ja parasta kun saa face..viestin ja valokuvan sieltä vuosien takaa kaukaa.. MUISTON ajalta ja paikasta, joka on piirtynyt sieluun mielenkuvana. Mitä muuta voi kun valita kuulokkeisiin mikä täydentää tunteen.
IHMISMIELEN HERKKYYTTÄ voinee kuvata janalla jossa ääripäät ovat lapsuus ja vanhuus… Viimesiltään jana taipuu ympyräksi kun tunteet/herkistyminen liittää eletyt vuodet yhteen… Tuon ympyrän sisällä rohkenee tutkailla elämänvaiheitaan kiireettömästi – käydä jos ja kun keskustelua itsensä kanssa… kipukohtia väistelemättä…
ELÄMÄNPEILIIN katsomisessa tai paremmin kuuntelussa on hyvät puolet. Musiikki kantaa kuin vanha SILTA
… ja parasta kun on saanut perimän, jonka kautta voi rakastaa musiikkia ja RAKKAUS EI KOSKAAN KATOA.
Kun 1950-luvun puolivälissä Lauri Harjulan kanssa tätäkin keinumorsian-iskelmää soitimme, Lauri soitti viulua ja lauloi stemmat.
Maaliskuussa 2017, valokuvien perusteella se yhteys tuli todeksi ja varmistui.
Aavistuksia minulla on siitä ollut koko elämäni ajan. Isäni ei palannut talvisodasta, hän kaatui Karjalan kannaksella, Muolaan Punnuksessa 15.2.1940. Taistelukuvaus toisaalla tässä tiedostossa.
Kuvassa patruunavyön pätkä on Karjalan kannaksella Muolaan Punnuksen kyläkoulun avatun kellarin montusta ja jäi edelleen sinne. Kysyin löytäjiltä, että jos ottaisin tämän muistoksi mukaan. Vastaus oli; jotta jos haluan passituksen Siperiaan… siitä vaan. Historiatietojen mukaan koulun kellari on ollut konekivääriryhmän asema. Todennäköisesti patruunat ovat talvisodan ajalta, Toki on tarpeen tarkistaa.
Sauvakävelyn yksi etappi, jossa ajatuksille tilaa…
KOSKA minulla on mielentuntumaa vain omaan elämänkaareeni… miksi en kirjaa siitä blogissa koko aikajanalta tuntemuksiani?
MUISTOT ovat ikään kuin nuo suihkut… Oliskohan se osa elämäntarkoitustani?
Jokainen ihminen on muiston arvoinen.
Siinäpä blogille johtolause
Mutta ei ole henkilöhistoriaa, ylipäätään historiaa. jos kukaan ei kerro.
Minulla on enää vain mielenkuvien matkoja lapsuuden ja nuoruuden sielunmaisemiin. Mutta näyttää siltä, jotta ikääntyminen on, ainakin omalla kohdallani, sillä tavalla armollista, että muistot palautuvat…
Valokuvassa
Teollisuuden esimiesten ammattiliiton Salon ja Turun aluetoimiston esimiehenä: 1975 – 1997.
Aina paremmin kun kuulokkeet korvilla valitsen YouTubesta omat-kansion. Sitä en käsitä kun sieltä valikoituu niitä iskelmiä, jotka kuin tarkoitukselle nostavat muistoja… sielunmaisemaan.
Kokeileppa mitä mixistä Turuttarien jälkeen Sinulle soi…
Toinen suuri vaikuttaja on ollut Metro Tytöt, tässä esitys vuodelta 1956
LIITTYY muisto kesältä 1956; lauantai-iltana kaivoin lapiolla alakuvan rakennuksen perustuksen monttua. Naapurista vinttikamarin ikkunasta serkkuni Inkeri huuteli ja kehotti taukoa… Hän littoi ikkunalle radion, josta soi lauantain toivotut levyt… ja Metro Tytöt ja Muistojen maa.
Oma kiinnostukseni talvisotaan ja isäni kohtaloon on ollut koko elämäni mittainen.
Jo varhaisina kouluvuosina tutkailin tietosanakirjoja. Tietoja oli niukasti saatavissa. Sodan vuosina kansa taisteli, mutta sodan jälkeen kansakunta vaikeni, etenkin ns. ”vaaran vuosina”. Valokuvan isästäni löysin 1950-luvun alkuvuosilla kansakoulun (jossa asuimme) johtajaopettajan kirjahyllystä talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden matrikkelista ”Vapautemme hinta”. Varsinaisesti selvitykset käynnistyivät kun tapasin 2004 Erkki Hautamäen ja pääsin osallistumaan hänen talvisotaa käsittelevään ”Suomi myrskyn silmässä” ensimmäisen osan tutkimuksiin. Kirjasta on jatkosotaa käsittelevän toisen osan käsikirjoitus oikolukuvaiheessa. Talvisodan joukkohautana 78 vuotta toimineesta kaivosta kuvassa 15. joulukuuta 2018 ylösnostetut kolme tuntolevyä, joista yksi on isäni. Sotavainajien etsintä, maastokartoitukset ja kaivon tyhjentäminen toteutui yli rajan projekti-yhteistyöllä. On omalla kohdallani uskomaton tunnepaketti kirjoittaa näitä sanoja historian tosiasioina.
AVAIMET kaivohankkeelle ovat Jari Jaakkolan historiatutkimuksesta IITIN komppanian vaiheista.
Teos on kirjastoista kaukolainattavissa.
Muolaan Punnuksen kansakoulun paikalla on järkyttävä määrä kiviä
Luonnollinen maanpinta on varmaan 1 – 2 m:n pinnan alla. Yksi mielenkiintoinen painanne löytyi ”väärästä paikasta” … mutta tarkemmin ajatellen se voi ollakin just oikealla paikalla.
Punnuksen kansakoulunmäen taistelussa Iitin komppanian kaatuneiden joukkohaudaksi on Martti Saarento 1977 julkaistussa kirjassaan ”Kymenlaaksolaisrykmentin mukana talvisodassa” olettanut koulun KAIVOA.
Leike kirjasta.
Tuo tieto on nyt tutkittu.
Video kaivon avaamisesta katsottavissa vain täällä.
Jarkko Väänänen kertoo projektin kenttätyön taustoista ja vaiheista:
– Olin vuosi sitten (2017) yhteydessä Kansallisarkistoon ja sieltä ei silloin löytynyt juurikaan etsimiäni kiinteistökarttoja Punnuksen kansakoulun alueelta. – Sitten juolahti mieleeni Tykkitie, sehän valmistui hieman ennen talvisotaa. Tykkitiestä saattaisi löytyä tiesuunnitelma, jossa myös tien vierellä sijaitseva kansakoulu saattaisi näkyä. – Kansallisarkiston alaisessa Mikkelin maakunta-arkistossa on Viipurin tie- ja vesirakennuspiirin arkisto ja siltä löytyi tiesuunnitelma ja todella siinä näkyy Punnuksen kansakoulun rakennukset ja suureksi ällistykseksi myös koulun KAIVO. – Tilanne muuttui kertaheitolla – nyt kaivon sijainti koulun pihapiirissä ei enää perustu pelkästään muistikuvaan, vaan faktaan.
Tiesuunnitelma (kuvat alempana) vuodelta 1931 on piirretty mittakaavaan1:2000, kun topografikartta on 1:20 000. Tiesuunnitelma vie koulun mäenpäälle, kuten se ilmakuvassakin on nähtävissä, Tiesuunnitelmaan on myös merkitty kansakoulun KAIVO, joka on aiempaa tietoa syrjemmässä.
Viimeisin valistunut arvaus kaivon sijainnille on kuvassa keltainen ympyrä, joka sisältää keväällä löytyneen pyöreän painanteen, jota ei runsaan kasvillisuuden takia ole vielä tutkittu kunnolla. Uusi tutkimus tehdään 2018 syksyllä.
Kuvassa valkoinen rakennus Muolaan Punnuksen kansakoulu.
Kansallisarkiston karttoja Punnuksen koulun alueesta
Erityisen kiinnostavia ovat kartta Punnuksen koulun alueen tiesuunnitelma vuodelta 1931.
Aate Matiaksen viimeinen taistelu
<- isäni – s.1916, k.15.2.1940.
Talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta
14.2.1940
Vihollisen onnistuttua ankaran painostuksen jälkeen murtautumaan 5. ja 6. komppanian lohkolla asemien sisään sai vänrikki Yrjölä käskyn tehdä vastahyökkäys.
15.2.1940
Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samoin jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina tukikohtaan.
Vänrikki Olavi Yrjölän ryhmä R.I.P. 15.2.1940.
Kello 14.00 komppania miehitti sulkuasemat yhdessä 6. komppanian kanssa. Noin kello 16 ajoissa saimme avuksi komppania Kirman, ja komppania Metson, jotka miehittivät sulkuasemat Ns.talo, huoltotie, Punnusjärvi. Komppania luovutti asemat Kirmalle ja Metsolle kello 24.00, jonka jälkeen komppaniamme siirtyi majapaikkaan lepäilemään.
Tässa alla kaksi sivua JR/5:n sotapäiväkirjasta. (Sota-arkisto)
<
JR/5 taistelussa Punnuksen lohkolla.
Mikä tälle kansakunnalle on tärkeää? Vai onko mitään?
Valtakunnassa on julkistettu esitys puolustusvoimien rakenneuudistukseksi. Esitys oli valmisteltu puolustushallinnon virkamiesten toimesta. Lähtökohtana oli supistaa puolustusvoimien kuluja. Esitys annettiin harkitusti vasta presidentin vaalien jälkeen. Toisaalta se haluttiin varmuuden vuoksi julkistaa ennen uuden presidentin valtaan astumista. Nyt voitiin ilmoittaa miten esityksellä on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja nykyisen presidentin hyväksyntä. Näin kirjoittaa sotaveteraani Yrjö Sarasteen sähköpostissaan otsikolla: Tarjolla ”kättä pitempää”?
Lehtien pääkirjoitus- ja mielipidekirjoitussivut ovat täyttyneet toisaalta järkyttyneistä ja toisaalta helpottuneista kannanotoista. Kirjoitetaan miten ”Tämä ei kerta kaikkiaan käy päinsä”, ”Pohjanmaan sotilaallinen tyhjiö”, ” Varuskunnan lakkauttaminen on kirvelevä isku”, ” Katkeria kyyneliä Lapualla” jne. Toisaalta esim. ”Dragsvikin säilyminen on koko alueen etu” ja
”Riihimäeltä kuultiin helpotuksen huokaus.”
Yleensä kirjoittajat eivät ole muistaneet tässä yhteydessä Naton olemassaoloa. Poikkeuksen tekee Turun Sanomat. Lehti toteaa miten ”Uudistus ei ollut järisyttävä, jos sitä verrataan monissa EU- ja Nato-maissa tehtyihin puolustusmenojen leikkauksiin. Puolustusvoimien on määrä pärjätä uusitulla organisaatiollaan vuoteen 2020 saakka. Sitä ennen voi tapahtua paljon. Tuskin säästöpaineetkaan helpottavat.”
Sitten lehti kiteyttää ”Jos niukkaslinja vielä tiukkenee, puolustuksen perusratkaisu on mietittävä uusiksi. Ruotsi on jo miettinyt. Muilla Pohjoismailla ja Virolla kättä pidemmästä huolehtii Nato.”
Voiko joku todella uskoa, että rahattomalle olisi tarjolla ”kättä pitempää.”
* * *
Myös vuoden 1946 eduskuntavaalit aiheuttivat puoluekartalla suuret muutokset. Sotiin liittyvistä asioista vaiettiin. Edessä olivat sotasyyllisten ja asenkätkijöiden tuomiot, Pariisin rauhansopimuksen erittäin kovat ehdot, valvontakomission ja sotakorvausten synkät varjot kansakunnan yllä. Meitä sotaorpoja ja sotalapsia käytännöllisesti katsoden ei ollut olemassa. Suuri joukko häivytettiin kaiken kansan silmistä lastenkoteihin – kasvatuslaitoksiin, niin kuin etupäässä poikakoteja nimitettiin.
Isäni hautapaikka on nyt löytynyt. Olen saanut isäni JR/5 -komppanian vaiheita tutkimuksen tehneeltä viestin: ”Viime viikonloppuna sain muistinvaraisesti piirretyn karttapohjan Punnuksen kansakoulun pihapiiristä. Myös kaivo, jonne Aate Matiaskin on todennäköisesti haudattu, on siihen merkitty. Ensi keväänä minulla on tarkoitus lähteä paikallistamaan kaivo maastosta.”
Samalta sotatantereelta, Muolaan männiköissä, kerrotaan Tapani Vallin kirjassa” Varsinais-suomalaisten sotatie 1939-1944”:
Lähteen tienhaarassa käytiin koko päivän 15.2. ankaria taisteluita. Vilho Tervasmäki (6./JR 14) kertoo:
”Kymmenet hyökkäysvaunut pyrkivät kovasti ampuen pataljoonan asemiin ja uusivat hyökkäyksensä ammustäydennystä noudettuaan. Pataljoona onnistui kuitenkin torjumaan vaunuja seuraavan jalkaväen ryntäykset. Näissä taisteluissa kaatuivat 6.K:n päällikkö vänr. Heikki Kuutti ja joukkueenjohtaja, res.vänr. Holger Nummila. Niinpä minä jouduin ainoana upseerina ottamaan komppanian päällikkyyden.”
.. Kämärän asemalle illalla 14.2. saapuneet II ja III/JR 62 saivat aamuyöllä 15.2 käskyn ryhmittyä Kultakummun ja Kilteenlammen välille. Turkulainen res.vänr. Osmo Laine oli JR 62:n KrhK:ssa joukkueenjohtajana:
”KrhK kuljetettiin Itä-Kannakselta yötä myöten yli 40 asteen pakkasessa avokuorma-autoilla Summan suuntaan. Matka ei ollut ylentävä, istuimme kylmässä autossa vieri vieressä, lähestyimme jylisevää rintamaa, ohitimme Kämärän aseman ja majoituimme erääseen läheiseen koulurakennukseen. Juuri kun olimme asettuneet sisään, tuli tieto, että venäläiset olivat aivan ulottuvilla. Koulusta oli pakko lähteä ja vieläpä niin kiireesti, että komeroon minulta jäivät reppu ja aivan uudet saappaat.”
.. hyökkääjän päävoimat pysähtyivät yöksi tienristeyksen maastoon eivätkä jatkaneet Kämärän suuntaan. Tämä oli väsyneet ja hajanaisen puolustajan onni. Häikäilemättömästi edeten puna-armeija olisi helposti päässyt pitkällekin. Toisaalta läpimurtokohta oli vielä varsin kapea ja suomalaisjoukkoja sen molemminpuolin. Neuvostoliittolaiset olivat myös todenneet vastarinnan sitkeäksi ja heillä oli vahvat perusteet olettaa sen sellaisena jatkuvan..
Tässä Wikipediasta lainaus:
Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana.
Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana. JR 5:n ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä. [27] Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.
Suomalaisjoukot totesivan koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssavaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja. [28]
Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taisteluiden kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton. [29]
12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.
13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan. [30]
Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taisteluiden vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi. Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.
15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tulee. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset. Tässa taisteluvaiheessa Aate Matias kaatui…
Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta. [32]ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä.
Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.
Suomalaisjoukot totesivat koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssarivaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja.
Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinaalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taistelujen kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton.
12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinaalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.
13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan.
Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taistelujen vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi. [31] Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.
15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tuleen. (Tässä vastahyökkäyksessä Aate Matias kaatui…) Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset.
Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta.
* * *
Saiko Suomi lännen apua 3-vuotisvalokuvani aikoihin?
Koulukaverini Pekka O:n oman elämänsä kirjasta, hänen tarkoista kuvauksista löysin hyvin monta itseltäni kadoksissa ollutta yhtymäkohtaa omaan lapsuuteeni, varhaisnuoruuteeni, erityisesti oppikoulun ajalta. Jossa totta puhuen, sotaorpouteeni liittyen, sain kokea melkoisesti alentuvaa ja syrjivää kohtelua. Ei toki ikäluokkani lasten ja nuorten taholta, vaan aikuisten, eräiden opettajien ja joidenkin kyläläisten taholta, ilmeisesti kateudesta kun kasvatusvanhempani saivat minusta ”sotakorvausta”.
Oma naamataulu on toki vuosikymmenten kuluessa muokkautunut.
Sotaorpous varsinkaan nuoruuteni vuosina ei ollut mikään kunnia-asia.
Sodat hävinneelle, tai ”torjuntavoiton” saavuttaneelle kansakunnalle sotaorvot ja sotalesket olivat pääosin paarialuokkaa, eli liikaväestöä, joita oli pakko taloudellisesti tukea. Tähän samaan kastiin luokiteltiin myös osa sotalapsista joita palautui Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta – suuret ikäluokat olivat syntymässä.
Sotaorpotunnus
2.12.2014 SAIN POSTIN VÄLITYKSELLÄ sotaorpotunnuksen kunnianosoitus-kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet pääministeri Jyrki Katainen ja sosiaali-ja terveysministeri Paula Risikko.
* Sekä Kaatuneitten Omaisten Liiton kunnianosoitus, jonka allekirjoittajat ovat Mauri Niskakoski, puheenjohtaja ja Jarmo Hietanen, toiminnanjohtaja.
Onhan se tunteita myllertävää 77-vuotiaana vastaanottaa viimeinkin virallinen tunnustus sotaorpoudesta. Saman kunnianosoituksen on saanut 16 000 talvi- ja jatkosodan orpoa… Isäni kohdalta ole saanut selville hänen viimeisistä vaiheistaan talvisodassa 1940; jolloin oli 2,5 vuotias. * Hartain toiveeni on ettei sota-ajan lapsuuden muistoksi kansakuntamme tulevaisuudessa näitä kunnianosoitusten ja rintamerkkien jakamiseen tule tarvetta…
Seuraavassa otteita talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta,
Muolaan pitäjässä Punnuksen lohkolta…
”TASAPUOLISUUDEKSI”
Suomessa asuvan venäläisen sotahistorioitsijan Bair Irincheev’in kirjassa: ”Talvisota venäläisin silmin” silminnäkijäkuvauksiin, sotapäiväkirjoihin sekä taisteluraportteihin ja muihin arkistomateriaaleihin pohjautuva teos siitä, millaisena talvisota koettiin puna-armeijan riveissä – eturintamataisteluista kovimmissa mahdollisissa olosuhteissa; kirjassa selostus Punnuksen taistelusta. E-kirjana https://kirja.elisa.fi/ekirja/talvisota-venalaisin-silmin
On sitä ollut otsaa… Oppikoulun ekaluokalla 1951, konventiksi nimitetyssä, nykyisin disco-illan ohjelmassa esitin Muurarit-iskelmän… Kevat toi, kevät toi muurarin…
Nämä olivat illanviettoja, joissa oli aluksi ohjelmaosuus ja lopuksi, koska tanssia ei saanut, tanhuttiin pyörimällä piiriä, useimmiten laulettiin ”kehrää kehrää tyttönen, huomenna saat sinä sulhasen ..” jne; jännittävintä oli se osuuko kohdalleni Salme, johon olin ihastunut jo heti ensimmäisellä luokalla. No, osuihan se vuorollaan, mutta en saanut sanaakaan sanotuksi… Kun esitin Vesan hanurisäestyksellä iskelmää ”kevät toi kevät toi muurarin..” jne. Siinä on kertosäe: ”Oi miksi minä tummana synnyin, miksen syntynyt vaaleana, minun armaani ei lemmi tummaa, hän lempii vain vaaleata.” Hilpeyttä yleisössä herätti, kun tukkani oli kesäauringon paahtama – täysin valkoinen. Mutta esitykseni oli – ennen äänenmurrostani – tasoltaan sitä luokkaa, että varmasti olisin pärjännyt näissä television tenavatähtikilpailuissa vaikka kärkisijoille, vaikka sen itse sanon. Enää ei laulut luonnistu. Mielenkuva palautui kun kuuntelen tätäkin kirjoittaessani YouTubesta 1950-luvun esityksiä… Sielunkin silmäripset pakkaava kostumaan, nuoruusmuistoista.
Otsikkokuvassa Hautamäen talo 1978 Jalasjärven Hirvikylässä.
Alakuvassa Nivalan kirkonkylää 1912.
ISOVANHEMPIEMME elämänkaaresta
Minua kiinnostaa Anselmi ja Liisa Hautamäen suuri ratkaisu Venäjän tsaarinajan sortovuosilta. Mikä sain 29-vuotiaan Anselmin ja 23 -vuotiaan Liisan lähtemään etelä-pohjanmaalta Jalasjärveltä. 4 -vuotiaan Huldan ja 2 -vuotiaan Susannan kanssa – minkälaisiin olosuhteisiin Nivalan Ruuskanperälle?
Nivalan historiassa pitäjä on ollut luovuttaja… Ajalla 1800-1900 lukujen vaihteessa tosin muuttovirta etelä-pohjanmaalta Nivalaan tuotti raivaajaperheitä ja sen kaltaisesta on Anselmin ja Liisan kohdalla kysymys.
Siis Tsaarivallan aikaan osuu katovuosia, muutokset maanomistusoikeuksissa. Anselmi on kokenut nämä vaiheet. Hän kuoli 66-vuotiaana ja Liisalle jäi vastuulleen elannon ylläpito suuren lapsijoukon kanssa, Pojista Salomo oli isän kuollessa 34-vuotias, Anselm 31 -vuotias ja Aate Matias 12 -vuotias.
Ruuskankylän koulukuvassa Aate Matias edessä toinen oikealta.
Liisa -mummo eli 73-vuotiaaksi, joten sai tietää nuorimman poikansa Aate Matiaksen kohtalon talvisodassa. Oletan ettei Aate Matiaksen vanhemmista veljistä kukaan osallistunut sotaan. Sisällisodan aikaan Ukko-Anselmi oli 56 -vuotias. Salomo oli 24 -vuotias ja Anselm 21 -vuotias ja Aate Matias 2 -vuotias. Mitä Nivalan alueella tapahtui 1918 on varmaan tallennettu.
Tarkoitukseni on ottaa asiat esille tunteella ja kunnioituksella, huomioiden ajan asenteet ja olosuhteet – elämä ei ole ollut helppoa, Tämän ajan ihmiset eivät selviytyisi niillä keinoilla ja mahdollisuuksilla mitä yhteiskunnan rakenteet tarjosivat syrjäkylien ns. haja-asutusalueiden asukkaille. Silti niistä perheistä kasvoi ja kehittyi Aate Matiaksen kaltaisia suomalaisen yhteiskunnan puolustajia, jotka mahdollistivat (meille) jälkipolville KANSALLISEN moraalin ja oikeudentunnon.
Itse pohdin * SUOMESSA OLEMME kansalaistasolla selviytyneet talvisodasta, jatkosodasta, sotakorvuksista, 1960-luvun maaltamuutosta. 1970-luvun energiakriisistä, 1990- luvun pankkien kriisistä (eivät kaikki): * Selviydymmekö 2010-luvun EU:n luottokriisin, sisäpolitiikan juonitteluista ja valtapelistä, etenkin SOTE-politiikan seurauksista?
Tässä kuvassa Aate Matiaksen (kentälle jääneenä) siunaustilaisuudesta huhtikuussa 1940. Liisa-mummo edessä keskellä.
Anselmi ja Liisa Hautamäen hautakivi Nivalan uudella hautausmaalla.
Helsingin yliopisto aloittaa kenttätutkimukset Venäjän puolelle jääneellä Mannerheimin linjalla.
Kuvat ovat lainaus Helsingin Sanomien toimittaja Jarmo Huhtasen artikkelista lauantaina 22.9.2018.
Samaan aikaan kun Helsingin yliopisto aloittaa Venäjän puolelle jääneen Mannerheimin linjan kenttätutkimukset, meillä on hanke paikallistaa ja kaivaa auki talvisodan aikainen joukkohauta – Muolaan Punnuksen kansakoulun kaivo, johon puna-armeija on todennäköisesti haudannut IITIN komppanian Punnuksen taistelussa kaatuneet. Kaivo on kartta ja navigointimittauksella paikannettu. Tavoitteena on POJAT KOTIIN.
Talvisotaa oli käyty vasta kymmenen päivää kun vänrikki Jouko Nikula kaatui joulukuussa 1939. 77 vuotta ja 166 päivää myöhemmin suku kokoontui laskemaan hänet viimeiselle leposijalleen.
Isäni Aate Matias Hautamäen joukkohauta on Muolaan Punnuksen kansakoulun maastossa, oletetaan pihakaivoa.
Rautakaupan kotitalouskone- ja rakennustarvikeosastolla ollessani, keikkailin viikonloppuisin
Jorma Karttusen kvintetti, joka perustettiin 1962.
– ensin neljän ja varsin pian viiden pojan yhtye (Jorma kuvassa).
Meillä oli toisena suomalaisista keikkaporukoista hammond-urut; Erkki Ertamalla oli ensimmäsenä. (kuva). Yhtyeen johtajan ja laulusolistin Jorman isä omisti Joensuussa leipomon ja isänsä sairastui vakavasti ja Jorma joutui ottamaan johtovastuun liiketoiminnasta.
Yhtye hajosi.
Suosiossamme suurta osuutta edustivat Hammond-urut, kuvassa olevaa mallia, muistaakseni ilman jalkakoskettimia… ainakaan keikoilla niitä ei ollut mukana. Jyrki hankki uusimmat nuotit ja treenasimme biisit esityskuntoon, joten olimme samalla ”viivalla” Suomen tunnetuimpien yhtyeiden kanssa ja
lopetimme suosion huipulla.
Minä olin valinnan edessä. Edelleen päivätyössä rautakaupan osastonhoitajana. Soittokeikat pitkien matkojen takia ottivat jo voimille… nuorena toki jaksoi.
Mietimme toki jatkamista. Tapania (kitaristi) äitinsä painosti jatkamaan opiskelua ja hän meni hammasteknikkokoulutukseen ja perusti hammaslaboratorion Joensuuhun. Jarmolla oli edessä sotaväki. Jyrki oli halukas jatkamaan. Jyrkistä en ole kuullut sen jälkeen… Oletan että hänestä tuli ammattimuusikko.
KUN ajattelen mahdollista keikkamuusikon elämänkaarta, joka oli hyvin lähellä… SAMANLAISEN tosin sain elääkseni ammattiliiton toimitsijana kolmella vuosikymmenellä. ULKOPUOLISENA (outsider) tilaisuuksissa joissa toiset osallistujat viettivät vapaa-aikaa; Yksinäisiä pitkiä kotimatkoja kelillä kuin kelillä… matkaseurana c-kasetit autoradiossa.
Muistona: tanssipaikkojen lehti-ilmoituksista pieni osa liimattunä päiväkirjaan, josta muut sivut on muuttojen yhteydessä kadonnut…
Sattuma osui taas kohtaloksi:
Sain pestin porilaisen Rosenlewin alueelliseksi huolto- ja myyntiedustajaksi; myynti- ja huoltopiirinä oli itärajan pinnasta kahdeksan pitäjää Ilomantsi, Tohmajärvi, Tuupovaara, Kiihtelysvaara, Kitee jne.. lääniä oli.
Eräänä maanantai-aamuna lastasin autoa Joensuun Teräksen varastolla. Nostin isoa pakastinta, mennäkseni takaperin pakettiautoon sisälle.
Ponnistin vasemmalla jalalla, ja NIKS. Selässä vihlaisi takaraivosta kantapäähän.. Lastaus jäi siihen. Taksilla lääkäriin. Tutkimuksissa selvisi välilevyn pullistuma.
Kipulääkkeitä, vuodelepoa, fysioterapiahoitona muutama kerta venytyslaitteessa. Monen viikon sairasloma. Porista tuli kirje, jossa työsuhteeni purettiin heti. Myöhemmin selvisi, että koko huoltoedustajien joukko oli pestattu ikään kuin yrittäjiksi, ilman minkäänlaista työsuhteen irtisanomissuojaa …
Minä sain kylmästi lopputilin
Jäin täysin tyhjän päälle…
Suomessa ammattiyhdistyliike oli vielä 1960-luvulla suurlakon jälkeisessä tilassa hajautunut. Provisio-, eli myyntipalkkioon perustuvilla työsopimuksilla ei ollut muuta turvasääntöä kuin: ellei tulosta, niin ulos. Markkinatilanne oli akuutti. Suurelle alueelle itärajan pitäjistä tuli sähköt; Minun piirini alueelle pesukoneet, jääkaapit ja pakastearkut jakoivat Rosenlewin kilpailijan UPO:n jälleenmyyjät. Ei hyvä.
Samaan aikaan oli toinenkin työpaikka. Olisin päässyt ASKON huonekaluliikkeeseen myyjäksi, mutta valitsin Rosenlewin… Elämän aallot keinutti.
Jorma Karttunen menehtyi lento-onneettomuudessa 1989. Hautakivi Joensuun ev.lut. hautausmaalla.
