppäimistön muoto on aivan sama. Kuvio palkeista on tosin ajan saatossa kulunut pois.

Kouvolan kravatin soinnista malli Osmo Juutilaisen esityksessä (YouTubessa), kun suljen silmät ISÄ ja HELMI ovat läsnä…
Lähetin Osmo Juutilaiselle ilmoituksen ja linkin siitä, että olen lainannut hänen videonsa. Vastauksen tuli sydän-hymiöitä…


Erkki Junkkarisen esityksenä sanat, eli kertomus:

Sama Kymijoen rantamaisema heinäkuussa 2018.

Oma harmonikka, kesällä 1956.
NYT 2022 ovat ”EI KU”-harjoitukset näppäinhaitarin tekniikkaan käynnissä. Helepommin sanottu kuin tehty.. mutta kuka haasteita kaihtaa?

ISÄN harmonikkalahja tuli minulle täysin yllätyksenä. Pikkuserkut RIITTA ja JOUKO, sekä Joukon vaimo RITVA olivat toimeenpanijoita.

Lähdössä juhannuslomalta 1938, sotaväkeen Karjalan kaartiin, Viipuriin.

Kuvan laukku ilmestyi muistolaisuudessa korokkeelle. EI OLE sama kuin hänellä kuvassa juhannuksena 1938 lomallaan sotaväestä Karjalan kaartista Viipurista.

(25.8-2021) Jäähyväiset isälle, siunaus ja hautaanlasku 21.8.2021, Nivalassa

(25.8-2021) Jäähyväiset isälle, siunaus ja hautaanlasku 21.8.2021, Nivalassa

Valokuvista suurin osa Esa K. Mäkinen

1. ISÄNI Aate Matias Hautamäki, synt. 8.2.1916, Nivalassa. Kaatui talvisodassa 15.2.1940, Muolaan Punnusensessa.

Isäni kohtalo oli n. 80 vuotta … Jalasjärven veteraaniköörin TUNTEMATON SOTILAS-laulun sanojen mukainen.

2. Hautakumpu 21.8.2021, Nivalan sankarihaudoilla ristin juurella, joka on ollut siellä 1.9.1940 lähtien.

3.

4. Sanna Jukkolan puhe: SIUNAUSPUHE SOTAMIES AATE MATIAS HAUTAMÄKI 21.8.2021

”Jos minulle käy huonosti, haudatkaa minut kotimaan multaan”.

Tämä on ollut tunnettu sotilaiden toive. Tänään tämä toive saa täyttyä Aate Matias Hautamäen osalta. Hautapaikka on odottanut häntä jo pitkään: 1. päivänä syyskuuta vuonna 1940 hänet on siunattu poissaolevana. Ja tänään tässä edessämme on pieni arkku, missä lepää Hautamäen maalliset jäänteet. Niiden matka kotikirkon hautausmaalle on ollut pitkä.

Aate Hautamäki oli syntynyt 8. päivänä helmikuuta vuonna 1916. Nuoren miehen tie johti Kymenlaaksoon, nykyisen Päijät-Hämeen maakunnassa sijaitsevaan Iitin kuntaan. Sieltä käsin kävi kutsu puolustamaan isänmaatamme sodassa, joka alkoi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939.
Vahakantiseen sotapäiväkirjaan on tallennettu Iitin komppanian tietoja. 15. helmikuuta vuonna 1940 on kirjoitettu:
Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samoin jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina tukikohtaan.

Aate Matias Hautamäen elämä päättyi Karjalan kannaksella, Muolaan pitäjässä, Punnuksen kylässä. Viikkoa aiemmin hän oli täyttänyt 24 vuotta.

Alkoivat pitkät odotuksen ja epätietoisuuden vuodet. Teidän saattajien mielessä on esimerkiksi Aaten sisaren Elviiran sanat, kun hän muistutti: ”Jos Teitä tulee vastaan mies sotavaatteissa ja reppu selässä, ottakaa hänet vastaan lämmöllä ja rakkaudella.” Ja teitä odottajia – teitä on ollut paljon. Erityisesti ajattelin sinua, Kalevi – sinua, joka olet koko elämäsi odottanut omaa isää kotiin. Nyt tuo päivä on koittanut. Pitkä kotimatka on viimein tullut päätökseen.

Asia johti toiseen, ja viimein, joulukuussa 2,5 vuotta sitten, Punnuksen kyläkoulun kaivosta, jopa 8 metrin syvyydestä, nostettiin ylös kuusi vainajaa. Heidän mukanaan kolmen sotilaan tuntolevyt. Yksi tuntolevyistä kuului Aate Hautamäelle. Alkoivat tarkemmat tutkimukset, joiden tulos lepää nyt edessämme.

”Niin lyhyt on askel
ajasta ikuisuuteen,
niin kapea raja välillä
taivaan ja maan.”

Näillä muistosanoilla te omaiset muistitte Aate Hautamäkeä risti-ilmoituksessa. Taivaan ja maan raja on kapea; askel ajasta ikuisuuteen on lyhyt. Meidän kaikkien saattajien turvana ja lohtuna olkoon luottamus Jeesukseen Kristukseen, joka on kerran Golgatan ristillä voittanut kuolen vallat. Vain sen takia meillä on tänään toivo taivaan kodista; kodista, minne meidän matkamme on vielä kesken – kodista, minne sotamies Aate Hautamäen nyt yhdessä saatellaan.

Nivalan seurakunnan striimaus (video) siunaustilaisuudesta.

5.

Muut siunaus- ja muistotilaisuuden puheet

39.

Majuri ERKKI HAUTAMÄKI:

Aate Matias Hautamäen muistotilaisuus 21.8.2021 Nivalassa
Hyvät ystävät täällä tänään. Rauha Teille

Olemme hetki sitten kätkeneet sotilaan Aate Matias Hautamäen kotiseurakuntansa multaan.. Matka oli pitkä – ehkä liiankin pitkä siitä hetkestä, jolloin hänen elämänsä kirjaan merkattiin piste. Talvisodan Muolaan Punnuksen kylän tulimyrskyssä.
Silloin Suomi-äiti siunasi miehiään ja poikiaan suru sydämessä ja kyyneleet silmässä kaikkialla maassamme kirkkojen kotimultaan – sankarihautoihinsa. Suomi koki silloin surulla verhottua Talvisodan ihmettään, jota muu maailma ihaillen seurasi sivusta.
Olen viime viikkoina aprikoinut, mikä on tuollaisen ihmeen olemus ja merkitys? Elämämme matkalla me näemme ja koemme sellaisia yksityisinä ihmisinäkin, vaan usein ajatuksemme elämän kiireissä pysähtyy ratkaisuun kuitenkin sattuman kohdalle.
Uskon vahvasti, että saimme Aate Matiaksen 80-vuotta pitkän – ja jo toivottoman odotuksen jälkeen ihmeenä kotiin ja että hänellä on meille sanoma täällä tänään; ”Rakkaat ystävät ja omaiseni minä tuon teille sanoman ja todistuksen ihmeestä ja myös siihen aina liittyvästä armosta ja rakkaudesta. Tässä ei ole kysymys sattumasta.”
Totta sattumaksi emme voi, emme halua Talvisodan taistelijan kohtaloa ja kotiin, asetovereidensa viereen lepäämään pääsemisen ihmettä kutsua. Puhumattakaan monista asiayhteyteen liittyvistä muista myöhemmistä ihmeistä, joita emme voi sattumaksi tulkita!
Uskon, että Aate Matias todella palasi kotiin tuomaan mukanaan todistusta ja sanomaa samalla vieläkin suuremman ihmeen löytymisestä – Talvisodan ihmeestä. Siihen hänellä oli uhrivalmiina oma osuutensa, jonka hän antoi Kannaksen tulimyrskyssä isänmaalleen. Mitä hän on ajatellut hetkellä jolloin hänen elämänkirjansa suljettiin – sitä emme tiedä? Mutta sen tiedämme, että 80-vuoden odotuksen jälkeen hänelle annettiin uusi sanantuojan tehtävä tulla kotiin ja todistamaan meille epäileville Tuomaille todellisen ihmeen sisältö ja merkitys!
Tänään – uskon niin – Aate Matiaksen sanoman voimme ymmärtää oikein vain, kun ihmettä kantava voima on armon ja kiitollisuuden rakkaus, jotka meille annetaan. Tämä hetki on ollut tänään, jolloin sattuman ajatus on lopulta poistettu. Me emme juhli lottovoittoja!
Olen myös tätä ihmeen ja sattumuksen eroavaisuutta selvittänyt itselleni näin: Kalevi – isäsi Aate Matias sai vielä pitkän 80-vuoden jälkeen armon osoituksen, tuoda sinulle todellisen ihmeen toisenkin tekijän – rakkauden osoituksen, ehkä vain sinun sen sydämessäsi kuullessasi kuin kaukaa isäsi äänen: Olet rakas oma poikani”.
Paljon ihmeellistä on tapahtunut ajatellessamme meidän ystävyytemme syntymisestä pari vuosikymmentä sitten Turun kirjamessuilla. Heti alussa tunsin, että jokin sotiemme historiaan liittyvän kirjani 1. osan sisällöstä kiinnosti sinua yllättävän paljon. Paljon ehti Aurajoessa kuitenkin vettä virrata, ennen kuin isäsi sai viimeisen suuren tehtävänsä – todistaa ihmeen sanansaattajana, ei vain sinulle ja omaisille kantamasta, vaan meille kaikille! Tuosta armon ja rakkauden ihmeestä, jossa me kaikki olemme saaneet olla läsnä tänä päivänä täällä Nivalassa.
”Marskiltamme” kyseltiin paljon sotiemme jälkeen Talvisodan taisteluista ja silloisesta selviämisemme ihmeestä. Hänen tunnustuksensa sotilailleen paljastuu hänen koskettavista päiväkäskyistään. Ei vähiten Suomen äideille osoittamastaan kiitos ja kunniataulusta, joka näkyy jokaisen Suomen kirkon seinällä.
Harvemmin tulee kuitenkin esille hänen vastauksensa muistiin kirjattu, jossa hän toteaa ihmeestä kysyvälle: ”Niin – Suomesta löytyi rukoukseen ristittyjä käsiä tarpeeksi ja näin sain / siunauksen voimaa / johtaa pienen Suomen armeijaa ihmeeseen, jota ei pidetty mahdollisena.” Armon maljan rukousten määrä ja merkitys oli näin käynyt selville vanhalle soturille isänmaan kohtalon hetkellä.
Haluaisin vielä ketoa erään Marskin upseerin itse kertomasta tapahtumasta vuonna 1995, täyttäessään 90 vuotta. Tämä mies komensi ratsuväen upseerina (evl.) kuuluisaa Tyrjän rykmenttiä (JR 7) ja haavoittui kuoleman rajoilla käyden heti jatkosodan alussa ja useita kertoja kovemmin myöhemmin, jääden 50% sotainvaliidiksi. Jalkaväen kenraalina ja Marskin ritarina hän oli näkyvä persoona sotien jälkeenkin.
Hän oli Adolf Ehrnroot, jonka miestensä mainetekojen myötä osoittautui, että ihme niiden mahdollisuuteen perustui paljolti joukkoa johtavan upseerin persoonaan, ihmistuntemukseen, oikeudenmukaisuuteen, ammattitaitoon ja käytökseen sodan julmien lakien vallitessa. Sotien jälkeen muistamme tuon miehen ”pyörätuolissa” presidenttimme itsenäisyyspäivien juhlavastaanotoilta ja tunnuslauseeltaan: ”Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa!”
Täyttäessään 90-vuotta (1995) hän kodissaan Turun Kakskerrassa, joutui luonnollisesti paljon vastailemaan puhelimeen onnittelijoilleen. Hän kertoo itse: ”Puhelimen taas soidessa, vastasin ja soittaja ilmoitti – olen vain tavallinen sotilas ja työmies, mutta halusin onnitella entistä komentajaani tämän juhlapäivänä. Vastasin, Kuule, meidän herramme edessä ei ole arvojärjestystä – on vain armojärjestys.”
Tuo kenraalin yksinkertainen vastaus kuvastaa mielestäni, että hän syvästi ymmärsi tuon heidänkin taistelemansa todellisen ihmeen kantavien voimien olleen kaikki sattumat poissulkeva; armon ja rakkauden siunaus.
Eräs ihmeitten sarjan toisiinsa liittyvä kehä on myös sulkeutunut nyt täällä Nivalassa. Mielestäni sen alku ja ensimmäinen rakkauden ja armeliaisuuden teko käynnisti sen jo 80 vuotta sitten. Silloin Anttilan talon väki, maataan viljelevinä suomalaisina kylvivät siemenen kerran tulevalle ihmeelle. He loivat kestävän rakkauden sillan, antaessaan tuolloin pienelle orvolle pojalle mahdollisuuden saada kasvaa turvattuna mieheksi ja palvelemaan vuorollaan synnyinmaataan.
Uskon vahvasti, että vain tämän lähtöinen armon ja rakkauden osoitus vielä vuosikymmenienkin jälkeen sai Luojan johdattamaan meidät tähänkin ihmeeseen, jonka olemme täällä voineet nähdä ja kokea.
Hyvät ystävät! Olemme saaneet olla kutsuvieraana / i h m e e n / juhlassa- Toivon sen herättäneen tuntemuksia ilon ja ehkä samalla surumielenkin keskellä myös tuon ihmeellisen armon ja rakkauden läsnäolosta.
Haluan lopuksi toivottaa teille kaikille pientenkin kohtaamienne ihmeiden huomioimista, usein tietämättänne ehkä elämänne helminauhassa, sen kirkkaimpina tähtinä. Muistaen toki ettei niiden tulolle ja hetkelle ole mitään laskettua aikaa, vaan vaikuttaa niiden voima elämässämme armon ja rakkauden lahjana tarvitessamme … kuolemankin rajojen takaa.
Erkki Hautamäki

40.

PETTERIN OJANEN:

Aate Matias Hautamäen muistotilaisuus 21.8.2021 Nivalassa
Hyvä Kalevi, Marjatta. Hyvä saattoväki.
Tänään täällä viimeiseen leposijaansa saatettu sankarivainaja Aate Matias Hautamäki oli äitini Iida Hedvigin 3v nuorempi veli ja siis minun enoni. Sisaruksia, lapsia perheessä oli 14. Itse en tietenkään koskaan enoani tavannut eikä liioin vanhempi veljeni Ilmarikaan, vaikka onkin syntynyt kymmenen vuotta aiemmin kuin minä. Me kumpainenkin muistamme kuitenkin joitain asioita äitimme kertomana.
Vuoden 1940 syyskuussa olivat enomme sankarihautajaiset. Tuolloin rintamalta tuli kuitenkin vain kangastilkku, josta äitimme käytti ilmaisua ”rätti”, joka tuolloin laskettiin sankarihautaan. Tuo ilmaisu kuvaa sitä pettymystä, jota äitimme tunsi, kun varsinaisia Aaten jäänteitä ei tuolloin vielä löydetty.
Tuohon tilaisuuteen äiti ei päässyt mukaan, koska saman vuoden tammikuussa syntynyt veljeni Ilmari oli vielä pienokainen ja matka Alastaron Tammiaisista olisi edellyttänyt ensin hevosmatkaa, sitten linja-autolla matkustamista ja lopuksi vielä junamatkaa Pohjanmaalle Nivalaan.
Meidän sukuhaaramme tiedot äidin nuoremman veljen, enomme Aaten kohtalosta rajoittuivat pitkään vain edellä mainittuun. Sota-arkiston avautuminen 2000-luvulla valaisi lisää enon kohtalosta, kun veljeni kävi siellä asiaa tutkimassa. Asiasta on sittemmin kirjoitettu myös julkisuudessa, joten totean vain lyhyesti, että vihollisen hyökkäys Punnuksen kansakoulua tukikohtanaan pitäneitä Suomen sotureita vastaan oli raju ja vihollisen ylivoima niin suuri, että puolustajilla ei ollut mitään mahdollisuutta taistelussa pärjätä, vaan yli kolmekymmentä sotilasta kaatui tuossa puolustustaistelussa.
Veljeni ehdotuksesta emme kertoneet äidille arkiston tietojen yksityiskohdista, sillä tuolloin Aate enomme lopullinen kohtalo jäi edelleenkin avoimeksi, ja arvelimme, että äitimme alkaisi uudelleen herätellä toivoa veljensä paluusta, vaikka me joltisellakin varmuudella saatoimme todeta äitimme nuoremman veljen kohtalon noina hetkinä tuolla karulla tavalla sinetöityneen.
Veljeni ja minun muistamani mukaan äitimme ei koskaan puhunut siitä, että Aatella olisi ollut poika. On vaikea kuvitella, että äitimme olisi halunnut sellaisen asian pojiltaan salata. Se ei olisi ollenkaan sopinut hänen luonteelleen.
Vuonna 2017 sitten melkoisen sattuman myötä veljeni löysi eräältä nettisivustolta tietoa Aate Matias Hautamäestä. Hän selvitti asiaa puolisonsa kanssa lähemmin. Osoittautui, että nuo sivustot, Kalevi, olivat sinun sivustosi. Veljeni kertoi löydöstään minulle ja hämmästyksekseni totesin, että sivuston ylläpitäjä oli henkilö, jonka kanssa itse olin tehnyt työelämässä ollessani yhteistyötä. Teimme siis yhteistyötä tietämättä sukulaisuussuhteestamme.
Uuden sukulaisuussuhteen selviämisen aikaan äitimme oli jo kuollut. Se oli, on harmi, koska tämä uusi tuttavuus olisi ollut paikallaan. Se olisi varmasti ilahduttanut äitiä, jos hän olisi päässyt tapaamaan rakkaan veljensä poikaa, joka sattumoisin asui vielä samalla paikkakunnallakin. Uskon, että myös sinulle Kalevi olisi saattanut olla iloa tuosta uudesta tuttavuudesta.
Nyt olemme uudelleen saattamassa sanakarivainajaa Aate Matiasta viimeiseen haudan lepoon. Siitä saamme kiittää Jarkko Väänästä ja kumppaneita, jotka pyyteettömästi uurastaen ovat löytäneet enoni maalliset jäänteet Punnuksen kansakoulun vanhasta kaivosta. Nykytieteen keinoihin tukeutuen voimme nyt varmuudella todeta, että Aate Matias Hautamäki saa arvolleen sopivan viimeisen leposijansa isiensä maalla.
Jospa olisi ollut mahdollista, että löytö olisi tapahtunut runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin, niin äitinikin olisi voinut olla mukana. Hänhän eli kuitenkin 94-vuotiaaksi. Kaikesta huolimatta uskon vakaasti, että hän on hengessä mukana.
Hyvä Kalevi, Aaten sukulaiset. Voimme nyt levollisin mielin sankarivainajamme saatua viimeisen leposijansa vaikkapa Väinö Linnan Tuntematonta mukaellen todeta. ”Mennähän rauhas. Ei s’oo ihmises. S’oon suuremmas käres.”
Hyvä saattoväki. Lopuksi kiitän omasta ja perheeni puolesta sekä veljeni Ilmarin ja hänen perheensä puolesta valtiovaltaa, Nivalan kaupunkia ja seurakuntaa, veteraanijärjestöjä sekä sukulaistamme Riitta Rautaojaa ja myös kaikkia muita tyköauttaneita siitä, että olemme saaneet olla läsnä enomme juhlallisissa sankarihautajaisissa ja tässä hienossa muistotilaisuudessa.
Kiitos.
Petteri Ojanen, Aate Matiaksen sisaren poika

6.

7.

8.

9.

10.

11.

12.

13.-

14-

15.

16.

17.

18.

19.

20.

21.

22.

23.

24.

25.

26-

27.

28.

29.

31.

Kuvassa Riitta ja Markus, taustalla sukua.

32.

33-

34.

35.

36.

37.

38.

41.

42.

43.

44.

45.

46.

47.

JALASJÄRVEN veteraaniköörin laulut

* Tuntematon sotilas
ja
* Veteraanin iltahuuto

(23.6-2021) Kolumnisti Turun Päivälehdessä

MUISTO

PYSYTÄÄN historiassa… Kolumnisti-1982 Turun Päivälehdessä, kirjoituskone – nykynuorille ihmelaite – joka printtasi samalla. Tekstit vietiin toimitukseen paperilla.

Samana vuonna sain Teknisten liiton, teollisuuden esimiesten ammattiliiton Turun aluetoimistoon Internetin ja sähköpostien esiasteen tietokonepäätteen puhelinlinjayhteydellä. Suoritin tiedonsiirtotestausta, josta en saanut kertoa edes kolleegoille.
Kannoin osaamattoman-, ymmärtämättömän-, tuppisuun-roolia tietotekniikan osalta hamaan työurani lopuille asti. Sama kokemustausta mobiililaitteen osalta; ensimmäinen NMT- matkapuhelimeni kiinnitettiin autooni.

Olihan se omansalainen arvoasetelma. kun sittemmin vuosien saatossa eräät auliisti pyytämättä opastivat viestinnän käytäntöjä… kiitollisuuden osoittaminen edellytti kyllä valmennusta, jotta pokka piti.
* Perälootapuhelin NMT-800 on edelleen tallessa. Mobiililaitteeni (WhatsApp) on edelleen: +358400 666123.

Talvisodan sotavainaja kotiin

TALVISODAN SOTAVAINAJA KOTIIN:


HAUTAJAIISET … siunausitilaisuus 21.8.2021 striimataan. Linkki löytyy Nivalan Seurakunnan nettisivulta: https://www.nivalanseurakunta.fi/a
”Tervetuloa mukaan! Livelähetys käynnistyy 10 minuuttia ennen tilaisuuden alkua 9.50 Tallenne livelähetyksestä on katsottavissa kahden viikon ajan. ”

Kotiuttamisen tilaisuudesta Viipurissa Pietari Paavalin kirkossa 15.10.2019.Alttarilla 22 sotavainajaa.

HAUTARISTI, edessä oikealla jonka alle siunataan sotilas, jonka kaksi varusmiestä toivat Helsingistä Nivalaan keskiviikkona 19.5.2021:

ONKO sotahistoriassa jo ”kaikki kivet käännetty”?
Talvi- ja jatkosodan aikoina kentälle jäi yli 10000 suomalaista sotilasta.
Heistä noin 1400 on pystytty palauttamaan ja 393 luotettavasti tunnistamaan.
On arvioitu että etsintöjä on mahdollista jatkaa vielä kymmenkunta vuotta. Etsintää käytännössä

Video joukkohautana toimineen Muolaan Punnuksen kyläkoulun kaivolta.


Muolaan Punnuksen kansakoulun kaivosta löydettiin 15.12.2018 arviolta kuuden suomalaisen talvisodan sotilaan jäännökset, kaivosta löytyi myös kolme tuntolevyä.

DNA-tunnistetut Isäni, Aate Matias Hautamäki.

Talvisodan Punnukseen jääneet

Leikekuva kirjasta: Mauri Saarento, Kymenlaaksolaisrykmentin mukana Talvisodassa. (Hamina 1977):
Kaivon paikallistivat suomalainen ja venäläinen etsintäryhmät yhteistoimin.

(9.5-2021) KUUNSILTA aikaan kun kurjet huutavat

Kansakuntana olemme selviytyneet Talvisodasta, jatkosodasta, sotakorvuksista, 1960-luvun maaltamuutosta. 1970-luvun energiakriisistä, 1990- luvun pankkien kriisistä (eivät kaikki):

* Selviydymmekö 2010-luvun EU:n luottokriisin, sisäpolitiikan juonitteluista ja valtapelistä, etenkin SOTE-politiikan seurauksista?

Edelleen kurkilaumat syksyn ja kevään muuttomatkoilla pysähtyvät lepotauolle Nivalassa. Syyskuussa 2022, luontokuvaaja Veijo Toivoniemen valokuva Hituran entiselta kaivosalueelta, joka aikojen saatossa oli niittylakeutta ja keväisin tulva-aluetta… Kurkien perinne jatkuu…

Aittoperän silta Kalajoessa, ennen joen pengerrystä kevättulvien estoksi.

ELÄMÄ EI AINA OLE REILUA

muistojen tuntemuksista ja tosiasioista yhteisön ja yksilön tasoilla. Elämän mittaisesta tuntemusten ja arkisen uurastuksen vaiheista lapsuudesta vanhuuteen.

Julkaisen tämän henkilökohtaisen asiani valistuksena. Keskustelussa tuttujen ja ennestään tuntemattomien miesten kanssa yleisestä eturauhasen liikakasvusta, josta hyvin usein on kehittynyt pahanlaatuinen ja nopeasti tappava syöpä; olen päätynyt huomioon, että kovin monella on harhainen ja välinpitämätön asenne ja suhtautuminen, että kyse olisi vähäisestä ja helppohoitoisesta vaivasta; koska se ei suuremmin oireile; Ensisijainen mahdollisen hälytyksen antava mittari on verikokeen psa-arvo.

Oma eturauhasen pahanlaatuinen syöpä paljastui huhtikuussa 2007 yritin lääkäri aikaa terveyskeskuksesta: ohjeeksi sain lepoa ja kipulääkkeitä. Menin verikokeeseen terveydenhoito-oppilaitokselle… Tulokset saatuani soitin ystävälleni lappeenrantalaiselle terveyskeskuslääkärille; hän pyysi faksaamaan verikokeen arvot.

Ne saatuaan hän lähetti postissa lähetteen tutkimuksiin ja kesäkuun 1. päivänä 2007 TYKSIN urologian osastolla paha poistettiin leikkauksella. Toipumiseen liittyi seurantaa ja lääkehoitoja mahdollisten syöpäsolujen etäispesäkkeistä ja tätä uhkaahan ei voida pois sulkea edes loppuelämän ajalta.

Mikään elin ei ole ihmisillä tarpeeton. Lääketieteessä on keksitty korvaavaa tekniikkaa. Minulle asennettiin 12. helmikuuta 2009 kuvassa oleva AMS-proteesi; virtsaamisen hallitsemiseksi. Sitä yritettiin käynnistää 26. maaliskuuta TYKSIN urologian osastolla. Operaatio epäonnistui. Jouduin palaamaan katetri uudelleen asennettuna viikonvaihteen ajaksi kotiin. Olo oli tyhjän päällä, miten tästä eteenpäin jos..?

Saman viikon vaihteen Turun Sanomissa julkaistiin Varsinais-Suomem syyttäjän viraston Antti Pihlajamäen (s. 9.2.1952 k. 22.3.2009), jonka hyvin tunsin, kuolinilmoitus.

Yhteisvaikutuksena ”paluu katetrikantaan” ja hyvän tuttavan poismeno keskuudestamme, ottaen huomioon se, että Pihlajamäki oli minua viisitoista vuotta nuorempi, oli iskuvoimaltaan musertava ja vaikutti kasvattamalla mielenpainetta kaiken katoavaisuudesta ja siitä kenelle vuorollaan kellot soivat?.

Minulle muodostui olotilan möykky, jota pitkän ikäni aikana en ole kertaakaan kokenut – Se paljon puhuttu masennus. Ei siinä tuntunut vaikuttavan läheisimmän kanssaeläjän, vaimonkaan nostatus.. että tuleva tiistai jos mikä on toivoa täynnä… minusta ”toivonpäivä” piti olla torstai.

Tässä lehtileike Helsingin Sanomista.

Kävimme Pihlajamäen kanssa henkilökohtaista kirjallista vuoropuhelua mm. virkavalan ja tuomarin valan vannoneiden virkavastuun suhteesta mm. Nurnbergin 1947 sotarikostuomioistuimen artikloihin; juridiikasta oikeuskäytännössä ja lainkäytön korruption määritelmästäni: Osa (80/20 suhteessa) virkavallasta mm. laillisuusvalvonnan, tuomiovallan ja toimeenpanovallan piirissä harjoittaa oikeuden rajoittamista valta- ja virka-asemaa hyväksikäyttäen niin, että toiminta eroaa yleisesti hyväksytystä oikeuskäytännöstä ja tavoista.

Sekä erityisesti vertaiskeskustelua samankaltaisesta vaivastamme.

Mutta kaiken kaikkiaan olen näköjään onnekkaasti saamassa elämälleni jatkoaikaa. Tosiaankin tiistaina 30. maaliskuuta proteesin asentanut kirurgian ja urologian erikoislääkäri käynnisti laitteen poliklinikalla.

Nyt ”pumppu” toimii. Kahteen vuoteen ensimmäisen kerran – ”konevarmistuksessa” – nukuin 10 tuntia yhteen soittoon. Aamutoimien yhteydessä olin joutua siivoamaan ja kenties pesemään koko wc-pytyn ympäristön.

Lopulle ajalle elämääni jää muistikuva erikoislääkärin asenteesta jo vastaanoton kättelyvaiheessa homman olevan hanskassa; Silmiensä pilkkeessä ja virnistyksessään hänen toivottaessaan pois lähtiessäni: ”Viimeistään vuoden kuluttua kontrollissa tavataan” on näyttö: Silloin tällöin elämä on sittenkin reilua.

PURKAMATTOMIA TRAUMOJAKO?

Miksi esittelen oman elämäni ajanvirtaa lapsuudesta lähtien julkisesti?

Iltalehden sotaveteraani extran haastattelussa tunnettu julkisuuden henkilö Ritva Santavuori kiteyttää aiheen seuraavasti:

Santavuori on hämmästynyt oivaltaessaan, miten tehokkaasti hänen aivonsa ovat kätkneet muistot sotavuosista.

Olin kuitenkin seitsemän, kun talvisota syttyi. Saan mieleeni vain välähsdyksenomaisia kuvia esimerkiksi taloista, joita paloi joka puolella. Tuntuu, että selkeämpiä muistikuvia pitäisdi olla, vaikka lapset siihen aikaan olivatkin hitaasti kehittyviä. Me ei tiedetty mistään mitään, eikä me tehty päätelmiä

Santavuori hymähtää, että kaipa lapsen mieli silti sodasta järkkyi, sillä aina kun evakkomatkalla pysähdyttiin uuteen paikkaan, hän oksensi.

– Viipurin asemaravintolassa sain harvinaista herkkua; sokerilla kuorrutettua mustaa leipää, joka oli koristeltu yhdellä puolukalla. Nautin – ja oksensin kaiken junassa.

– Hirveintä oli, kun vihdoin Jyväskylässä pääsimme oikeaan asuntoon, jossa oli puhtaat tapetit. Sain nuukkua hetekassa. Ennen kuin nukahdin, oksennus ryöppysi seinälle. Tapettia ei saatu millään puhtaaksi.
– Sodassa meni monta vuotta. Silti siitä ei jälkeenpäin puhuttu. Miksi minullakin on sotavuosista vain hataria muistoja? Miksi kukaan ei koskaan kertonut minulle mitään? Miksi kaikesta vaiettiin?

Ritva Santavuori miettii, että yhtä kategorisesti kuin hänen sukunsa kieltäytyi puhumasta sodasta, hän on vältellyt muistelemasta viittä tärkeää kasvuvuottaan ja niiden vuosien seurauksia dlämässään…

Purkamattomat traumat…

Minua on ihan näille vuosikymmenille asti vainonnut painajaisuni lentokonelaivueesta, joka nousee uhkaavana taivaanrannasta kohti ja päälle. Useimmiten herään tuohon painajaiseen. Sama hyytävä tunne nousee sotahistorian dokumenttien ja sotaelokuvien kohtauksista joissa pommilaivue tulee kohti… Olen miettinyt syvintä syytä näille tuntemuksilleni.

Koulukaverini Pekka Olavi Laakkosen oman elämänsä kirjasta löytyi ratkaisu. Pekka kirjoittaa:
”.. Vihollisen lentopommitusten suojaksi tuli jokaiseen talouteen kirje, jossa määrättiin, että pimeään aikaan ikkunat pitää peittää, jotta eivät talojen valot näy lentokoneisiin. Kaupassa oli tätä varten myynnissä vahvasta paperista valmistettuja pimennysverhoja, joita kansan suussa ruvettiin kutsumaan ”molotohoviksi”.

Pekka jatkaa:

”.. Venäläiset pommikoneet lensivät Heinilän yli Oulua pommittamaan. Jälkeenpäin olen lukenut, että Neuvostoliitolla oli Virossa Tallinnan lähellä suuri sotilaslentokenttä, josta venäläiset pommikoneet nousivat Suomen ilmatilaa kohti. Kartasta olen katsonut, että suorin reitti Virosta Ouluun kulkee täsmälleen Heinilän lähellä. Eräänä tammikuun iltana vuonna 1944 täyden kuun aikaan lensi viisi venäläistä pommikonetta laivueena kotimme yli. Ikkunaruudut helisivät ja talo tärisi. Kuutamo valaisi tienoot ja Neuvostoliiton punaiset tähtitunnukset näkyivät koneiden siivissä. Oulu oli silloin puukaupunki ja pommikoneet pudottivat suuren määrän palopommeja, jotka sytyttivät kokonaisia asuinkortteleita tulimereksi. Meille saakka pommituksien aiheuttamat tulipalot loimusivat taivaan rannalla, vaikka meiltä Ouluun on yli sata kilometriä matkaa.”

Tämä Pekan muistikuva passaa painajaiseni vaikuttajaksi sillä kotimme on suoraan samalla ”linnuntiellä” , Pekan kotiin on matkaa vain vajaat parikymmentä kilometriä. Ymmärrän kyläkulmalla vallinneen pelkotilan myös siksi kun pommituslentojen reitti kulki Makolan nikkelikaivoksen yli; kyläläiset pelkäsivät kaivoksen pommittamista ja latomeren kirkonkylässä pelättiin presidentti Kallion kotitilaan kohdistettuja hyökkäyksiä. Kotipihassamme laivueen nousua horisontista voitiin seurata jokilaakson yllä lähes kymmenen kilometrin matkalta.

Pekan selvitys kirkasti myös 1940-luvun painajaisunet. Minulle on kerrottu unissakävelyistäni; kasvatusäidilläni oli sivustavedettävän sängyn vieressä tuolilla mixtuurapullo ja sokerinpaloja. Aina kun yöllä kavahdin hereille sain kitkerän sokeripalan ja taas uni jatkui.

Itse olen viisi vuotta Santavuorta nuorempi. Talvisodan alkaessa olin 2 v. 2 kk; joten talvodan ajalta minulla ei ole minkään sortin mielikuvia. Vasta jatkosodan kotirintaan kuvioista on , etenkin musiikki kantanut muistoja.

https://www.youtube.com/watch?v=ck_BUUQODaQ
[youtube]https://www.youtube.com/watch?v=ck_BUUQODaQ[/youtube]

TAKAUMAT..
eivät mielenkuviksi muuttumisessaan noudata mitään täsmällistä kaavaa kronologisessa, eli aikajärjestyksessä.

ELÄMÄ..
on peräkkäisiä hetkiä ja valintoja joista ei ole peruutus-, eikä palautusoikeutta.

MIELENKUVAT
kuin taivaankaarta auraavien kurkien huudot; tuovat tullessaan kevään, vievät pois lähtiessään kesän. Usein syksyisin, kun suuret kurkilaumat pyörivät Turun kaupungin yllä, ottaessaan korkeutta soittavat pasuunoillaan tervehdyksen pohjolan yöttömän yön soilta ja Alangon niityltä… Ennen kuin järjestäytyvät auran muotoon kohti Airiston selkää, kohti etelää. Niin aina kuvittelen.

Tässä vaiheessa aina herään…
Aika entinen ei koskaan enää palaa.
Muistot lohtua vain nykyisyyteen valaa. Aika entinen ei koskaan enää palaa…

Politiikan arkipäiviltä

jolloin sisäpiiristä seurasin Turun ja Porin lääninhallituksen ns. työjärjestysjupakkaa, jossa puoluetoverit raatelivat naismaaherran samoilla sortimenteilla kuin sittemmin 2000-luvulla ruoskittiin Suomen ensimmäinen naispääministeri Anneli Jäätteenmäki.

Alla oleva muistion kopio on vuosien 1993 – 1997 kansiosta.

Marraskuussa 2008 kävimme vaimoni Marjatan kanssa Nivalassa, hissiremonttia evakossa ja tapasin koulukavereita ajalta runsas 50-vuotta sitten ..

Tertulta sain tietää, että Pekka Olavi on julkaissut lapsuutensa ja nuoruutensa ajoista muistelmakirjan.

Tapaamiset ja Pekka Olavin kirja ovat puskeneet mielenkuvia siitä miten ..

Nivalan latomerelle laskeutuivat keväisin ja syksyisin mahtavat kurkilaumat. Ne soitannot eivät elämässäni unohdu.

On pitänyt ottaa esille valokuvat ja levyt mm. savikiekot ajoilta jolloin ensimmäiset valinnat parinmuodostuksessa tapahtuivat..

Uskomatonta miten kohtalo keikuttelee siinä kaiken sivussa. Ensimmäinen sädehoito, mahdollisten ”karkulaisten metsästämiseksi” osui täsmälleen 70-vuotissyntymäpäivälle. Hoidon jälkeen suunnistimme saaristotielle; elokuun aurinkoisen tuokion vietimme Marjatan kanssaan Houtskärissä rantapaviljongissa. Saimme professionalin pelvelun, makuelämysten, kynttilän ja Suomen lipun kera. Risteilimme saariston teitä yötä myöten palatessamme kotiin Turkuun. Muuta vuosijuhlaa en järjestänyt. Toisaalta, mitään draaman kaavaa yllättävän vakavan taudin tilassa ja vaivan hoidossa ei ole ollut.

Tuo rajalla käynti on yksi kimmoke omakohtaisten muistojen läpikäynnille. Toinen syy on kirjata käännekohtia yhteiskunnan rakenteiden muutoksista. Peilata ruohonjuuritasolta sota-aikojen elämänlaadusta 2000-luvun privatisoitumiseen, eli yksityistymisen merkkitekijöihin ja kansalaiskulttuurin muutoksiin.

Kansakuntana maksoimme kahdessa sodassa raskaan veriuhrin. Silloin vihollisemme puhui vierasta kieltä. Onko 2009 finanssilamassakin kansalaisten enemmistön ylikävelevä ahdistaja suomenkieltä puhuva, ahneuteensa pakahtuva valtaeliitti?

Muisteluuni ja dokumenttiarkiston uumeniin kaivaudun kahdelta taholta.

• Muistoihin, joista näyttää suggeroituvan mielenkuvia sellaisia, joita ei ole ajatuksissa liikkunut vuosikymmeniin.

• Kansioihin, joista löytyy lapsuuden, nuoruuden ja myöhempien elämänvaiheiden kuvia ja työhistoriaan ja harrastuksiin liittyviä aiheita.

Työurani, toimihenkilöjärjestössä, käsitti yli kahdenkymmenen vuoden ajan toimintaa etenkin niiden puolestapuhujana ja avustajana joilla ei ollut kykyjä, mahdollisuuksia tai osaamista itsensä puolustamiseen yhteiskunnan murskaavissa rattaissa.

Kaksi viimeistä osa-aikaista vuotta ennen varsinaiselle eläkkeelle jäämistä päivystin valtakunnallisesti, pankkien kriisin syvimmän laman vuosina lomautetuiksi tai irtisanotuiksi joutuneiden tapauksia muistioksi kirjaten.

Samalla tein ensimmäisen selvityksen n. 700. toimihenkilön irtisanomisten syistä. Toinen kysely Jyväskylän yliopiston kanssa n. 2500. toimihenkilön kompetenssista, eli kelpoisuudesta työelämään.

Henkilökohtaisissa keskusteluissa on julkipaistanut kansallinen julmuus työnsä ja tulevaisuutensa menettäneiden ihmisoikeuksista; kokonaisten perheiden syrjäytyminen, satojentuhansien lasten eriarvoistuminen puutteen ja kurjuuden kasvun johdosta. Työttömyyteen ajautuneita julkisesti syyllistettiin ”kulutusjuhlijoiksi”. Suomeen muodostui vanhanlaman vuosina korkeasti koulutettujen ja korkeaa ammattitaitoa omaavien työkykyisten paarialuokka, eli likaväestö.

Wanhanlaman vuosista lähtien Suomen korkein poliittinen taho, mm. ulkoministeriön virkailijat ovat YK:lle laadituissa virallisissa raporteissa toitottaneet maailmalle törkeitä valheita, miten kansallinen ihmisoikeustilanne ja lastenoikeudet ovat maassamme mallikkaasti kunnossa.

Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusneuvoston määräaikaistarkastelun Suomen raportti on YK:n ihmisoikeusneuvostoa harhaan johtava, törkeä huijaus.

Ehkä lapsuuteni ja nuoruuteni taustoista johtuu työurani jälkeinen pureutuminen aktiivisesti lasten oikeuskysymyksiin; varsinkin pakkohuostaanottojen oikeusvoiman käytössä julmiin, törkeisiin lapsiin kohdistettuihin ihmisoikeusrikkomuksiin ja jopa perustuslain ja kansainvälisen lastenoikeuksien vastaisiin ihmisoikeusrikoksiin.

Suomessa yksityiset lasten huostaanottolaitokset ovat, valvomattomina, hyvin monessa tapauksessa liiketoimintaa; ”lapsen etu” on valitettavasti vain toissijainen asia. Työpaikkojen katoamisen seurauksena huostaan otetuista lapsista tuli tuotteita. Tästä asiasta en puhu oletusten arvioina. Minulla on henkilökohtaisesti rankkoja kokemuksia käytännöstä. Monissa ”lastenhoitolaitoksissa” on vankilamainen ”hoito-ohjelma”; mm. lapset viettävät yöt ja vapaa-aikaansakin lukituissa huoneissaan. Isommissa laitoksissa on omat koulut ja jopa putkat.

Mediassa on pääsääntöisesti tapauksia käsitelty lähteenä viranomaistiedot ja ensisijassa on syyllistetty vanhemmat, perhe, sen enempää askaroimatta yhteiskunnallisten kriisien, muutosten ja vaikutusten merkitystä.

Suomessa yhteiskunnan hoteisiin saatettujen lasten hoitomenetelmien malli on suora kopio Saksan Demokraattisen tasavallan, DDR:n huostaanottojärjestelmästä.

* * *

Elämälle kiitos!


Jokainen päivä, joka aamuisin avautuu on lahja Kaitselmukselta. Elämän polkuni olen vaeltanut niin kuin olen osannut ja taitanut. Vastuksista ja itse tekemistäni virheistä olen vastuut kantanut. Jos alistun ja vaikenen en täyttäisi kansalaisvelvollisuuttani, enkä täyttäisi sotilasvalaani julki saattaa kansalaisyhteiskuntaan kohdistuvia vaaroja ja paljastaa vääryyttä harjoittavia vallankäyttäjiä.

Tässä perheessä (kuva) sain elämälleni lähtökohdat ja kasvatuksen seitsemän kuukauden ikäisestä lähtien. Kasvatusäitini on biologisen äitini vanhempi sisar.


LAPSUUDEN MUISTOJA

Varhaisimmat omat muistikuvat ovat jatkosodan ajalta, toki minulle on kerrottu niistä tekemisistäni joita en itse muista, enkä ihan kaikkia kovin hanakasti haluaisikaan muistella.

Irma-serkku, johon minulla on ollut läheisin yhteys, kertoi viimeiseksi jääneellä käynnillämme 2004, jolloin hän olisi joulukuussa täyttänyt 80-vuotta, mutta nukkui pois ennen syntymäpäiviään; niin hän kertoi minun kolmi-vuotiaana veisanneen kolme säkeistöä virrestä 377.. Tietääkseni s- ja r-kirjaimet eivät olleet vielä hallussani.


1. Sun haltuus, rakas Isäni, mä aina annan itseni.Mun sieluni ja ruumiini sä Herra, ota suojaasi.
2. Mun sieluni ja ruumiini sun omas ovat, Herrani. Siis omas ota huomahas,en pelkää sinun suojassas.
3. Sun, Isä, tahtoos tyytyen saa sydän levon suloisen. Oot hädässä ja tuskassa mun auttajani ainoa.

Tenavatuokioni ajoittuu jatkosodan kynnykselle, joka alkoi Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941 ja päättyi rauhaan 19. syyskuuta 1944. Tuskin olen ymmärtänyt säkeistöjen sisältöä. Ilmeisesti tätä virttä on veisattu sotien vuosina usein radiossa. Naapurin isäntä oli antanut suorituksesta neliskanttisen setelin .. mikä sen arvo oli, lieneekö tuo kuvassa oleva markan seteli?

Sotien jälkeen vuodenvaihteessa 1945-1946 valtio määräsi kaikki 500, 1000 ja 5000 markan setelit leikattavaksi keskeltä poikki. Setelien vasen puoli kelpasi edelleen maksuvälineenä, mutta vain puolesta arvostaan. Oikeanpuoleiset setelinpätkät, eli puolikas setelien arvosta piti luovuttaa 16. helmikuuta 1946 mennessä pankkien kautta pakkolainaksi valtiolle, kolmen vuoden ajaksi kahden prosentin korolla.

Selkeimpiä muistikuvia on kun lauantaisin saunassa käynnin jälkeen kasvatusisäni laski minut käsistä tuvan lattian alla olevaan kellariin. Siellä piti valikoida suurimmat perunat aseteltavaksi leivinuunin jälkilämpöön. Kypsymistä odotellessa istuin isän sylissä keinutuolissa. Saatoin niissä tuokiossa lauleskellakin – muitakin kuin vain virsiä.

Toinen mielenkuva on kesäsunnuntailta, kasvatusisäni kanssa tehdystä onkimatkasta.

Kuvassa olevat miehet, kasvatusisäni oikealla, olivat mm. presidentti Kyösti Kallion kotitilan vakituiset kirvesmiehet. Tämä työpari rakensi kuvanveistäjä Kalervo Kalliolle Pajari-nimisen omakotitalon, johon oli sijoitettu myös kuvanveistäjän ateljee.

Muistan kun Kalervo Kallio tuli polkupyörällä jokirantaan tapaamaan isää. Kuvanveistäjä toi isälle Pajarin rakennustöihin liittyviä piirustuksia ja niitä he tutkivat ja keskustelivat; samalla kuvanveistäjä Kalervo Kallio teki minulle pajupillin. Tuo pilli oli tallessa vuosikausia ”Työmies” tupakkiaskissa, jossa säilytettiin vatupassin, eli vesivaakan varalaseja.

Pajari valmistui asumiskuntoon 1939, mutta sota-ajan tarvikepulan vuoksi sisustamistöitä tehtiin viiveellä ja olen saanut tietää, että Kalervo Kallio olisi ollut iloinen siitä, kun Kyösti Kallio, allekirjoitettuaan Talvisodan rauhansopimuksen, välirauhan alkaessa luopui presidentin virasta, että ”nyt voivat isä ja äiti viettää yhteiselämää Pajarissa”.

Näinhän ei käynyt. Presidentti Kallio tulikin surusaatossa kotiin. Tiedän, että kotipiirissä presidentin terveydentilasta oli jo pitemmän aikaa ollut suuri ja vakavan huolen aihe.

Kansainvälisesti tunnustetun kuvanveistäjä Kalervo Kallion syntymästä tuli maaliskuussa 2009 kuluneeksi sata vuotta.

Presidenttipuoliso, Kaisa Kallio, Heikkilän emäntä vietti elämänsä ehtoovuodet Pajarissa. Minulla on muistikuva, että olisin tavannut Hänet; ainakin olen laulanut Heikkilän salissa presidentin pojantyttären Tellervon säestyksellä. Syksyisin 1950-luvulla latomeren pitäjän keskikoulun oppilaat keräsimme Heikkilän pellolta koulun keittolaan perunoita.

* * *

Minua on ihan näille vuosikymmenille asti vainonnut painajaisuni lentokonelaivueesta, joka nousee uhkaavana taivaanrannasta kohti ja päälle. Useimmiten herään tuohon painajaiseen. Sama hyytävä tunne nousee sotahistorian dokumenttien ja sotaelokuvien kohtauksista joissa pommilaivue tulee kohti… Olen miettinyt syvintä syytä näille tuntemuksilleni.

Pekka O.:n kirjasta löytyi ratkaisu. Pekka Olavi Laakkonen kirjoittaa:

”.. Vihollisen lentopommitusten suojaksi tuli jokaiseen talouteen kirje, jossa määrättiin, että pimeään aikaan ikkunat pitää peittää, jotta eivät talojen valot näy lentokoneisiin. Kaupassa oli tätä varten myynnissä vahvasta paperista valmistettuja pimennysverhoja, joita kansan suussa ruvettiin kutsumaan ”molotohoviksi”.

Pekka jatkaa:

”.. Venäläiset pommikoneet lensivät Heinilän yli Oulua pommittamaan. Jälkeenpäin olen lukenut, että Neuvostoliitolla oli Virossa Tallinnan lähellä suuri sotilaslentokenttä, josta venäläiset pommikoneet nousivat Suomen ilmatilaa kohti. Kartasta olen katsonut, että suorin reitti Virosta Ouluun kulkee täsmälleen Heinilän lähellä. Eräänä tammikuun iltana vuonna 1944 täyden kuun aikaan lensi viisi venäläistä pommikonetta laivueena kotimme yli. Ikkunaruudut helisivät ja talo tärisi. Kuutamo valaisi tienoot ja Neuvostoliiton punaiset tähtitunnukset näkyivät koneiden siivissä. Oulu oli silloin puukaupunki ja pommikoneet pudottivat suuren määrän palopommeja, jotka sytyttivät kokonaisia asuinkortteleita tulimereksi. Meille saakka pommituksien aiheuttamat tulipalot loimusivat taivaan rannalla, vaikka meiltä Ouluun on yli sata kilometriä matkaa.”

Tämä Pekan muistikuva passaa painajaiseni vaikuttajaksi sillä kotimme on suoraan samalla ”linnuntiellä” , Pekan kotiin on matkaa vain vajaat parikymmentä kilometriä. Ymmärrän kyläkulmalla vallinneen pelkotilan myös siksi kun pommituslentojen reitti kulki Makolan nikkelikaivoksen yli; kyläläiset pelkäsivät kaivoksen pommittamista jaNivalan kirkonkylässä pelättiin presidentti Kyösti Kallion kotitilaan kohdistettuja hyökkäyksiä. Kotipihassamme laivueen nousua horisontista voitiin seurata jokilaakson yllä lähes kymmenen kilometrin matkalta.

Pekka Olavin selvitys kirkasti myös 1940-luvun painajaisunet. Minulle on kerrottu unissakävelyistäni; kasvatusäidilläni oli sivustavedettävän sängyn vieressä tuolilla mixtuurapullo ja sokerinpaloja. Aina kun yöllä kavahdin hereille sain kitkerän sokeripalan ja taas uni jatkui.

* * *

Erityisesti kaikenlaiset ”töölöntyöt”, yksin tai kossisakissa tehtynä,

ovat kummunneet mieleen mm. tyttöjen kiusottelut, taikka huomion herättämiseksi sitä kai häslättiin..

Koulukuva vuodelta 1950. Yläriviltä: Mauri Isomaa, Kalevi Kannus (Huke), Esko Ojalehto, Olavi Aakko, Sulevi Ojalehto, Jorma Kangas, Toivo Jyrkkä, Martti Lakso, Antti Arvola, Kalevi Konttila, Kalervo Ylikotila, Mikko Ylikoski, Voitto Palosaari, Siirtolan Olli sukunimi unohtunu, Olavi Konttila. Tytöt: Auli Salo os.Rautio, Lea Kangas, Siiri Lakso, Anneli Kangas, Inkeri Lakso, Taimi Palosaari, Anni Laakkonen, Sirkka Kiiveri, Raili Lakso, Anni Konttila, Meeri Pysäys, Liisa Junno os.Rautio, Aili Kiiveri, Raili Ahola, Impi Parviainen, Hillevi Rajaniemi, Seija Lakso Ella Mäenpää os.Rautio, Maire Vähäsarja, Seija Kivirinta

Tuolta kansakouluajalta tulee mieleen kun kolome tyttöä, yllä olevasta joukosta, täyttivät housuni lumella koulun ulkopuolella .. koulukiusaamisesta ei kukaan puhunut.. Tytöt taistelivat.

Laura pisti luontoretkellä sammakon kutua niskaani, jo toki syystä. Tietysti olin härkentänyt häntä. Laura oli syntyperältään turkulainen. Hän oli kyläkoulussamme yhden lukuvuoden. Myöhemmin Aurajoen kaupungissa sain tietää hänen poismenostaan vaikean sairauden seurauksena.

Kuvassa LAURA edessä, side jalassa.

Olli kertoi kadehtineensa minun ruskeita monoja. Sillä tiimalla en muistanut sen sortn monoja minulla olleen. Kunnes mieleeni muistui poikaporukassa tehty onkimatka.

Alangon niityllä oli lehmille aidattu laidun sähköpaimenella. Eskolle tuli meininki mieleen, kuka uskaltaa kusta sähkölangalle. Esko näytti mallia ensimmäisenä. Hiukan polvet vain nytkähtelivät sähköiskujen tahtiin.

Omalla vuorollani tälli oli täydellinen. Nimittäin nuo Ollin kadehtimat ruskeat nahkapohjaiset kesäkengät eivät eristäneet samalla tavalla kuin muiden poikien kumipohjaiset tennarit. Niinpä, ”pölijä saa olla mutta ei saa olla tyhymä”.

Eskolla oli sellainenkin erikoinen temppu; hän pystyi pierasemaan joka viidennellä askeleella koko koulumatkan. Hän kykeni nielemään ilmaa mahaansa ja näin hoitamaan erikoisen harrastuksensa. On se ollut tilanne kun kossijoukko laskee askelmerkkejä ja yksi rusauttelee pieruja määrätyllä jalanlaskulla. Montakohan lanelipaidanhelmaa lienee ruskettunut reenaus- ja suoritusvaiheissa?

Kerran kossisakilla seurattiin Alakankaan Matin kaivontekoa. Kai siinä joitakin apuhommiakin tehtiin. Yhtäkkia Matti kierteli kaivomontun ympärillä ja mutisi: ”missä ihimeessä minun piippu on?”. Matti laskeutui tikkaita myöten kaivon pohjalle ja ilmoitti sieltä: ”No, perhana suussaha se”. Toki Matti tiesi, että olimme sen huomanneet. Moitteen sanoja ei tullut. Lieneekö pelleillyt?

Toisen kerran jouduin Matin kanssa yhteistyöhön. Kotona piti teurastaa mullikka. Asetelma oli, että Matti asettui mullikan niskan päälle hajareisin ja puristi vasikan pään tiukasta hallintaansa. Minun tehtäväni oli vetää mullikkaa hännästä niin, että elukka pysyy paikoillaan. Tainnuttaminen piti tapahtua kirveen hamaralla. Mutta, samalla kun Matti hujautti iskun vasikka heilautti päätä ja lyönti meni ohi. Matti horjahti ja mullikka säntäsi karkuun. Vasikan hännästä kiinni pitäen hujahdin Matin jalkojen välistä ilmeisesti uskossa saada mullikka pysähtymään – irti oli päästettävä. Myöhemmin Matti tuli pistoolin kanssa ja mullikan kapina sai päätöksen.

Välikankaalle oli sijoitettu karjalaisperhe. Heillä oli kaneja valkoisia ja mustia. Meilläkin oli, mutta ne olivat harmaita, joista yksi oli iso uroskani, Urkki. Meille pojille tuli, evakkokanien kanssa sählätessä mieleen jospa kysytään lupa hakea Urkki kylään mustalle kanille, jonka karjalaislapset tiesivät nartuksi. Karjalaisisäntä sattui olemaan meillä vieraisilla ja lupa saatiin. Olihan siinä näytelmää kun Urkki askaroi ja urakoituaan muitakin kellahti kumoon. Totta kai me säikähdettiin että Urkki oli kuollut. Juoksutettiin se säkissä kiireesti omaan kotiin häkkiinsä ja kas siellähän se virkosi.

Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, karjalaispojat tulivat kertomaan, että musta kani oli yöllä synnyttänyt poikueen. Arvata saattaa miten jalostustyömme ja Urkin tehokkuus saivat kyläkulmalla siivet alle. Urkin sankaruudesta tuli naureskelun aihe – ihan hävettäväksi asti.

Kun verrataan 2000-luvun lasten ja varhaisnuorten maastopyöriin, mopoihin ja mönkijöihin meillä maaseudun kossijoukolla oli yhteiskäytössä naisten polkupyörä pelkillä vanteilla, istuinsatulakin puuttui. Pienempien ajoharjoittelua varten istuintangon ja ohjaustangon välissä oli paksu köysi. Kun vuorooni tuli elämäni ensimmäinen ajoyritys. Se päättyi suoraan nokkosia täynnä olevaan maantien ojaan pukeutuneena pelkkiin uimahousuihin. Poikajoukosta minua kehotettiin juoksemaan joelle, jonne oli toista kilometriä matkaa. Juoksin kuitenkin parin sadan metrin päähän kotiin, jossa äiti uhrasi kirnuamisvalmiin kerman ja voiteli sillä minut… Polttaraisen, eli nokkosen aiheuttama polte ja iholle nousevat rakkulat ovat tuskallisia ja kosketusarkoja aikansa.

Mikolla oli rammari, eli levysoitin ja siihen ainakin yksi levy, savikiekko. Alkujaan soittimessa oli veivaamalla viritettävä jousi. Mutta Mikon rammarista jousi oli poikki ja toimi levyn keskeltä sormella pyörittämällä. Musiikkituokioista muistan: ”Iitin Tiltu oli viidentoista kun pääsi rippikoulusta..”, ja olisikohan kääntöpuolella soinut: ”Viipurin Vihtori” en ole ihan varma.

Naapurustossa Väliahon Niilolla oli kunnossa oleva gramofoni ja hyvänlainen kokoelma sen ajan iskelmiä. Niilo soitti itse haitaria. Hänen säestyksellään usein lauloin mm.

Tähti ja meripoika: Tuoll on iltatähti sille laulan, taivahalla kun se kimmeltää. / Aatoksein mun rientää kotimaahan, kyynel poskelle kun vierähtää..

sekä

Orpopojan valssin: Ohdakkeista astua on orpopojan tie, tie pitkä ja mittaamaton. / Ei koskaan kotilieden lämpöhön se vie miss äitini kehrännyt on. / Vaan aina maailmalle, oudon orren alle, lainalattialle kallistan mä pään, ma taivasalla tanssin orpopojan valssin onnestani unta nään. / Ma oon orpona, mutten orjana miksi itkemään kun mä kerran onnest unta nään / Se on aarre mun, siit on puolet sun Tule tyttö jaa se kanssani mun.

Nokkoskokemuksena ”ohdakkeisuus” oli minulla tosiasia.

Alakankaan ringin pielessä kasvoi suuri, laajaoksistoinen tuomi, jonka alle ja tietämiin kesäiltaisin kylän nuoriso kokoontui, varsinkin tytöt. Oman ajanilmiönsä toi sota-ajat. Karjalaissiirtolaisten ja Lapin sodan evakoiden nuoriso toivat omat etniset, niin kuin nykyisin ilmaistaan, sävynsä murteiden, käytösnormien ja seurustelunkin muodoissa. Me koltiaisikäiset pojat oltiin haitta-aste varttuneemmalle aikuistumisen oireita ounastaleville ryhmille.

Tietenkin asetelmat innostivat kiusantekoihin. Kerrankin kesäsunnuntaina iltapäivällä kyläkulman tytöt olivat sulkeutuneet naapurin kamariin. Verhot oli vedetty visusti akkunoitten eteen. Lassi oli kuorinut katajasta kepin. Keppi oli taivutettu nipulla hevosen häntäjouhia niin kuin viulun jousi. Kossijoukolla hiivittiin sen kamarin akkunan taakse jossa tytöt pelasivat, Lassin vakoilutiedon mukaan piritismiä; voipaperin päällä piti nurinpäin käännetyn juomalasin liikkua, kun jokaiselta sormi oli lasin päällä ja keskittyneesti tuijottivat juomalasia.

Me sidottiin akkunan kittausnaulaan karhulankaa ja kiristettiin se tiukalle. Hevosenhäntäjouhiin oli hangattu pihkaa ja kun Lassi vonkautti rokalla ”pirunviulua”, resonanssi oli vaikuttava. Kamarista kuuluin kolinaa ja kirkumista. Kaikki ryntäsivät yhtä aikaa ovesta ulos, joku yritti ikkunankin kautta. Meille tuli kiire piiloutua ryytimaan marjapensaiden taakse. Tietysti lanka jäi kittinaulaan ja taisi siinä pirunviulun rokakin tippua, sen verran sipakka oli lähtö akkunan alta. Ja pahantekopaikalle ei ollut syytä, ilmitulematta mennä. En tiedä talon tytötkö soittimet sieltä hoksasivat.

Molemmin osapuolin tapahtumasta visusti vaiettiin. Tempauksemme julkituleminen ei olisi ollut tyttöjoukon, eikä tietysti meidänkään hyödyksi. Aikansa kyräiltiin puolin ja toisin, huhuna liikkunut koston varjokin himmeni ajan myötä.

Pirunviulujen ja pierumarssien ajasta luonnonmukaisessa ”tikanpojan puuhun nousussa” kiinnostuksen subjektit ja objektit muuttuivat, sitä oltiin noustu jo toki arvoportaissa ylemmäs, mutta sittenkin kolli-iässä tyttöihin kontaktin saanti oli ja on kai edelleen vaikeaa.

Eräässä yrityksessä Maija mottasi minua kirjalla päähän ja tähtäsi toiseen iskuun, väistin ja löin otsani pulpetin kulmaan, siitä on oikeassa silmäkulmassa arpi edelleen muistona. Rehtori Selinheimo sanoi opettajanhuoneessa haavaa paikatessaan: ”Sinulla on nyt merkki tämän koulun tytöistä elämäsi loppuun asti”. Oikeassa ukko oli.

Maijalta pyysin marraskuussa 2008 anteeksi 50-vuotta vanhaa härnäämistäni.

Tapahtumasta on nyt minulle esitetty osuudestani rankempi versio; että olisin hipelöinyt takaapäin Maijan rintoja ja itse asiassa hänen potkunsa olikin kohdistunut samoille tienoille kuin sähköpaimen-testissä..? Koukkuun käpertyessäni olisin lyönyt pääni pulpetin kulmaan… Sen version yksityiskohdat pitää vielä tarkistaa… En usko tuota väitettä. Korkeintaan olisin uskaltanut kainalosta kutitella..?

Kolmannella luokalla kirjoitin Heidille kirjeen joka päättyi runolainaukseen: ”En voi sua unhoittaa poijes vaikken ikänäin sua saa..”. Palautteena sain koko luokan nähden kirjoitusvihkosta päin korvia.

Pekka O.:n kirjan yhtymäkohdat keskikouluaikaan ovat ajallisesti vain vuoden erolla hänen kokemuksistaan. Olen vuoden häntä nuorempi; Nivalan keskikoulun opettajat ovat olleet meillä samat.

Tässä kuvassa osa opettajista, ylärivi vasemmalta rehtori Selinheimo, kirkkoherra Repola (vrarehtori) , maisteri Haapoja. Alarivissä vasemmalata maisteri, rva Selinheimo, maisteri Knuuti ja kotitalousopettaja, rva Salanne.

Ryhmäkuva on keskikoulun ensimmäiseltä luokalta 1951, istun eturivissä vasemmalla.

Suomen kielen maisteri Elsa Alice Kettusesta
minulla on kirpakat jopa osin katkeratkin muistot. Meitä muutamia poikia hän haukkui idiooteiksi; ilmeisesti murteemme ja velmuilujemme johdosta; tai hän ylipäätään inhosi pojankoltiaisia.

Pekka O. kirjoittaa:

Syksyllä 1951 luokkaan ilmestyi tukevahko, pyöreäkasvoinen, rillipäinen, noin kolmekymppinen naisihminen. Varmanoloisesti hän nousi kateederille ja esittäytyi:

– Minä olen maisteri Elsa Alice Kettunen ja opetan teille hitoriaa ja äidinkieltä. Minua on sanottu vaativaksi opettajaksi, enkä hyväksy pienintäkään häiriötä.

Sitten hän siirtyi taulun eteen ja otti liidun käteensä. Seurasimme silmä tarkkana, miten hän jatkaa esittelyään. Samassa hän pyörähti opettajanpöydän taakse ja korotetuin äänin jatkoi:

– Missä teillä on luokan istumajärjestys. Järjestäjä nousee, ylös.

Viimeiset sanat hän lausui karjahtamalla. Aaro nousi säikähtyneenä ylös.

– Eikö järjestäjä osaa puhua? jatkoi maisteri.

– Minä en oo huomannu sitä kirjottaa, kun kaikki opettajat ovat tunteneet meijät, vastasi Aaro.

– Mitä kieltä sinä puhut? En minä ymmärtänyt siitä puoliakaan. Minä tulen vaatimaan, että oppitunneilla puhutaan kirjakieltä.

Sitten hän jatkoi puhettaan Aarolle, joka punastuneena seisoi pulpettinsa vieressä.

– Ja sitten järjestäjä, kun tulen seuraavan kerran luokkaan, on pöydällä oltava istumajärjestys musteella kirjoitettuna painokirjaimin eikä millään hieroglyyffeillä. Saat istua.

Maisteri kääntyi taulua kohti ja käänsi päänsä luokkaan päin ja jatkoi:

– Kirjoitan taululle kirjat ja välineet, jotka teidän on hankittava. Seuraavalla oppitunnilla ne on oltava kaikilla

Tämän tehtyään, maisteri pyörähti ovelle. Kaikki pomppasimme ylös pulpeteista ja meni tovi ennen kuin joku uskalsi avata suutaan. Myöhemmin kirjailijana tunnettu Seppo tuumasi rauhallisella äänellä:

– Olipa melekone ilimestys. Minusta se oli yhtä leviä ja pitkä, vähä kun tasottas sivuja, siitä tulis kuutio.

Sepon keksimä nimitys levisi kaikille luokille. Oppilaspiireissä häntä kutsuttiin koko vuoden ajan kuutioksi. Näin Pekka O.

Kaikeksi onneksi maisteri Elsa Alice Kettunen viipyi meitä takkupäitä valistamassa vain lukuvuoden 1951-52. Minulle hänestä koitui tietyn sorttinen arpi sieluuni; maisteri Elsa Alice Kettusen varsinaisesta suomenkielen opetuksesta minulla ei ole minkäänlaisia mielenkuvia. Ilmeisesti olen sulkenut hänet kuution muotoiseksi tyhjiöksi.

Nimittäin, kohdalleni osui koko keskikouluajalle vain yksi esitelmä. Maisteri Kettunen antoi aiheeksi Viljo Kojon kirjan, jonka nimeä en enää muista. Kirkonkylän kirjastosta ei sitä, työläiskirjailijan kirjaa, löytynyt; joten ehdotin maisterille esitelmän aiheeksi PUHE. Ajatuksen sain Nivalan markkinoilta karvalakkeja kauppaavalta heleppoheikiltä:

”Puhe ei saa olla pitkä.

Se pitää olla lyhyt ja ytimekäs,

niin kuin nykyajan naisten hameet,

mutta tarpeeksi pitkä,

jotta se peittää pääasian.”

En päässyt aiheessani alkusanoja pitemmälle. Arvata saattaa mikä metakka siitä nousi. Maisteri ajoi minut sen tunnin lopuksi ulos luokasta, saatesanoilla ja uhkailuilla käytöksen alennuksesta ja suomenkielen numeroksi korkeintaan vitosta ja ennusteella etten saavuta saastaisen käytökseni johdosta metsuria korkeampaa sivistystasoa. Miten niin pienikokoisesta naisesta lähti niin kova ja mahtava ääni?

Jo toki varsinainen töölöntyö oli jättää huomioimatta maisteri Elsa Alice Kettusen huumorintajuttomuus.

Sinisilmäisyyteni ilmaisuvapaudesta johtui kai siitä ettei kotikasvatuksessani harrastettu karjumista eikä mieletöntä kurin korostamista.

kotikouluOlen osan lapsuuden ja varhaisnuoruuden vuosista talviajat asunut kyläkoululla. Jo kansakouluaikana luin koulun oppilaskirjaston, ainakin kaikki siellä olleet, poikien seikkailukirjat.

Kyläkoulullamme oli myös sivukirjasto aikuisille. Sain monta kertaa tuurata johtajaopettajaa ja hoitaa lainakortistoa hänen asiointimatkojensa aikoina. Siinä sain mahdollisuuden lainata kaikenlaisia kirjoja, ilman mitään korttiin merkintöjä.

Ymmärtääkseni johtajaopettaja kirjoitti kirja-arvosteluja, koska hänelle kirjankustantajat lähettivät vapaakappaleita, jotka hän oli varastoinut koulun vintille. Vietin monet kevätillat sen ”kirjaston” lukemistossa.

Jos olisin esitelmäni aiheeksi saanut esim. ”Robinson Crusoen seikkailuista”, ”Aarresaaresta”, ”Tarzanin seikkailuista”; Jos maisteri Elsa Alice Kettunen olisi sivistyneesti kartoittanut mitkä asiat meitä poikia kiinnosti, esseetä olisi pukannut yhdeltä jos toiselta.

Kettusen jälkeen maisterien Hokkasen ja Haapojan ajalta en muista sitä harrastivatko he esitelmiä. En muista joutuneeni luokan edessä esiintymään, muuten kuin konventin ohjelmissa laulamaan Vesan hanurin säestyksellä. Laulun harrastuksessa olin haka. Esimerkiksi osasin ulkomuistista kaikki maakuntalaulut kaksiäänisesti. Riston kanssa lauloimme hopeisen suoritusmerkin siten, että kanttori Kustaa Kiviniemi määräsi laulun ja sattumanvaraisesti ensimmäisen tai toisen äänen. Meiltähän tämä kävi.

Kustaa Kiviniemestä: Kesäkuun kuudentena 1945 juhlittiin Kustaan päivää Nivalan kanttorilassa. Vieraiden kanssa seurustellessa syntyi kolmen miehen, Kustaa Kiviniemen, Toivo Salanteen ja Juho Liljan kesken ajatus keskikoulun perustamisesta Nivalaan. Sodasta oli juuri selvitty, ja tuleville sukupolville haluttiin tarjota parempaa. Jo kahden viikon kuluttua asia oli kunnanvaltuuston päätettävänä, ja keskikoulu aloitti toimintansa syyskuun puolivälissä 1945. Kanttori Kiviniemi opetti keskikoulussa laulua 1945–66 ja perusti teinikuoron.

Huvittavaksi kehkeytyi eräs konventtiesiintyminen, nämähän olivat illanviettoja, joissa oli aluksi ohjelmaosuus ja lopuksi, koska tanssia ei saanut, tanhuttiin pyörimällä piiriä, useimmiten laulettiin ”kehrää kehrää tyttönen, huomenna saat sinä sulhasen ..” jne; jännittävintä oli se osuuko kohdalleni Salme, johon olin ihastunut jo ensimmäisellä luokalla. No, osuihan se vuorollaan, mutta en saanut sanaakaan sanotuksi…

Niin, piti kertoa yksityiskohdasta, Kun esitin Vesan hanurisäestyksellä iskelmää ”kevät toi kevät toi muurarin..” jne. Siinä on kertosäe: ”Oi miksi minä tummana synnyin, miksen syntynyt vaaleana, minun armaani ei lemmi tummaa, hän lempii vain vaaleata.” Hilpeyttä yleisössä herätti, kun tukkani oli kesäauringon paahtama – täysin valkoinen. Mutta esitykseni oli – ennen äänenmurrostani – tasoltaan sitä luokkaa, että varmasti olisin pärjännyt näissä television tenavatähtikilpailuissa vaikka kärkisijoille, vaikka sen itse sanon.

Salmeen olin niin pihkassa, että menin konventin jälkeen odottamaan häntä osuuskaupan hevospuomille asti. Tiesin hänen menevän kotiinsa sitä kautta. Toki siinä kohdatessa jotakin juteltiin. Saattelin hänet jokisillan yli. Siihen sillalle stoppasi tämä suhdeyritys… Voi armoton, miten kipeitä aikoja ne herkälle sielulle olivat. Kuka tunnustaa?

Joka tapauksessa extempore ja valmisteltuja puheita pitämällä, muistioita laatimalla ja kolumneja lehtiin kirjoittamalla olen elantoni hankkinut ja lapseni kouluttanut, sekä parin vuoden ajan paikallisradion ohjelmatoimituksessa puuhastellut Maisteri Kettusen ennuste meni pahasti pieleen; muistaakseni 1953, tai -54 paikallisessa lehdessä julkaistiin ensimmäinen ”kyläkirjeeni”. Noilla kirjeillä ilmeisesti halusin näyttää tai ainakin itselleni todistaa etten ole niin mitätön kuin maisteri Kettunen luokitteli.

Keskeytin oppikoulun kolmannelta luokalta. Motivaatio oli hukassa. Varsin vähällä oli etten ryhtynyt pyrkimään metsätalousopistoon… Yhden talven ja kesän olin Oulussa Toppilan satamassa Metsäliiton palkkalistoilla. Toppilan tienesteillä ostin puvun, kengät, karvakauluksella varustetun päällystakin, suikan mallisen karvalakin, sekä ensimmäisen haitarini (kuvassa) Sammallahden kello- ja soitinliikkeestä.

Myöhemmin ostin oululaisesta soitinliikkeestä käytetyn saksalaisen Weltmeister-pianoharmonikan, jossa oli muhkeat soinnit ja useampia äänikertoja mitä ensimmäisessäni.

Sitä olen synkeästi katunut, kun muutama viikko ennen armeijaan menoa vaihdoin soittimen Pekka atia Laakkosen kanssa Jawa CZ-moottoripyörään. Ruotuväessä jos missä se olisi ollut tarvekalu; siellä olisi ollut monenkertaiset mahdollisuudet harjoitteluun ja patteristossa oli muitakin musiikin harrastajia… Tässä on yksi niistä valinnoista johon ei ole palautusoikeutta.

Perustimme 1956 neljän pojan kanssa ”Rytmi-Veikot” nimisen yhtyeen ja soittelimme nuorisoseurojen taloissa ja kesäaikaan tanssilavoilla.

Kuvassa vasemmalta Mikko, Matti, minä ja Lauri

Erään sivukylän nuorisoseurantalon iltamissa kesken illan äityi kylätappelu.

Saliin paukahti sisälle kaksi nuorta miestä nyrkkeillen olan takaa keskenään. Väki katosi kuin savu Saharaan ja tilalle ryntäsi lisää miehiä, jotka heittelivät nyrkkityöskentelyä tehostaakseen penkkejä, näin yhtäkkiä tangon tahdit vaihtuivat joukkotappeluksi. Soittimien ”roudaamisessa”, niin kuin sitä nykyisin kutsutaan, taisi tulla nopeusennätys. Nimittäin ainoa vaihtoehto, joutumisesta lentävien tuolien, penkkien ja muiden irtotavaroiden rusikoimaksi, oli paeta kimpsuinemme näyttämön ikkunan kautta taksiin ja pois paikalta. Soro-Emppu, meidän vakituinen kuski, oli ehkä varautuneesti pysäköinyt autonsa lähelle pakoreittiämme. Selvisimme kaikilta osin ehjinä kotimatkalle.

Metsänhoitouran haaveet jäivät kun sain vakituisen työpaikan Nivalan Osuuskaupasta, ensin rautamyymälässä ja sittemmin varastossa; Osuuskaupan varastohommat päättyivät ja vaihtuivat Pohjanmaan Tykistörykmentin viestilinjan koulutukseen, aliupseerikouluun ja vähällä oli etten jäänyt armeijan palvelukseen – olin listalla reserviupseerikouluun.

Sotaväen jälkeen tulin latomeren osuuskauppaan entiseen tehtävään. Osuuskaupan toimitusjohtaja oli vaihtunut. Kemiamme eivät toimineet. Palasin Pohjois-Karjalaan ja sieltä mutkien kautta tänne Turkuun.

Nivalasta olen ollut pois yli kuussikymmentä vuotta. Toisaalta vuosien varrella käyntieni yhteydessä, väheneviä sukulaisia tapaamassa, tunne ”ulkopuolisuudesta” on voimistunut kerta kerralta; maisemat muuttuvat, tiet kulkevat eri paikoissa eksymiseen asti, aikuiset ovat aina vain nuorempaa sukupolvea. Henkistä yhteyttä on vain ikään kuin kutistuvan ”pihapiirimuistin” verran. Itse tuntee katoavansa ikään kuin menneiden joukkioon. Kuulumisten piirissä ovat enää kysymyksinä poismenneet tuttavat ja kadonnut miljöö.

Matkalla marraskuussa 2008 Latomeren pitäjästä Aurajoen kaupunkiin Marjatta tapansa mukaan luki kirjaa, joten minulle jäi runsaasti aikaa antaa muistojen palata ajanvirrassa niihin hetkiin ja valintoihin jotka koulukavereiden kanssa jutellessa ikään kuin päivittyivät eläviksi muisti- ja mielenkuviksi.

Viitasaaren paikkeilla radiosta tuli entisten nuorten sävelradio-lähetys; Olavi Virta lauloi ”Hopeisen kuun”. Merkillisellä tavalla iskelmän sanat satuttivat eri lailla mitä aiemmin. Tosin tähän iskelmään liittyy elämäni niissä vuosissa kun ”mahla vielä virtasi suonissa” pari valintaa, jotka vaikuttivat vahvasti käännekohtina elämässäni.

Kuvan CD-disketissä on mielestäni 1950-luvun tunnelmallisin ja koskettavin kokoelma Olavi Virran tuotannosta. Nämä iskelmät olivat niitä ”hittejä” joita maaseudun levytansseissa pääosin soitettiin..

HOPEINEN KUU (G. Malgoni – Suom. Rauni Kouta)
Hopeinen kuu luo, merelle siltaa,
ei tulla koskaan voisi kai tällaista iltaa.
Odotan turhaan, sinua armain,
kuu kulkee pilven taakse taas on meri harmain.
Kaipaus vastaa sydämen ääneen,
onneni tiedän mä nyt taas niin yksin jääneen.
Toinen nyt kuuta kanssas katsoo,
toinen vienyt sinut lie nyt.
Hopeinen kuu luo, merelle siltaa.

”Hopeiseen kuuhun” liittyy Sievin Järvikylän nuorisoseuran iltamista haikea muisto saattomatkasta sen syksyn elokuussa kun lokakuussa koitti sotaväkeen lähtö. ”Hopeisen kuun” tanssissa kysyin pääsystä saatolle. Siihen aikaan jos viimeiseen tanssiin, eli kiitosvalssin tyttö haki, se oli merkki saatolle pääsystä. Näin kävi.

Laimin heleä nuoruus ja lämpimän syyskesäyön keskustelumme – molempien tulevaisuuden suunnitelmista, pois jonnekkin muualle on lähdettävä oli aiheena kunnes kimppakyyti tuli. Laimi jäi, elokesän luonnonkukista keräämäni kukkanippu kädessään siihen kotiportilleen – kiinnittyi muistoihini näihin päiviin asti mielenkuvaksi piirtyneenä: ”Toinen nyt kuuta kanssas katsoo, toinen vienyt sinut lienyt..”

Vielä nytkin elokuun myöhäisillassa, kun kevyt usva leijuu maisemassa, kypsän luonnon ääriviivat piirtyvät ja viipyvät yksityiskohtien uinuessa hämärän tyynessä taustassa.. ”ei tulla koskaan voisi kai tällaista iltaa”.. Ei koskaan.

No, miten sen ottaa. Aamuvarhaisella lokakuussa 1957 nousin Nivalan rautatieasemalta junaan, jonka suunta oli itään. Toinen hopeinen kuunsilta tyynen lammen pinnalla toisella reunalla Suomen karttaa johti avioliittoon, jossa kuitenkaan yhteiselon arvot eivät soveltuneet yksiin ja päättyi 1973.

Sotilasmuistiosta on jäljellä vain yksi sivu, jonka kääntöpuolella on viestipatterin ryhmäkuva, jossa on ryhmänjohtajien nimmareita.. Ilmeisesti lapset ovat saaneet sen piirustuskirjakseen; nämä sivut pelastuivat muuton yhteydessä.


Sotilasmuistioon olin piirtänyt kasvokuvan tytöstä,

jolla oli vaalea pitkä, latvoistaan kihartuva tukka. Ilmeisesti sielun mallina oli Laimi.

Unikuva Laimista on nuoruuden rajakohdasta, jossa kaksi, isänsä sodassa menettänyttä, aikuisuuden kynnyksellä olevaa nuorta uskoutuivat toisilleen tulevaisuutensa suunnitelmista; minulle utuisen kesäyön tunnelma on kai ollut vastapaino sota-ajan painajaisille, ja irtautumista ahdistavista pelkotiloista, joita lapsena ei itse pystynyt käsittelemään järkeen käyvällä tavalla.

Hämmästyin myös muistojen virtaa ”Hopeinen kuu” -tarinasta… Olen Silja Linen musiikkiputiikista ostanut saman nimisen CD-disketin… Kokoelman iskelmät tuovat mieleen myös armeijan aikaa.

Paloaukean aliupseerikoulussa viestilinjan oppilailla oli vapaaehtoinen tehtävä koulun ylimmässä kerroksessa sijaitsevasta ”studiosta” soittaa keskusradioon levyjä iltaisin ja viikonloppuisin tiettynä aikoina. Vietin siellä monta iltaa ja vuoroja viikonloppuisin.

Ja melkein joka ilta ”lusperin studiossa” soitin Olavi Virran ”Babettin” ja Glenn Millerin kappaleita… mm. ”Kuutamoserenaadi”. Paul Anka oli poikien toivelistalla. Olen hankkinut kokoelman tuon ajan savikiekkoja sekä uusiotallenteita vanhasta iskelmämusiikista CD-disketeillä.

Kuvassa Pohjanmaan Tykistörykmentin viestipatteri 1957.

Eniten soitin Veikko Tuomen ”Silmät ikkunassa”; joka palauttaa toisen muiston joululomalta 1957-58 uudenvuodenvaihteen kohtaamisesta Nivalan Tuiskulan urheilutalolla, ilotulitusrakettien paukkuessa…

Otin yllätyshteyden 50-vuoden taakse puhelinkeskustelussa.. jonka seurauksena kirjeeni hänelle muisteluista pvm. 16. maaliskuuta 2009

Nyt kun piilossa olleet tapahtumat ja asiat palaavat mieleen ja minua on yllytetty kirjaamaan niitä ylös; siinä tilanteessa kun vielä sormet näppäimillä pelaava. Nähtäväksi jää saanko aikaan niitä kirjaksi asti?

Oikeastaan tämä kirje on rakkauden tunnustus 50-vuoden takaa… Olin joulu- ja Uudenvuoden lomalla sotaväesta. Kysyin puhelinkeskustelussa Sinulta, muistatko uudenvuoden vaihdetta 1957-58 Tuiskulan urheilutalolla. Osuimme tanssille kun vuosi vaihtui ja ulkona alkoi ilotulitus. Sinä kapsahdit kaulaan ja suutelit…!

Muistan elävästi miten Sinusta oli kehittynyt kaunis nuori nainen. Sinulla oli lyhyt tukka, joka sopi kasvosi piirteisiin niin, että kipeää teki. Olenhan tuntenut Sinut ihan alaluokilta asti.. asuimme samassa pihapiirissä monta vuotta, ennen kuin katosit kirkonkylälle.

Junamatkalla lomalta kohti itää mietin miksi en kysynyt Sinua kirjeenvaihtoon kanssani. Toisaalta elämäni oli tuossa vaiheessa murroksessa, tiedossani ja edessäni oli ainakin aliupseerikoulu ja mahdollisesti reserviupseerikoulu. Meille annettiin ymmärtää, että on mahdollista saada virka armeijasta; elettiinhän melkoista työttömyyden aikaa. Virkoja olisi ollut Ylämyllyllä ja Oulussa. No, tässä ollaan. Tein valintoja joista ei ole palautusoikeutta.

Toivottavasti et pahastu jos sanon, että olet ollut ”kasvot ikkunassa” (Veikko Tuomen savikiekolla) monissa kuoppaisissa vaiheissa elämäni varrella, kun olen joutunut kaivamaan pinnalle herkemmän sisimpäni ja unikuvani itsetuntoni kursimisessa. Minuthan on ay-asiamiestehtäviä varten koulutettu kestämään koviakin paineita.

Kiitos siitä mitä et itse tiedä olleesi .. voimaksi .. elämässäni.

Kaikella tavalla ystävällisin terveisin

Tässä kohtaa lienee syytä kertoa toinen tapaus Joensuun kansantalolta. Olimme Hellin kanssa ensimmäistä kertaa kaupunkilomalle tanssipaikan ravintolassa limsalla kun nuori mustalaistyttö ja poika tulivat juttusille ja tyttö pyysi saada ennustaa. No, mikä ettei!

Tyttö tutki käsiemme viivoja ja sanoi, että menemme kohta naimisiin vaikka mitään merkkejä vakavasta seurustelusta ei ollut. Huolimatta siitä, mustalaistyttö kertoi montako lasta saamme; mutta totesi että avioliittomme ei kestä – eroamme, koska olemme keskenämme niin erilaiset. Hellin kättä tutkaillen hän sanoi: ”menet uudelleen naimisiin työmiehen kanssa”. Omaa ennustettani en muista.

Tuskin sitä niin kovin vakavasti otettiin. Koko tapaus unohtui vuosiksi. Kunnes kymmenen avioliittovuoden jälkeen Helli tahtoi menettämänsä nuoruuden takaisin.. ja tosiaankin parista vaihtoehdosta löytyi se mustalaistytön ennustama työmies. Avioerossa jaoimme lapset puoliksi. Olimme rakentaneet valimokauppalaan omakotitalon, joka meni myyntiin kun muutin sähköpitäjään. Hellin nuoruuteen paluun prosessissa hajosi kaksi perhettä…

Tietysti kun kelaan paluumuistia taaksepäin, jos elämänkulkuni olisi ollut toisenlainen, mikä olisin nyt? Minulla ei olisi tätä perhettä, lastenlapsineen kaikkineen ja nykyistä elämänkumppania, Marjattaa, jonka kanssa on ollut hyvä ja mielekäs yhteiselo. Olisinko jäänyt maisteri Kettusen vannomalle ”metsuritasolle”? En olisi hankkinut tähän johtanutta koulutusta, enkä käynyt niitä kursseja, enkä osallistunut siihen elämänkouluun, joka viimeisimmässä uravaiheessa muokkasi minut itseni kanssa toimeentulevaksi vahvistaen myötäelämistä toistenkin puolestapuhujana, itsesuojeluvaistoani ja itsetuntoani. Kieltämättä maisteri Kettusen persoonakäytös jätti sieluuni haavan, jonka arpeutuminen on vienyt paljon enemmän aikaa kuin merkki silmäkulmassa.

Marjatan kanssa olemme yhtyneet käytettyinä. Tapasin hänet keväällä 1988 elokuvateatterissa; ”Huuto vapaudelle” elokuvanäytöksessä. Istuimme rinnakkain. Jonkun rankan kohtauksen aikana hän tarrasi käteeni. Näytöksen jälkeen pyysin häntä iltapalalle viereiseen ravintolaan. Tilasin äyriäiskeittoa. Niin kamalaa sapuskaa en ole ennen sitä enkä sen jälkeenkään lautasella eteeni syötäväksi saanut.

Siitä homma kuitenkin käynnistyi. Avioliittoon meidät vihittiin elokuussa 1991. Voin kai sanoa, että näin ruohonjuuritasolla olen kokenut varsin värikkään ja vaikuttavan elämänkaaren.

* * *

Kirjeestäni Pekka Olavi Laakkoselle:

Oletan, että olet kokenut saman sorttisia väristyksiä kirjasi kokoamisessa; tuosta kuvailemastasi rapakon hajusta saatan kertoa: varsinkin keväisin kun ilta vaihtuu hämärän kautta sen verran pakkasen puolelle että sulaneissa lätäköissä syntyy osittaista jääksi riittymistä ja ratisee askelten alla ja niin kuin sanoit rapakko tuoksuu.. merkkinä talven taittumisesta.

En tiedä onko tämä syöpävaiva, vaikka se onkin erittäin hyvin hallinnassa, laukaissut jotakin piilossa pysyneeltä mielenkuvien ”kovalevyltä” yhäti pursuavia muistoja, tapahtumia kuin eletyn ajan kangastuksina.. Toisaalta olen elämän matkallani tallentanut leveähkön kirjahyllyn päälle mappirivistöön kirjoituksia ja kirjeitä niin sanotusti ”kaiken varalta”.

Irma-serkkuni, joka itse asiassa on hoitanut minut koko lapsuuteni ajan ja pidimme kiinteästi yhteyttä aivan hänen poismenoonsa asti. Hänen hautajaisissa syksyllä 2004 sain hänen keräämänsä valokuva-albumit. Siinä on valiokuvia kasvatusisäni Kanadan reissusta ja valokuvia hänen urakoimista ja rakentamista työmaista. Kanada-kuvat ovat 1930-luvulta.

Sittemmin joenkaupungissa rautakaupan rakennustarvikeosastolla ollessani keikkailin viikonloppuisin ”Jorma Karttusen kvintetti” –nimisen viiden pojan yhtyeessä (Jorma kuvassa) ympäri pohjois-karjalloo.. siihen asti kun sain pestin Rosenlewin huolto- ja myyntimieheksi.

Ohjelmistoomme kuului em. disketillä olevia kappaleita, joskin myös Taisto Tammen, Reijo Taipaleen, Laila Kinnusen jne. levytyksiä soitimme.. Soittimena minulla oli tuossa yhtyeessä rummut.

Meillä oli toisena suomalaisista keikkaporukoista hammond-urut; Erkki Ertamalla oli ensimmäsenä. Tämä soitin oli polkimilla varustetun urku-harmoonin mallinen, hiukan pienempi, mutta pakettiautossa ne veivät kontrabasson kanssa poskettomasti tilaa..

Katri Helena osallistui kerran Joensuun kauppaopiston illanviettoon. Häneltä oli tullut myyntiin ensimmäinen levytys ”Poikien kuvat”. Katri Helena tuli tauolla kysymään, saisiko hän laulaa muutaman kappaleen; No mitä luulet!?

Yeisradion maakunnista lähetettyyn Matti Haran nuoriso-ohjelmaan päästiin kerran esiintymään. Joensuun Penttilän sahan toimitusjohtaja pyrki kokoomuksen kansanedustajaksi; Jorma oli myynyt meidät keikoille muutamaan vaalitapahtumaan.. Mikä ettei! Erikoista noissa keikoissa oli, kun ko. toimitusjohtaja on ”Suhmuran Santran” sanoittaja ja duettona Jorman kanssa he esittivät ”Santran” joka tilaisuudessa.

Jorman isä omisti Joensuussa leipomon ja isänsä sairastumisen johdosta hän joutui ottamaan johtovastuun liiketoiminnasta. Yhtye hajosi. Aikanaan isänsä kuoltua hän jatkoi liikettä veljensä kanssa, laajensi toimintaa entisestään. Kunnes sai surmansa lento-onnettomuudessa; pienkoneen törmätessä lumipyryssä puiden latvoihin jossakin Kajaanin tienoilla.. Aina käydessäni joen kaupungissa olen viettänyt tuokion Jorman haudalla.

Mietimme neljän porukassa jatkaa yhtyettä, koska kysyntää olisi ollut ja olisin siirtynyt solistiksi… mutta sattuma osui taas kohtaloksi: Sain pestin porilaisen Rosenlewin alueelliseksi huolto- ja myyntiedustajaksi; myynti- ja huoltopiirinä oli itärajan pinnasta kahdeksan pitäjää Ilomantsi, Tohmajärvi, Tuupovaara, Kiihtelysvaara, Kitee jne.. lääniä oli.

Eräänä maanantai-aamuna lastasin autoa Joensuun Teräksen varastolla. Nostin isoa pakastinta, mennäkseni takaperin pakettiautoon sisälle.

Ponnistin vasemmalla jalalla, ja NIKS. Selässä vihlaisi takaraivosta kantapäähän.. Lastaus jäi siihen. Taksilla lääkäriin. Tutkimuksissa selvisi välilevyn pullistuma.

Kipulääkkeitä, vuodelepoa, fysioterapiahoitona muutama kerta venytyslaitteessa. Monen viikon sairasloma. Porista tuli kirje, jossa työsuhteeni purettiin heti. Myöhemmin selvisi, että koko huoltoedustajien joukko oli pestattu ikään kuin yrittäjiksi, ilman minkäänlaista työsuhteen irtisanomissuojaa …

Suomessa ammattiyhdistyliike oli vielä 1960-luvulla suurlakon jälkeisessä tilassa hajautunut. Provisio-, eli myyntipalkkioon perustuvilla työsopimuksilla ei ollut muuta turvasääntöä kuin: ellei tulosta, niin ulos.

Markkinatilanne oli akuutti. Suurelle alueelle itärajan pitäjistä tuli sähköt; Minun piirini alueelle pesukoneet, jääkaapit ja pakastearkut jakoivat Rosenlewin kilpailijan UPO:n jälleenmyyjät. Ei hyvä.

No, kiteeläinen auto- ja koneliikkeen omistaja värväsi minut provisiopalkkaiseksi; mutta hänen ”brändinsä” oli enemmän automyynnin puolella. Kitee oli myös väestöpohjaltaan tuolla vuosikymmenellä muuttotappiopitäjä niihin vuosiin asti kun sinne tuli KARHUN suksitehdas ja muuta teollisuutta.

Työvoimatoimistossa keikuin Ruotsiin lähdön tai Karkkilassa avoinna oleviin työpaikkoihin. Pestauduin HÖGFORSIN ammetuotantoon. Välillä kävin yksitoista kuukautta Helsingissä SINEBRYCHOFFIN panimossa trukkikuskina. Kohdalleni osui vuodenvaihteessa 1968-1969 keskioluen vapautuminen. Olen lastannut KOFF:ilta uloslähteneen ensimmäisen olutrekan. Tehtaan portit avattiin uudenvuodenyönä kello 24.00. Hietalahden tehdasalueen kadunvarret olivat täynnä rekkarallin lähtöä seuraamaan tulleita helsinkiläisiä ja median edustajia.

Keväämmällä Höökissä avattiin uudistettu valukappaleiden puhdistamo. Hakeuduin takaisin valimoalalle. Pääsin automaattisen teräshiekkapuhalluskoneen työryhmään etumieheksi.
Myöhemmin opiskelin Johtamistaidon opiston kurssin työn ohessa ja valmistuin MTM-teknikoksi, eli työntutkimus- ja menetelmäsuunnittelijaksi, eli ”kellokalleksi.”

Valimokauppalasta lähdin avioeron saattamana sähköpitäjään; Kaksi vuotta jakokeskustehtaassa: uudistin urakkahinnoittelun ja tuotantotilojen layoutin,; laskentajärjestelmää käytettiin urakkahinnoittelun lisäksi myyntimiesten tarjouslaskelmien etuhinnoittelussa ja jälkiseurannassa sekä koko tuotannon läpimeno-ohjelmoinnissa.

Kuvassa jakokeskuksen työntutkimusta käytäntöön soveltamassa; tavoite nättää selvältä.

* * *

Tammikuussa 1975 pääsin työhaastatteluun ja valittiin STTK-laisen esimiesten ja suunnittelijoiden ammattiliiton Turun alueen asiamieheksi.

Tässä kuva tilaisuudesta Turun kaupungin teknillisen oppilaitoksen lukukauden päätöstilaisuudessa. Olen luovuttanut ammattijärjestömme stipendin valmistuneelle teknikko-oppilaalle (kuvassa oikealla) – keväältä 1977.

Yli kahdenkymmenen vuoden aikana sain järjestää koulun luokkatiloissa vuosittain jokaiselle valmistuville teknikkolinjoille ammattiyhdistystoiminnan informaatio-oppitunnit ja kutsun joka kevät valmistuvien insinöörien ja –teknikoiden päättöjuhliin; näissä tilaisuuksissa meillä insinööriliiton ja teknisten liiton edustajille oli varattu puheenvuoro.

Sähkölakon 1977 kevään päättöjuhlaan oli valmistanut puheenvuoron. Ohjelmassa insinööriliiton edustajalla, heidän paikallisosaston puheenjohtajalla oli ennen minua puheenvuoro. Hän haukkui ja solvasi käydyn sähkölakon osapuolta teknisten ammattijärjestöä.

Insinööriedustaja oli Wärtsilä ammattikoulun rehtori ja hänen sanomansa oli alentuvaa suhtautumista teknikoiden järjestäytyneisyyttä kohtaan. No, raapustin hänen vuodatuksensa aikana joitakin iskulauseita painopisteitä valmistetun puheeni kääntöpuolelle.

Valmisteltu puheeni meni uusiksi täydellisesti ”tässä ja nyt” esittämiseksi. Väistämättä mieleeni kumpusi maisteri Elsa Alice Kettusen karjuminen ja lannistamisen meininki. Mielessäni oli toki samana keväänä Mielessäni oli toki samana keväänä 24. maaliskuuta – 11. toukokuuta 1977 käydyn kovan työtaistelun painotukset. Latasin puhujakorokkeelta tavalla jota jälkeenpäin olen ihmetellyt: mistä ne sanat ja asiamuodot tulivat? Muistan elävästi kun pidin tehopausseja – salista olisi kuulunut nuppineulan tippuminenkin niin hiljaa väki osallistui.

Puheeni jälkeen teknikko-oppilaat nousivat seisomaan suosionosoituksena, insinöörioppilaat istuivat. Opettajakunnan ilmeet olivat näkemisen arvoiset.

Myöhemmin Insinööriliitto perusti Aurajoen kaupunkiin vastaavan toimiston kuin teknisten liitolla. Ensimmäiseksi kolleegakseni tuli nykyinen (2009) Akavan puheenjohtaja Matti Viljanen. Yhteistoiminta lähentyi ja kehittyi monimuotoiseksi rinnakkaistoiminnaksi mm. suhteuissa puoluepoliittisesti sidonnaisiin sak-laisiin ammattijärjestöihin.

Liiton tehtävässä siirryin osa-aikaeläkkeelle 1995; tuona kahden vuoden osa-aikana suoritin valtakunnallista päivystystä ja tein kaksi kyselytutkimusta siitä miksi Suomeen muodostui niin suuri työkykyisten ja ammattitaitoisten PAARIALUOKKA.. Sen tutkimuksen mediassa julkaisun jälkeen iskostui käsite IKÄSYRJINTA; onpa puhuttu IKÄRASISMISTAKIN, mm- olin YLEn Kotimaan katsauksessa haastateltavana.

Raportissa oli laajasti kuvattu vastaajien henkilökohtaisia kokemuksia. Tämä perusselvitys johti Jyväskylän yliopiston dosentti Tarja X.:n kanssa yhteisesti toteutettuun 2500. toimihenkilö kompetenssi, eli työelämään kelpoisuuskyselyyn, viiden maakunnan alueella.

Erikoista oli kun 2500. kyselykirjeen kulku vastaanottajalle kakkospostina kesti kaksitoista (12) päivää..? Vastauksia saimme 750.

Tämän selvityksen raportti julkaistiin Norjassa Trondheimin yliopistossa kansainvälisessä työelämän konferenssissa ja herätti siellä ansaittua kiinnostusta.

Nämä tutkimukset alustivat mielenkiintoisen kompetenssiselvityksen Euroopan Unionin tasolla; Suomen työministeriö ilmeisesti esti kansainväliseen tutkimusryhmään Suomen edustajaksi kutsutun Jyväskylän yliopiston dosentin (Tarja X:n.) osallistumisen ja hänen muutkin tutkimusmäärärahat peruutettiin. Tarja X. sai viran Norjasta Trondheimin yliopistossa ja jäsenyyden tutkimusryhmässä; viiden maan yli 45-vuotiaiden työelämään kompetenssi-, eli kelpoisuustutkimus toteutettiin EU:n komission määrärahalla.

* * *

Pekka Olavin kirjasta hänen tarkoista kuvauksista löysin hyvin monta kadoksissa ollutta yhtymäkohtaa omaan varhaisnuoruuteeni, erityisesti keskikoulun ajalta. Jossa toki totta puhuen, sotaorpouteeni liittyen, sain kokea melkoisesti alentuvaa ja syrjivää kohtelua. Ei toki ikäluokkani nuorten taholta, vaan aikuisten, eräiden opettajien ja joidenkin kyläläisten taholta, ilmeisesti kateudesta kun kasvatusvanhempani saivat minusta ”sotakorvausta”.

Sotavainajien etsintä

Isäni –Aate Matias kaatui talvisodassa 15.2.1940, Karjalan kannaksen suurhyökkäyksessä. Hänen viimeisen päivänsä tapahtumista olen saanut Sota-arkiston sotapäiväkirjasta, sekä hänen kantakortistaan kopiot. Olen käynyt hänen oletetulla joukkohautahautapaikalla… Muolaan Punnuksessa.

<p

Aate Matiaksen viimeinen taistelu

<- isäni – s.1916, k.15.2.1940.
Talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta
14.2.1940
Vihollisen onnistuttua ankaran painostuksen jälkeen murtautumaan 5. ja 6. komppanian lohkolla asemien sisään sai vänrikki Yrjölä käskyn tehdä vastahyökkäys.
15.2.1940
Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samoin jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina tukikohtaan.
Kello 14.00 komppania miehitti sulkuasemat yhdessä 6. komppanian kanssa. Noin kello 16 ajoissa saimme avuksi komppania Kirman, ja komppania Metson, jotka miehittivät sulkuasemat Ns.talo, huoltotie, Punnusjärvi. Komppania luovutti asemat Kirmalle ja Metsolle kello 24.00, jonka jälkeen komppaniamme siirtyi majapaikkaan lepäilemään.
Samalta sotatantereelta, Muolaan männiköissä, kerrotaan Tapani Vallin kirjassa” Varsinais-suomalaisten sotatie 1939-1944”:
.. Lähteen tienhaarassa käytiin koko päivän 15.2. ankaria taisteluita. Vilho Tervasmäki (6./JR 14) kertoo:
”Kymmenet hyökkäysvaunut pyrkivät kovasti ampuen pataljoonan asemiin ja uusivat hyökkäyksensä ammustäydennystä noudettuaan. Pataljoona onnistui kuitenkin torjumaan vaunuja seuraavan jalkaväen ryntäykset. Näissä taisteluissa kaatuivat 6.K:n päällikkö vänr. Heikki Kuutti ja joukkueenjohtaja, res.vänr. Holger Nummila. Niinpä minä jouduin ainoana upseerina ottamaan komppanian päällikkyyden.”

.. Kämärän asemalle illalla 14.2. saapuneet II ja III/JR 62 saivat aamuyöllä 15.2 käskyn ryhmittyä Kultakummun ja Kilteenlammen välille. Turkulainen res.vänr. Osmo Laine oli JR 62:n KrhK:ssa joukkueenjohtajana:
”KrhK kuljetettiin Itä-Kannakselta yötä myöten yli 40 asteen pakkasessa avokuorma-autoilla Summan suuntaan. Matka ei ollut ylentävä, istuimme kylmässä autossa vieri vieressä, lähestyimme jylisevää rintamaa, ohitimme Kämärän aseman ja majoituimme erääseen läheiseen koulurakennukseen. Juuri kun olimme asettuneet sisään, tuli tieto, että venäläiset olivat aivan ulottuvilla. Koulusta oli pakko lähteä ja vieläpä niin kiireesti, että komeroon minulta jäivät reppu ja aivan uudet saappaat.”

.. hyökkääjän päävoimat pysähtyivät yöksi tienristeyksen maastoon eivätkä jatkaneet Kämärän suuntaan. Tämä oli väsyneet ja hajanaisen puolustajan onni. Häikäilemättömästi edeten puna-armeija olisi helposti päässyt pitkällekin. Toisaalta läpimurtokohta oli vielä varsin kapea ja suomalaisjoukkoja sen molemminpuolin. Neuvostoliittolaiset olivat myös todenneet vastarinnan sitkeäksi ja heillä oli vahvat perusteet olettaa sen sellaisena jatkuvan..

Väinö Linna kuvaa ”Täällä pohjan tähden alla” –kirjassaan Talvisodan helmikuun taisteluja:

”He makasivat ketjussa. Eeron edessä oli pieni niittyaukea. Siinä kasvoi joitakin pieniä koivuja ja pensaita. Vihollinen ei ollut aivan aukean toisessa reunassa vaan hieman syvemmällä harvan koivikon takana. Kaikkialla tuntui maailma kumisevan ja räjähtelevän. Saaren yli lensi ujeltaen kranaatteja, jotka räjähtivät jossakin siellä mistä he äsken olivat tulleet. Niiden seasta ei kuulunut heidän kranaatinheittimiensä heikkoja lähtölaukauksia, eivätkä he paljon erottaneet niitä kahtatoista räjähdystäkään, jotka seurasivat vihollisen asemissa. Lumi vain pöllähteli savunsekaisina harmaina pyörteinä, mutta räjähdysten ääni hukkui muuhun meluun” …

”.. parilla sarjalla hän ampui lippaan tyhjäksi ja otettuaan sen aseesta hän kääntyi kyljelleen ja hamuili laukusta uutta lipasta. Silloin tuntui kuin joku olisi potkaissut häntä voimakkaasti selkärankaan. Koko ruumis puutui ja hän tunsi päässään kipua ja huimausta. Hän ehti vielä ajatella hämärästi kuolevansa”…

”.. Vuoksen saareen pienen koivun juurelle kuoli Eero Koskela.”

* * *

ELÄMÄNKOULUSSA

Olen asunut Aurajoen kaupungissa yli 30 vuotta. Syksystä 1957 suoritin sotaväen Pohjanmaan tykistörykmentissä Joensuun lähellä Ylämyllyllä; paloaukealla josta Väinö Linnan Tuntematon sotilas alkaa… Sieltä olen kiertynyt eri työpaikkojen kautta tänne Suomen Turkuun.

Karkkilassa suoritin työteknikon tutkinnon työ- ja menetelmätutkimuksessa, eli ”kellokalleksi”.

25. tammikuuta 1975 aloitin pestin Teknisten Liiton työehtosopimusasiamiehenä, Turun toimiston esimiehenä. Siitä hommasta jäin eläkkeelle elokuussa 1997.

Elämäntaipaleeni on johtanut jos jonkinlaisiin tehtäviin.
Tässä kuvassa Turun ja Porin läänin viimeisen maaherran kansalaisjuhlan järjestelytoimikuntaa; valmistaudumme runsaan 500. juhlavieraan vastaanottoon elokuussa 1997.

Toimin tuon vaikuttavan tilaisuuden juontajana ja seremoniamestarina.
Juhlassa kunniavieraita olivat mm. jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth puolisoineen, presidentti Mauno ja Tellervo Koivisto, Ortodoksikirkon arkkipiispa Johannes, sekä kutsuvieraita suuri joukko virkavallan korkeita edustajia.

Juhlaillan isäntänä ja kutsuvieraat vastaanotti arkkipiispa John Vikström. Yllätyksenä maaherralle saatoimme tarjota oopperalaulaja Matti Salmisen esityksen… Ikimuistoinen tapaus.

* * *

Läänin poliisijohdon nulikkamainen temppu

Tähän kansalaisjuhlan, joka oli Turun ja Porin läänin viimeisen maaherran läksiäisjuhla, liittyi kiusallinen ja mielestäni nulikkamainen poliisin temppu, josta virkavastuun kantavat silloinen Turun ja Porin läänin poliisijohtaja Mikko Paatero ja Turun kihlakunnan poliisipäällikkö Juhani Salonen. Vastuunpakoilijoita molemmat.

Kuvassa poliisiylijohtaja Mikko Paatero

Lääninviraston poliisijohdon kanssa oli sovittu turvallisuus- ja valvontavastuusta ja –järjestelyistä; jotta ulkopuoliset häiriöt estetään, mm. median edustajia juhlaan ei päästetty. Joitakin maakuntalehtien päätoimittajia oli kutsuvieraina juhlassa.

Tilaisuuden loppupuolella sain tiedon, että kutsuvieraiden autojen tuulilasien pyyhkijöiden alle oli ilmestynyt sakkolappuja, vaikka asiasta oli erikseen sovittu läänin poliisijohdon kanssa. Ripitin tapahtuneesta turvallisuusryhmän komisarion. Naamaltaan hiusmartoa myöten punaisena, ennemmin kiukusta kuin häpeästä kun virkavallan ulkopuolisena häntä kuulustelin ja vaadin lappujen poistoa – skandaalin välttämiseksi.

Keskustelussa sain tietää, että sakkolappujen jakajat oli Turun kaupungin poliisilaitokselta komennettu. Läänin poliisijohtaja, 2008 poliisiylijohtajaksi nimitetty Mikko Paatero oli tuossa vaiheessa iltaa jo poistunut tilaisuudesta, joten hänen kanssaan en päässyt sillä hetkellä keskusteluyhteyteen. Siitä en ole saanut tietoa, peruutettiinko mahdollisesti parkkisakot jälkeenpäin?

Minulla oli seremoniavastuu maaherran virallisella määräyksellä ja sehän ei sopinut eräille lääninhallituksen virkajohtajille; he kokivat tulleensa syrjäytetyiksi. Sakkomenettely oli ilmeisesti tarkoituksella toteutettu nokittamaan ja häpäisemään juhlajärjestelyt.

Selvitin parkkisakko-skandaalia kirjallisesti. Läänin poliisijohtaja Paatero väitti, eli valehteli vastauksessaan, että Turun kaupungin poliisilaitos on toiminut itsenäisesti, joten vastuu ei ole juhlassa toimineella poliisin ryhmällä. Turun kihlakunnan poliisipäällikkö Juhani Salonen ei vastannut kyselyyni, ei toistettuun tiedusteluunkaan.

No, miten sen ottaa? Turun poliisijohtaja Salonen joutui myöhemmin eroamaan virastaan – terveydellisistä syistä.

Toiminnassani väärää ”isännänoikeutta” vastaan olen menettänyt auktoriteettikunnioituksen. Virkavallan johtotehtävissä on ollut ja on edelleen liian monta vannomansa virkavalan rikkonutta, virkavastuunsa laiminlyönyttä ja koulukiusaajan asteelle jäänyttä, varsinkin oikeusvoimankäyttäjissä.

Kun Suomi oli sodassa..

”Ei ole tarkkaa lukua mutta noin 80000 lasta saivat lapun kaulaan ja otsaan näkymättömän leiman SOTALAPSI ja siinä se on pysynyt koko iän. Näin takapeilissä se on kuin jättiläinen sosiaalinen kokeilu jossa kaikki ovat tutkimusten koehenkilöitä koko elämän.” Näin otsikoidaan esim. tiedostossa SOTALAPSET. http://www.geocities.com/catshaman/0finsk/0sotalapsi.htm

Rauhan ajan EU-Suomessa 2007 oli lastensuojelun avohuollon asiakkaana 62 485 lasta; näistä 16 059 lasta oli sijoitettuna kodin ulkopuolelle, heistä 10 207 on huostaan otettu, siis pois biologisilta vanhemmiltaan.

Suomessa kohtaa lapsuudessa perheväkivaltaa…

200 000 lasta.

Kaikki Se Paha, jota lapset ovat tässä maassa joutuneet ja edelleen jokapäiväisessä elämässään kohtaavat näyttää olevan, osalle korruptoitunutta lainkäytön virkakoneistoa, merkityksetöntä… Tasavallassa kaikki hyvin, vain lapset itkevät?

Lainkäytön korruptio käytännössä

Lainkäytön korruption määritelmä: Kun osa virkavallasta mm. laillisuusvalvonnan, tuomiovallan ja toimeenpanovallan piirissä harjoittaa oikeuden rajoittamista valta- ja virka-asemaa hyväksikäyttäen niin, että toiminta eroaa yleisesti hyväksytystä oikeuskäytännöstä ja tavoista.

—– Alkuperäinen viesti —–
Vastaanottaja: kari.rajamaki@eduskunta.fi
Kopio: ritva.viljanen@sm.intermin.fi
Lähetetty: 2. marraskuuta 2004 13:33

Tähän viestiini ei ole saatu ja tuskin koskaan saadaan vastausta…

TÄSSÄ MAASSA ”KATOAA” JA KARKOTETAAN LAPSIA

Mikä on Pia Ristikankaan tapaus?
Pitävätkö Suomi24-keskustelupalstalla esitetyt väitteet paikkansa?

Tosiasiassa, EU-Suomen viranomaiskäytännössä laillisuusvalvonnan ja lainkäytön rappiotila on sietämätön; mm. selvittämättömiä lasten ”katoamisia” todellakin salataan ja peitellään..?

Lähde: Keskustelu Suomi24:ssä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=500000000000002&conference=664&posting=22000000005201173
——————-

Pedofiilit
Kirjoittanut: iski 1.11.2004 klo 14.55
Länsi-Suomen lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero on hakemassa poliisiylijohtajan virkaa. Hänellä on luuranko kaapissaan. Toimiessaan nimismiehenä 1988 Kaarinassa, katosi 15-vuotias Pia Ristikangas, jonka olinpaikkaa ei tiedetä tai sitä mitä hänelle on tapahtunut. Mikko Paatero esti Pian tutkimukset. Kysymys kuuluu miksi, suojeleeko Paatero jotakin, vai onko hänellä itsellään sormet pelissä katoamistapauksen johdosta. Onko Ristikangaalle tehty seksuaalirikos jolloin se on pedofiili tapaus, koska hän oli alaikäinen. Hänet on murhattu melko varmasti, jottei todisteita ole. Miten Toivonlinna liittyy tapaukseen, koska sieltä paljastui pedofiili juttuja 80-luvulla tapahtuneina, mutta ovat jo vanhentuneita asioita Suomen rikoslain mukaan. Valitaanko nyt sitten poliisiylijohtajaksi Mikko Paatero jolla on selvittämättömiä asioita nimismies ajoilta.

Ketä Mikko Paatero suojeli silloin, itseään vai jotakin toista tai toisia henkilöitä, siinä hyvä kysymys
—————-

Paatero ja Turunmaan entinen poliisipäällikkö
Kirjoittanut: JSDR 1.11.2004 klo 21.40
Paatero ei ollut kovin aktiivinen Turunmaan entisen poliisipäällikön huumesalakuljetusasiassakaan tämän kärytessä Tukholman lentokentällä tullessaan Thaimaasta. Onko näillä jokin yhteys? Poliisipäällikkö selvisi vain sakoilla Turun käräjäoikeudessa eikä tullut edes potkuja, kun samojen huumeiden salakuljetuksesta on tullut aina kakkua. Käräjäoikeuden tutkinta-asiakirjat määrättiin hävitettäviksi, outoa?

Seuraava uutinen on julkaistu Turun Sanomissa 22.9.2006. Mielenkiintoista julkisuuskuvioissa on, että Turunmaan ent. poliisipäällikön huumesalakuljetuksista oli vain pienet otsikkouutiset päätoimittaja Ari Valjakan päätoimittajana ollessa. Nyt hänen poistumisensa eläkkeelle (SOS-lapsikylä-sotkujen ryvettämänä) Turun Sanomienkin uutisointi on avartunut:

Lainkäytön korruptiosta härski esimerkki..

KHO kumosi Turunmaan poliisipäällikön irtisanomisen

Linkki TS:n juttuun

Seppo Sudenniemi
Julkaistu 22.9.2006

Korkein hallinto-oikeus on kumonnut Turunmaan kihlakunnan poliisipäällikön Kaj Malmstenin, 54, irtisanomista koskevat Länsi-Suomen lääninhallituksen ja virkamieslautakunnan päätökset. Malmsten on ollut virantoimituksesta pidätettynä lähes kuusi ja puoli vuotta.

Lääninhallitus ilmoitti torstaina tekevänsä Malmstenia koskevan ratkaisunsa myöhemmin. Se kytkeytyy Malmstenin pyyntöön muutaman kuukauden virkavapaudesta, jonka aikana hän harkitsee tilannettaan.

Malmsten nimitettiin Paraisten nimismieheksi 1982. Vuonna 1996 hänestä tuli Turunmaan kihlakunnan poliisipäällikkö, kun Kemiön, Paraisten ja Nauvon nimismiespiirit yhdistettiin.

– Asia on käynyt pahasti terveyden päälle. Kunpa lääniltä löytyisi sovittelunhalua, Malmsten kuvaili tuntojaan.

Hän oli vuoden 2002 helmikuuhun pari vuotta puolella palkalla virasta pidätettynä ja irtisanomisen jälkeen palkatta neljä vuotta. Päätöksen jälkeen Malmsten voi vaatia korvausta menetyksistään.

Lääninhallitus irtisanoi Malmstenin 7. helmikuuta 2002. Päätöksen perusteina oli muun muassa Malmstenin syyllistyminen huumausainerikokseen ja jättäytyminen pois työkyvyn arvioinnista, johon lääninhallitus oli hänet määrännyt. Malmsten väitti osallistuneensa. Virkamieslautakunta vahvisti läänin päätöksen 14. tammikuuta 2004.

KHO:n päätöksen mukaan lääninhallituksella ei ollut erityisen painavaa syytä Malmstenin virkasuhteen irtisanomiselle. Huumausainerikokseen ei vedottu irtisanomisperusteena kohtuullisessa ajassa, vaan se mainittiin yli kahden vuoden kuluttua siitä, kun asia tuli viranomaisen eli läänin tietoon. Kohtuulliseksi virkamieslaissa katsotaan muutama kuukausi.

Viiden hallintotuomarin tekemän KHO:n yksimielisen päätöksen mukaan läänin katsottiin luopuneen oikeudesta vedota huumausainerikokseen, koska lääni ilmoitti vuonna 2000, ettei Malmstenia irtisanota sen takia.

Virasta pidättämisen perusteena oli paitsi huumausainerikoksesta saatu sakkotuomio, myös poliisipiirissä pitkään ilmenneet johtamisvaikeudet. Malmstenin hallusta löytyi tullissa ulkomailta ostettuja lääkkeitä, jotka hän sanoi tuoneensa omaan käyttöön terveydellisistä syistä. Hän käytti unilääkkeitä ajoittain ilmenevän työstressin takia.

Huhtikuussa 2000 Malmsten kärähti Turussa törkeästä rattijuopumuksesta ajettuaan yöllä humalassa kotiinsa. Hän sanoi nauttineensa alkoholia vasta kotona ajon jälkeen. Käräjäoikeus tuomitsi hänet törkeän rattijuopumuksen sijasta tavallisesta teosta sakkoihin. Turun hovioikeus kumosi tuomion elokuussa 2002 eikä korkein oikeus myöntänyt valituslupaa.

Malmsten kertoi luulleensa, että hänet tämän jälkeen kutsutaan takaisin töihin, mutta lääni sanoi työsuhteen irti. Malmsten vaati oikaisua virkamieslautakunnalta, joka ei muuttanut päätöstä. Malmsten valitti KHO:een.

Kun rattijuopumus irtisanomisperusteena putosi KKO-päätöksen jälkeen pois, lääni vetosi uutena perusteena paraislaisen entisen korkean luottamusmiehen kanteluun.

– Sen mukaan en ollut hoitanut poliisipäällikkönä virkaani hyvin ja ollut riittävästi yhteistyössä kunnallisten tahojen kanssa. Kantelussa valitettiin, että nuoriso juopottelee kaduilla eikä poliisi tee mitään ja muuta sellaista hyvin väljää, Malmsten kertoi.

Malmstenin vaikeudet jatkuivat, kun hän viime joulukuussa puhalsi lähellä kotiaan liikenteessä pysäytettynä 1,45 promillen lukemat. Hän sai törkeästä rattijuopumuksesta 50 päivää ehdollista vankeutta, 20 päiväsakkoa ja syyskuulle ulottuvan ajokiellon.

len

</p

(29.5-2020) Olavi Virta, elokuva

KOHTAAMISIA

Kävimme Kaarinan kinossa katsomassa Olavi Virta elokuva. Se herkisti omat muistot yli 50 -vuoden taakse.

Kerran meitä hälytettiin 1960-luvulla Ilomantsin lavalle korvaamaan… soittojoukkue, joka oli tullut paikalle humalassa ja poliisit veivät pojat putkaan; ilmeisesti ”kuntotestissä” tuli kärhämää. Emme nähneet poistettua solistia ja yhtyettä, mutta kyllä se paikalla selville tuli, sen verran pettymystä yleisöstä ilmeni. Tuo lehtileikkeen keikkamme se ei ollut…

Elokuvassa kerrotaan ko. Ilomantsin tapaus, mutta eri tavalla mitä se silloin tapahtui oikeasti.-.

Ilomantsin kompurointi aiheutti Olavi Virran julkisuuskuvalla varsin pahan lankeamisen. Keikat vähenivät.
Sittemmin Jaakko Salo nosti Virran vanhat ja uudet levyt markkinoille. Elokuva kunnianosoitus äänen mestarille.

Olimme tuolloin suosikkiyhtye pohjois-karjalassa. Lehtileikkeissä oleva Ilomantsin keikka ei ole sama tapaus..

Soittolistaa…

(15.2-2020) ISÄNI, Aate Matiaksen viimeinen taistelu 15.2.1940

Kuvat sotaväen ajalta 1938.
Karjalan kaartin rykmentissä KKR 1938 Viipurissa ja saman vuoden juhannuksena, Iitin Mankalassa.
Tänään 15. helmikuuta 2020 ajasta aikaa 80 vuotta:
Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samointukikohtaan jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina.

Vänrikki Olavi Yrjölän ryhmä R.I.P. 15.2.1940.

Muolaan Punnuksen koulutukikohdasta rynnäkön suunta… valokuva lokakuulta 2019.

Saman näköala talvella 2018, valokuva Terttu Ravi

Oma kiinnostukseni talvisotaan ja isäni kohtaloon on ollut koko elämäni mittainen. Jo varhaisina kouluvuosina tutkailin tietosanakirjoja. Tietoja oli niukasti saatavissa. Kansakunta vaikeni, etenkin ns. ”vaaran vuosina” Taistelukentälle jääneistä vaietiin; vahvana oletuksena vangiksi jääminen ja mahdollinen paluu kotiin sodan jälkeen…

Varsinaisesti selvitykset käynnistyivät kun tapasin Erkki Hautamäen ja pääsin osallistumaan hänen talvisotaa käsittelevään ”Suomi myrskyn silmässä” ensimmäisen osan tutkimuksiin. Kirjasta on jatkosotaa käsittelevän toisen osan käsikirjoitus oikolukuvaiheessa.

TÄSTÄ KIRJA heti luettavaksi

Aate Matias Hautamäki

kaatui talvisodassa 15.2.1940, Karjalan kannaksen suurhyökkäyksessä.
Hänen viimeisen päivänsä tapahtumista olen saanut Sota-arkiston sotapäiväkirjasta, sekä hänen kantakortistaan kopiot.


Tuolta Kymijoen vastarannalta Iitin Mankalan kylästä isäni lähti syksyllä 1939 talvisotaan…

Aate Matiaksen mahdollinen hautapaikka … Muolaan Punnuksessa kansakoulun pihakaivossa.

Leikekuva kirjasta: Mauri Saarento, Kymenlaaksolaisrykmentin mukana Talvisodassa. (Hamina 1977)

Muolaan Punnuksen kansakoulun mäki kesällä 2018.

Kaivo on löytynyt 18. marraskuuta 2018:

Kun kaivo paikallistui: VIDEO joukkohautana toimineen Muolaan Punnuksen kyläkoulun kaivolta (15.10.2018) osoittaa sotavainajien etsintä maastossa ei ole harava/lapio-hommaa. Etsintä vaatii myös paikallisten viranomaisten ja maanomistajien luvat.

Aate Matiaksen viimeinen taistelu

<- isäni – s.1916, k.15.2.1940.

Talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta

14.2.1940

Vihollisen onnistuttua ankaran painostuksen jälkeen murtautumaan 5. ja 6. komppanian lohkolla asemien sisään sai vänrikki Yrjölä käskyn tehdä vastahyökkäys.

15.2.1940

Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samoin jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina tukikohtaan.

Kello 14.00 komppania miehitti sulkuasemat yhdessä 6. komppanian kanssa. Noin kello 16 ajoissa saimme avuksi komppania Kirman, ja komppania Metson, jotka miehittivät sulkuasemat Ns.talo, huoltotie, Punnusjärvi. Komppania luovutti asemat Kirmalle ja Metsolle kello 24.00, jonka jälkeen komppaniamme siirtyi majapaikkaan lepäilemään.

Tässa alla kaksi sivua JR/5:n sotapäiväkirjasta. (Sota-arkisto)

<

JR/5 taistelussa Punnuksen lohkolla.

Mikä tälle kansakunnalle on tärkeää? Vai onko mitään?

Valtakunnassa on julkistettu esitys puolustusvoimien rakenneuudistukseksi. Esitys oli valmisteltu puolustushallinnon virkamiesten toimesta. Lähtökohtana oli supistaa puolustusvoimien kuluja. Esitys annettiin harkitusti vasta presidentin vaalien jälkeen. Toisaalta se haluttiin varmuuden vuoksi julkistaa ennen uuden presidentin valtaan astumista. Nyt voitiin ilmoittaa miten esityksellä on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja nykyisen presidentin hyväksyntä. Näin kirjoittaa sotaveteraani Yrjö Sarasteen sähköpostissaan otsikolla: Tarjolla ”kättä pitempää”?

Lehtien pääkirjoitus- ja mielipidekirjoitussivut ovat täyttyneet toisaalta järkyttyneistä ja toisaalta helpottuneista kannanotoista. Kirjoitetaan miten ”Tämä ei kerta kaikkiaan käy päinsä”, ”Pohjanmaan sotilaallinen tyhjiö”, ” Varuskunnan lakkauttaminen on kirvelevä isku”, ” Katkeria kyyneliä Lapualla” jne. Toisaalta esim. ”Dragsvikin säilyminen on koko alueen etu” ja

”Riihimäeltä kuultiin helpotuksen huokaus.”

Yleensä kirjoittajat eivät ole muistaneet tässä yhteydessä Naton olemassaoloa. Poikkeuksen tekee Turun Sanomat. Lehti toteaa miten ”Uudistus ei ollut järisyttävä, jos sitä verrataan monissa EU- ja Nato-maissa tehtyihin puolustusmenojen leikkauksiin. Puolustusvoimien on määrä pärjätä uusitulla organisaatiollaan vuoteen 2020 saakka. Sitä ennen voi tapahtua paljon. Tuskin säästöpaineetkaan helpottavat.”

Sitten lehti kiteyttää ”Jos niukkaslinja vielä tiukkenee, puolustuksen perusratkaisu on mietittävä uusiksi. Ruotsi on jo miettinyt. Muilla Pohjoismailla ja Virolla kättä pidemmästä huolehtii Nato.”

Voiko joku todella uskoa, että rahattomalle olisi tarjolla ”kättä pitempää.”

* * *

Myös vuoden 1946 eduskuntavaalit aiheuttivat puoluekartalla suuret muutokset. Sotiin liittyvistä asioista vaiettiin. Edessä olivat sotasyyllisten ja asenkätkijöiden tuomiot, Pariisin rauhansopimuksen erittäin kovat ehdot, valvontakomission ja sotakorvausten synkät varjot kansakunnan yllä. Meitä sotaorpoja ja sotalapsia käytännöllisesti katsoden ei ollut olemassa. Suuri joukko häivytettiin kaiken kansan silmistä lastenkoteihin – kasvatuslaitoksiin, niin kuin etupäässä poikakoteja nimitettiin.

Katso video ”Ei kenenkään lapsi” sotaorvon kohtalosta sotien jälkeisessä Suomessa: http://areena.yle.fi/video/1305442777047

Isäni hautapaikka on nyt löytynyt. Olen saanut isäni JR/5 -komppanian vaiheita tutkimuksen tehneeltä viestin: ”Viime viikonloppuna sain muistinvaraisesti piirretyn karttapohjan Punnuksen kansakoulun pihapiiristä. Myös kaivo, jonne Aate Matiaskin on todennäköisesti haudattu, on siihen merkitty. Ensi keväänä minulla on tarkoitus lähteä paikallistamaan kaivo maastosta.”

Samalta sotatantereelta, Muolaan männiköissä, kerrotaan Tapani Vallin kirjassa” Varsinais-suomalaisten sotatie 1939-1944”:

Lähteen tienhaarassa käytiin koko päivän 15.2. ankaria taisteluita. Vilho Tervasmäki (6./JR 14) kertoo:

”Kymmenet hyökkäysvaunut pyrkivät kovasti ampuen pataljoonan asemiin ja uusivat hyökkäyksensä ammustäydennystä noudettuaan. Pataljoona onnistui kuitenkin torjumaan vaunuja seuraavan jalkaväen ryntäykset. Näissä taisteluissa kaatuivat 6.K:n päällikkö vänr. Heikki Kuutti ja joukkueenjohtaja, res.vänr. Holger Nummila. Niinpä minä jouduin ainoana upseerina ottamaan komppanian päällikkyyden.”

.. Kämärän asemalle illalla 14.2. saapuneet II ja III/JR 62 saivat aamuyöllä 15.2 käskyn ryhmittyä Kultakummun ja Kilteenlammen välille. Turkulainen res.vänr. Osmo Laine oli JR 62:n KrhK:ssa joukkueenjohtajana:

”KrhK kuljetettiin Itä-Kannakselta yötä myöten yli 40 asteen pakkasessa avokuorma-autoilla Summan suuntaan. Matka ei ollut ylentävä, istuimme kylmässä autossa vieri vieressä, lähestyimme jylisevää rintamaa, ohitimme Kämärän aseman ja majoituimme erääseen läheiseen koulurakennukseen. Juuri kun olimme asettuneet sisään, tuli tieto, että venäläiset olivat aivan ulottuvilla. Koulusta oli pakko lähteä ja vieläpä niin kiireesti, että komeroon minulta jäivät reppu ja aivan uudet saappaat.”

.. hyökkääjän päävoimat pysähtyivät yöksi tienristeyksen maastoon eivätkä jatkaneet Kämärän suuntaan. Tämä oli väsyneet ja hajanaisen puolustajan onni. Häikäilemättömästi edeten puna-armeija olisi helposti päässyt pitkällekin. Toisaalta läpimurtokohta oli vielä varsin kapea ja suomalaisjoukkoja sen molemminpuolin. Neuvostoliittolaiset olivat myös todenneet vastarinnan sitkeäksi ja heillä oli vahvat perusteet olettaa sen sellaisena jatkuvan..

Tässä Wikipediasta lainaus:

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana.

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana. JR 5:n ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä. [27]
Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.

Suomalaisjoukot totesivan koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssavaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja. [28]

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taisteluiden kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton. [29]

12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.

13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan. [30]

Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taisteluiden vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi.
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.

15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tulee. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset. Tässa taisteluvaiheessa Aate Matias kaatui…

Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta. [32]ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä.

Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.

Suomalaisjoukot totesivat koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssarivaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja.

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinaalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taistelujen kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton.

12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinaalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.

13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan.

Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taistelujen vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi. [31]
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.

15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tuleen. (Tässä vastahyökkäyksessä Aate Matias kaatui…) Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset.

Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta.

* * *

 

 

 

 

Saiko Suomi lännen apua 3-vuotisvalokuvani aikoihin?

Koulukaverini Pekka O:n oman elämänsä kirjasta, hänen tarkoista kuvauksista löysin hyvin monta itseltäni kadoksissa ollutta yhtymäkohtaa omaan lapsuuteeni, varhaisnuoruuteeni, erityisesti oppikoulun ajalta. Jossa totta puhuen, sotaorpouteeni liittyen, sain kokea melkoisesti alentuvaa ja syrjivää kohtelua. Ei toki ikäluokkani lasten ja nuorten taholta, vaan aikuisten, eräiden opettajien ja joidenkin kyläläisten taholta, ilmeisesti kateudesta kun kasvatusvanhempani saivat minusta ”sotakorvausta”.

Oma naamataulu on toki vuosikymmenten kuluessa muokkautunut.


Sotaorpous varsinkaan nuoruuteni vuosina ei ollut mikään kunnia-asia.

Sodat hävinneelle, tai ”torjuntavoiton” saavuttaneelle kansakunnalle sotaorvot ja sotalesket olivat pääosin paarialuokkaa, eli liikaväestöä, joita oli pakko taloudellisesti tukea. Tähän samaan kastiin luokiteltiin myös osa sotalapsista joita palautui Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta – suuret ikäluokat olivat syntymässä.

sotaorpotunnus

Sotaorpotunnus

2.12.2014 SAIN POSTIN VÄLITYKSELLÄ sotaorpotunnuksen kunnianosoitus-kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet pääministeri Jyrki Katainen ja sosiaali-ja terveysministeri Paula Risikko.

* Sekä Kaatuneitten Omaisten Liiton kunnianosoitus, jonka allekirjoittajat ovat Mauri Niskakoski, puheenjohtaja ja Jarmo Hietanen, toiminnanjohtaja.

kunnianositus

Onhan se tunteita myllertävää 77-vuotiaana vastaanottaa viimeinkin virallinen tunnustus sotaorpoudesta. Saman kunnianosoituksen on saanut 16 000 talvi- ja jatkosodan orpoa… Isäni kohdalta ole saanut selville hänen viimeisistä vaiheistaan talvisodassa 1940; jolloin oli 2,5 vuotias.
* Hartain toiveeni on ettei sota-ajan lapsuuden muistoksi kansakuntamme tulevaisuudessa näitä kunnianosoitusten ja rintamerkkien jakamiseen tule tarvetta…

Seuraavassa otteita talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta,

Muolaan pitäjässä Punnuksen lohkolta…
ja Jari Jaakkolan historiatutkimuksestab IITIN komppanian vaiheista. Teos on kirjastoista lainattavissa.

 

 

 

”TASAPUOLISUUDEKSI”


Suomessa asuvan venäläisen sotahistorioitsijan Bair Irincheev’in kirjassa: ”Talvisota venäläisin silmin”
silminnäkijäkuvauksiin, sotapäiväkirjoihin sekä taisteluraportteihin ja muihin arkistomateriaaleihin pohjautuva teos siitä, millaisena talvisota koettiin puna-armeijan riveissä – eturintamataisteluista kovimmissa mahdollisissa olosuhteissa; kirjassa selostus
Punnuksen taistelusta. E-kirjana https://kirja.elisa.fi/ekirja/talvisota-venalaisin-silmin</a

MUISTOTAULU Nivalan Ruuskankylän koulussa.

 

 

 

Taipaleen ryhmä

Mika Albertssonin johtama ryhmä on kaivanut yli 300 suomalaisen sotavainajan jäännökset Venäjältä. Katso tästä HS-juttu Ryhmä Taipale
;

Olen ollut isän roolissa alisuorittaja

TUNNUSTAN, jotta olen ollut isän roolissa ALISUORITTAJA; minulla on ollut aikuisen miehen malli vain kymmenvuotiaaksi asti, kun kasvatusisäni menehtyi 55-vuotiaana.

Muistan toki hänet hyvin mielenkuvina. ISÄNI osalta minulla on ollut ”mielikuvitusisä”, ihan näille vuosikymmenille asti.

Nykyisin nimitän sitä ”KAARLOKSI”; joka ojentaa minua hyvin usein kun olen hölmöillyt. Kaarlon keksi edesmennyt, hyvä ystäväni, kun hän usein työurallani tuli kyydissäni Helsingistä Turkuun. Jossakin vaiheessa kotimatkalla hän totesi: ”Hei Kalle, voitaisko sinun toisen, paremman persoonasi, Kaarlon kanssa hieman spekuloida”? No, sitten spekuloitiin.

NYT minulla on itsetuntoni ”sivupersoonasta” valokuviakin…
On monia asiayhteyksiä, joista ole miettinyt, jotta mistä esimerkiksi joku luonteenpiirteeni tai käytöstapani ovat peräisin? Oikeasti kyse on kai geeniperimästä. Tietenkään elämän oravanpyörässä niitä kytkentöjä tuskin kukaan pohtii kohdallaan.

Ikääntyminen sallii vapauksia tavanomaisuudesta poikkeavallekin ajattelulle.

Isäni kanssa olemme molemmat suuren perheen ”pahnan pohjimmaiset” ja altistuneet isä vanhempien sisarusten ja minä serkkujeni mahdollisiin ”löylytyksiin”. Toisaalta asema on mahdollistanut nuorimmaisen osan hyödyntämisen? Mene ja tiedä. Kun isoisäni Amselmi kuoli 65 -vuoden isässä, Aate Matias oli kaksitoista vuotias.

Perheet

Anselmi ja Liisa Hautamäen, eli isovanhempieni perhettä.

Sefanias ja Elina Anttilan, eli kasvatusvanhempieni perhe