Alku tietotekniikassani

Kun kokeilin IBM-tietokonefirman kanssa välittää kirjeenvaihtokavereita.

Valinta suoritettiin senaikaisella reikäkorttikoneella. Aika ei ollu kypsä vielä. Nythän se on miljoonabisnestä. Vuosi oli 1967.

Katso tämän linkin ohjelmasta, heti alussa on ko. reikäkone, eli ensimmäinen tietokoneen TALLENNUS ja TULOSTIN, https://areena.yle.fi/1-50095887?autoplay=true

Kuvassa on reikäkorttikone, Tämmönen laite oli IBM:ltä lainassa. Olin aikaa edellä.

Tuolla laitteella kirjoitettiin reikäkortit joiden ajo suoritettiin Helsingissä, varsin hankala systeemi, jota on nykyisen läppärin ja kännykän käyttäjälle mahdoton selittää.

Sittemmin toimihenkilöammattiliitossa Turussa, kun testattiin tietokoneyhteyttä Turun ja Helsingin toimistojen välille v, 1982… sain olla testaajana.

Ensimmäinen tietokone oli ns. tyhmä pääte, jossa yhteys Helsingin pääkoneeseen tapahtui puhelinyhteydessä. Ensimmäiset tekstiviestit olivat aivan erilaiset kuin nykyiset. Ilman Karkkilan tempaustani, minulle ei olis tarjottu tehtävää. Homma oli niin salainen, ettei siitä saanut kertoa työkavereillekkaan. Muutosvastarinta oli sitä luokkaa…

MUISTONA, eräs kirje:

IHMISMIELEN HERKKYYTTÄ voinee kuvata janalla jossa ääripäät ovat lapsuus ja vanhuus… Viimeisiltään jana taipuu ympyräksi kun tunteet/herkistyminen liittää eletyt vuodet yhteen… Tuon ympyrän sisällä rohkenee tutkailla elämänvaiheitaan kiireettömästi – käydä jos ja kun keskustelua itsensä kanssa… kipukohtia väistelemättä…

ELÄMÄNPEILIIN katsomisessa tai paremmin kuuntelussa on hyvät puolet. Musiikki kantaa kuin vanha silta.

NYT isäni kohdalta on vain ajan kysymys, milloin siunaustilaisuus on Nivalassa. Suku tietysti odottaa tietoja…

Oletin, jotta Viipurin tilaisuuden jälkeen elämä tasaantuu. Mitä vielä. Nuorempi ikäluokka näyttää heräävän ja olen saanut face..viestejä kyselyinä julkaisuistani netissä. Pakko alkaa saattaa ”sekundääristä” arkistoani siihen jamaan, jotta sieltä löytää mitä hakee… Ajatuksena on ollut, jotta keskityn kuvaamaan ”maailma ja elämänkaari” asetelmia siitä näköalasta miten YKSI ihminen liittyy suureen kuvaan… Niin uskomatonta kuin se oli: ISÄNI löytyi Punnuksen kaivosta, todellisena näyttönä tuntolevy.

Näitä toisiinsa verrattavia ”sattumia ja kohtaamisia” on matkan varrella lukemattomia, kohtaamisia, jotka ovat johtaneet aina konkreettiseen tulokseen… tavalla tai toisella. Niin monta kertaa kun olen jäänyt arvailuni tai tiedon kanssa yksin, en ole jättänyt tuntumaa pois mielestä… ikään kuin odottamaan uutta ”merkkiä”.

Lapsuuden ja nuoruuden aika ei ollut helppoa. Sotaa karsastettiin, veteraaneja syytettiin: ”Miksi menitte sinne?” Sotalesket ja sotaorvot olivat paarialuokkaa, liikaväestöä, sosiaaliriesa.
Syrjäydyin niin, että kun asuimme kyläkoululla… vietin paljon aikaa kirjojen parissa. Sain vapaasti lukea koulukirjaston kirjoja, sekä koululla oli myös aikuisten kirjasto ja usein, oppikouluaikoihin tuurasin johtajaopettajaa hoitamalla lainauksia… sain myös itse lainata ns. aikuisten kirjoja.

Tietysti tuo ”eriarvoisti” minut ikäluokastani… Tiesin enemmän kuin mitä opetussuunnitelmat antoivat ja jouduin epäillyksi: ”Mistä sinä tuon voit tietää?” Useimmiten pilkattiin ja nimiteltiin… Hyväksyntä puuttui. SAMA nonsoleraaminen jatkui työurallakin. OLI PAKKO alisuorittaa, jotta säilytti kasvonsa.

One thought on “Alku tietotekniikassani”

  1. MARJATTA, vaimoni, lähetti 30. tammikuuta 2019
    sähköpostiini varsin pitkän VIESTIN, koskettaen elämäni merkittäviä hetkiä ja tapahtumia:

    Kalle on koko yli kahdeksankymmentä vuotta kestäneen elämänsä aikana halunnut tietoja biologisesta isästään ja tämän suvusta. Hän kasvoi äitinsä sukulaisten hoivissa, perheen kuopuksena kuuden tyttöserkkunsa hännänhuippuna.
    Elettiin 1930 luvun taloudellisesti rankkoja vuosia.
    Kasvatti perheen äiti toimi tarvittaessa kylässä erilaisten juhlien pitokokkina. Isä oli rakentaja, puuseppä, käsistään kätevä hyväluontoinen mies, joka piti hyvää huolta perheestään. Hän meni myös Kanadaan töihin muutamiksi vuosiksi, kun leipä ei kotimaassa riittänyt suurelle perheelle. Siellä valtameren takana hän sai kirjeitse tiedon ainoan poikansa (Soini) syntymästä ja menehtymisestä muutaman kuukauden ikäisenä.
    Mies palasi kotimaahansa ja perhe sai yhden tyttären lisää viiden edellisen jatkoksi.
    Sitten tuli perheen äidin sisar raskaana kotipaikkakunnalle takaisin ja sai katon päänsä päälle sisarensa suurperheen luona. Kalle oli seitsemän kuukauden ikäinen, kun hänen biologinen äitinsä luovutti lapsen sisarelleen ja lähti töihin ja asumaan muualle.
    Poika otettiin kasvatiksi, perhe ei adoptoinut häntä, sillä biologinen isä oli käynyt Nivalan kirkkoherran virastossa tunnustamassa isyytensä. Samalla matkalla tämä kävi ainoan kerran katsomassa poikaansa. Myöhemmin miehen sisarista Elvira niminen kävi aina silloin tällöin lasta katsomassa. Hän kuitenkin asui pitäjän toisella puolella omistaen myös oman suuren perheen.
    Kallen äiti perusti uuden perheen, mutta esikoinen jäi kasvatti perheen hoiviin. Syksyllä 1939 Kallen ollessa kaksivuotias alkoi sota, jonne myös pojan isä Aate joutui. Aate oli 23 vuotias ja eli siihen aikaan Kymenlaaksossa Iitin pitäjässä. Mies ehti täyttää 24 vuotta helmikuun kahdeksantena, kun hän jäi kentälle, kuten silloin sanottiin, Muolaan Punnuksen kylässä.
    Helmikuun 15.1940 kaatui hyökkäyksessä 18 suomalaista sotilasta. Ryhmän johtaja vänrikki Yrjölä jäi vangiksi ja kuoli myöhemmin vankileirillä.
    Nivalassa siunattiin huhtikuussa 1940 viimeiset talvisodassa kaatuneet ja kotiin toimitetut vainajat ja myös kentälle jääneet. Aate Matias sai tyhjän arkun sankarihaudalle. Aate oli kolmetoista lapsisen perheen nuorin, hänen isänsä oli kuollut vuonna 1928 ja äiti menehtyi 1941 vain runsasta vuotta poikansa jälkeen. Aaten sisarukset olivat hajaantuneet eri puolille Suomea, osa häntä reilusti vanhempia asui perheineen Nivalan lähipitäjissä.
    Kallen kasvatti isä kuoli vuonna 1947, kun poika oli kymmenvuotias. Kalle oli ollut kasvatti isälle tärkeä, kätevä mies oli tehnyt leluja lapselle. Kalle muisteli leluja kaiholla, hevonen parireen kera, pieni saha ja kirves oli muun muassa tehty puusta. Kasvatti äiti sai onneksi leskeksi jäätyään töitä kunnalta, hänestä tuli keittäjä Nivalan kansakouluun. Äiti, poika ja toiseksi nuorin tytär muuttivat koululle asumaan.
    Perheen kissakin piti Kallen noutaa potkukelkan kyydissä koululle, kun eläin oli ruvennut kotiin jääneen vanhimman tyttären perheen luona nälkälakkoon. Koulussa kissasta tuli kaikkien lasten lemmikki.
    Kalle olisi halunnut tietää biologisesta isästään enemmän, mutta biologinen äiti ei suostunut asiasta keskustelemaan, eivätkä muut sukulaiset tietenkään tienneet mitään erityistä. Isän suku säilyi tuntemattomana, ehkä siksikin, että hän oli ennen sotaa asunut Iitissä, jonne osa sukulaisista oli mennyt perässä, koska siellä oli työtä tarjolla.
    Poika oli musikaalinen ja naapurit kadehtivat sotaorvon korvausta, jota kasvatti äiti pojasta sai. Jotkut aikuiset kateellisuuttaan pahoittivat pojan mielen monet kerrat, ihmetellessään hänen syntyperäänsä ja ilmoittamalla, ettei hänestä varmaan mitään kunnollista tule.
    Niinpä vuodet vierivät Kallekin lähti Nivalasta, perusti perheen ja teki milloin minkinlaista työtä elättääkseen porukkansa, sivuharrastuksena oli keikkailu erään soittobändin mukana, jossa Kalle toimi rumpalina sekä autonkuljettajana.
    Jossain vaiheessa, perhe oli päätynyt asumaan Karkkilaan. Kalle oli töissä Högforsin valimossa. Työnantaja koulutti hänestä työnjohtajan. Tuossa vaiheessa perhe kuitenkin hajosi, avioerossa Kalle sai mukaan kaksi lapsista heidän muuttaessaan Paimioon. Myöhemmin myös nuorin tytär muutti isänsä luo, vain eron aikana seitsenvuotias nuorin poika jäi kasvamaan äitinsä luo.
    Vuonna 1975 Kalle aloitti työn ammattiliiton palveluksessa ensin Salossa ja myöhemmin Turussa.
    Vuonna 1980 tuli Teknisten liiton käyttöön tietokone, jonka Kalle ensimmäisenä Suomessa ammattiliiton alueasiamiehenä otti käyttöön. Ensimmäinen kone oli ns. tyhmä pääte, jonka keskustietokone oli Helsingissä puhelimen yhteydessä.
    Se oli menoa… Kallesta kehkeytyi vuosien mittaan ”nörtti”, joka oppi koko ajan uutta tietoliikenteen käytöstä. Aikaa myöten hän perusti kotisivun ja opetteli kaikki metkut ja uutuudet mitä vuosien mittaan ilmaantui. Hän liittyi Facebookkiin ja pitää edelleen yhteyttä kymmeniin ihmisiin ympäri Suomen ja joihinkin myös ulkomaille.
    Vuonna 1991 aukesi mahdollisuus saada tietoja omista omaisista sota-arkistosta ja seuraavina vuosina Kalle sai muun muassa nähdä sotapäiväkirjan, jota silloinen komppanian kirjuri oli pitänyt taistelujen lomassa. Hän etsi tietoja isästään ja sai useita kontakteja erilaisista henkilöistä, joita kiinnostivat samat asiat. Netin kautta hän piti yhteyttä moniin henkilöihin ja kaikenlainen sota-ajan tieto vaihtoi omistajaa.
    Arkistojen avautuminen yleisölle toi monia kiinnostavia tuttavuuksia, joihin Kalle edelleen pitää yhteyttä. Eräs heistä on neljän lapsen perheenisä Kotkasta Jarkko, jonka isosetä kaatui tuona kohtalokkaana päivänä Muolaan Punnuksessa. Tapasimme Jarkon kesällä 2018 Iitissä, jonne hän tuli meitä tapaamaan, kun olimme siellä tutustumassa paikkoihin, joissa Aate Matias, Kallen isä oli aikoinaan liikkunut, ennen sotaan lähtöään.
    Sillä, varsinainen rysäys sukutiedoissa oli tullut vuonna 2017 netin kautta, kun eräs kaukainen sukulainen oli sattumalta tajunnut sukulaisuuden luettuaan Kallen kotisivua.
    Riitta Kallen serkun tytär lähetti sähköpostin mukana kymmenittäin valokuvia Kallen isästä noilta Iitin vuosilta. Voitte uskoa, että mies oli haltioissaan, sillä kuvien myötä hahmottui monia asioita, kuten se, että Aate oli myös musikaalinen, hän oli soittanut hanuria!
    Kävimme kesällä 2018 tapaamassa myös Riittaa perheineen Ylivieskassa, sieltäkin löytyi todelliset ystävät!
    Kymijoen varrella on tehty 1930 luvulla monia kotimaisia elokuvia ja Aate Matiaksesta oli runsaasti valokuvia juuri Iitin seudulta.
    Jarkosta on tullut todellinen ystävä Kallelle, hän kuuluu ryhmään, joka on satelliitin avulla paikantanut Muolaan kansakoulun vanhan kaivon, jonne paikallisten aikalaisten kertomuksien mukaan sodan aikana ja jälkeen oli suomalaisia vainajia haudattu. Ryhmä on tänä syksynä toiminut yhdessä venäläisten tutkijoiden kanssa, jotka myös etsivät omia kaatuneitaan.
    Eli venäläisen Slavan sanoin: Etsimme sieltä venäläisiä ja suomalaisia sotilaita, jotka ovat kaatuneet talvisodan ja jatkosodan aikana ja ovat jääneet kentälle. Etsimme, koska kukaan sotavainajista ei ansaitse unohdusta sotaromun ja nykyisen roskan alla, odottaen vain uuden taajaman rakentamista tai sorakuopan täyttämistä vanhoilla taistelukentillä. Näin kaikki muistot sotavainajista katoavat. Me haluamme antaa heille viimeisen kunnioituksen auttamalla heitä lepäämään sankarihaudoissa.
    Rahoitusta toimintaan Jarkko on saanut mm. Iitin kunnalta, jonka miehiä oli useita tuossa kaatuneiden ryhmässä.
    !5.12.2018 Jarkko soitti lauantai iltana Venäjältä Kallelle, liikuttuneena puhelimessa ja kertoi, että Aate Matiaksen tuntolevy on löytynyt!
    Sieltä mutaisen liejun joukosta oli tuo suomalais-venäläinen miesjoukko, kaivanut esiin kolme tuntolevyä, joista yksi kuului Kallen isälle. Maa on tietenkin jäässä ja varsinainen tunnistaminen eri vainajista on vielä tekemättä, mutta on hyvin todennäköistä, että Aate Matias Hautamäki saadaan vielä kotimaan multiin jonakin tulevana päivänä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.