Aihearkisto: BLOGI

Olen ollut isän roolissa alisuorittaja

TUNNUSTAN, jotta olen ollut isän roolissa ALISUORITTAJA; minulla on ollut aikuisen miehen malli vain kymmenvuotiaaksi asti, kun kasvatusisäni menehtyi 55-vuotiaana.

Muistan toki hänet hyvin mielenkuvina. ISÄNI osalta minulla on ollut ”mielikuvitusisä”, ihan näille vuosikymmenille asti.

Nykyisin nimitän sitä ”KAARLOKSI”; joka ojentaa minua hyvin usein kun olen hölmöillyt. Kaarlon keksi edesmennyt, hyvä ystäväni, kun hän usein työurallani tuli kyydissäni Helsingistä Turkuun. Jossakin vaiheessa kotimatkalla hän totesi: ”Hei Kalle, voitaisko sinun toisen, paremman persoonasi, Kaarlon kanssa hieman spekuloida”? No, sitten spekuloitiin.

NYT minulla on itsetuntoni ”sivupersoonasta” valokuviakin…
On monia asiayhteyksiä, joista ole miettinyt, jotta mistä esimerkiksi joku luonteenpiirteeni tai käytöstapani ovat peräisin? Oikeasti kyse on kai geeniperimästä. Tietenkään elämän oravanpyörässä niitä kytkentöjä tuskin kukaan pohtii kohdallaan.

Ikääntyminen sallii vapauksia tavanomaisuudesta poikkeavallekin ajattelulle.

Isäni kanssa olemme molemmat suuren perheen ”pahnan pohjimmaiset” ja altistuneet isä vanhempien sisarusten ja minä serkkujeni mahdollisiin ”löylytyksiin”. Toisaalta asema on mahdollistanut nuorimmaisen osan hyödyntämisen? Mene ja tiedä. Kun isoisäni Amselmi kuoli 65 -vuoden isässä, Aate Matias oli kaksitoista vuotias.

Perheet

Anselmi ja Liisa Hautamäen, eli isovanhempieni perhettä.

Sefanias ja Elina Anttilan, eli kasvatusvanhempieni perhe

Isän päivälle 10.11.2019

Sain sähköpostia:

Hei! Sinun Isänpäiväsi on nyt erilainen. Tieto ja tapahtumat sen ovat muuttaneet. Sytytämme kynttilät!
Moni on saanut jo isänsä kentältä kotiin ja kynttilän sytytys on erilaisin ajatuksin.
Siunausta sinulle Kalle isän päivään, olen hengessä mukana. Terttu


Terttu (lotta) edessä vasemmalla.

Alku tietotekniikassani

Kun kokeilin IBM-tietokonefirman kanssa välittää kirjeenvaihtokavereita.

Valinta suoritettiin senaikaisella reikäkorttikoneella. Aika ei ollu kypsä vielä. Nythän se on miljoonabisnestä. Vuosi oli 1967.

Katso tämän linkin ohjelmasta, heti alussa on ko. reikäkone, eli ensimmäinen tietokoneen TALLENNUS ja TULOSTIN, https://areena.yle.fi/1-50095887?autoplay=true

Kuvassa on reikäkorttikone, Tämmönen laite oli IBM:ltä lainassa. Olin aikaa edellä.

Tuolla laitteella kirjoitettiin reikäkortit joiden ajo suoritettiin Helsingissä, varsin hankala systeemi, jota on nykyisen läppärin ja kännykän käyttäjälle mahdoton selittää.

Sittemmin toimihenkilöammattiliitossa Turussa, kun testattiin tietokoneyhteyttä Turun ja Helsingin toimistojen välille v, 1982… sain olla testaajana.

Ensimmäinen tietokone oli ns. tyhmä pääte, jossa yhteys Helsingin pääkoneeseen tapahtui puhelinyhteydessä. Ensimmäiset tekstiviestit olivat aivan erilaiset kuin nykyiset. Ilman Karkkilan tempaustani, minulle ei olis tarjottu tehtävää. Homma oli niin salainen, ettei siitä saanut kertoa työkavereillekkaan. Muutosvastarinta oli sitä luokkaa…

MUISTONA, eräs kirje:

IHMISMIELEN HERKKYYTTÄ voinee kuvata janalla jossa ääripäät ovat lapsuus ja vanhuus… Viimeisiltään jana taipuu ympyräksi kun tunteet/herkistyminen liittää eletyt vuodet yhteen… Tuon ympyrän sisällä rohkenee tutkailla elämänvaiheitaan kiireettömästi – käydä jos ja kun keskustelua itsensä kanssa… kipukohtia väistelemättä…

ELÄMÄNPEILIIN katsomisessa tai paremmin kuuntelussa on hyvät puolet. Musiikki kantaa kuin vanha silta.

NYT isäni kohdalta on vain ajan kysymys, milloin siunaustilaisuus on Nivalassa. Suku tietysti odottaa tietoja…

Oletin, jotta Viipurin tilaisuuden jälkeen elämä tasaantuu. Mitä vielä. Nuorempi ikäluokka näyttää heräävän ja olen saanut face..viestejä kyselyinä julkaisuistani netissä. Pakko alkaa saattaa ”sekundääristä” arkistoani siihen jamaan, jotta sieltä löytää mitä hakee… Ajatuksena on ollut, jotta keskityn kuvaamaan ”maailma ja elämänkaari” asetelmia siitä näköalasta miten YKSI ihminen liittyy suureen kuvaan… Niin uskomatonta kuin se oli: ISÄNI löytyi Punnuksen kaivosta, todellisena näyttönä tuntolevy.

Näitä toisiinsa verrattavia ”sattumia ja kohtaamisia” on matkan varrella lukemattomia, kohtaamisia, jotka ovat johtaneet aina konkreettiseen tulokseen… tavalla tai toisella. Niin monta kertaa kun olen jäänyt arvailuni tai tiedon kanssa yksin, en ole jättänyt tuntumaa pois mielestä… ikään kuin odottamaan uutta ”merkkiä”.

Lapsuuden ja nuoruuden aika ei ollut helppoa. Sotaa karsastettiin, veteraaneja syytettiin: ”Miksi menitte sinne?” Sotalesket ja sotaorvot olivat paarialuokkaa, liikaväestöä, sosiaaliriesa.
Syrjäydyin niin, että kun asuimme kyläkoululla… vietin paljon aikaa kirjojen parissa. Sain vapaasti lukea koulukirjaston kirjoja, sekä koululla oli myös aikuisten kirjasto ja usein, oppikouluaikoihin tuurasin johtajaopettajaa hoitamalla lainauksia… sain myös itse lainata ns. aikuisten kirjoja.

Tietysti tuo ”eriarvoisti” minut ikäluokastani… Tiesin enemmän kuin mitä opetussuunnitelmat antoivat ja jouduin epäillyksi: ”Mistä sinä tuon voit tietää?” Useimmiten pilkattiin ja nimiteltiin… Hyväksyntä puuttui. SAMA nonsoleraaminen jatkui työurallakin. OLI PAKKO alisuorittaa, jotta säilytti kasvonsa.

MUISTO

ONNEKSI OLEN OLLUT JOSKUS NUORI

ja parasta kun saa face..viestin ja valokuvan sieltä vuosien takaa kaukaa.. MUISTON ajalta ja paikasta, joka on piirtynyt sieluun mielenkuvana. Mitä muuta voi kun valita kuulokkeisiin mikä täydentää tunteen.
 
IHMISMIELEN HERKKYYTTÄ voinee kuvata janalla jossa ääripäät ovat lapsuus ja vanhuus… Viimesiltään jana taipuu ympyräksi kun tunteet/herkistyminen liittää eletyt vuodet yhteen… Tuon ympyrän sisällä rohkenee tutkailla elämänvaiheitaan kiireettömästi – käydä jos ja kun keskustelua itsensä kanssa… kipukohtia väistelemättä…
  
ELÄMÄNPEILIIN katsomisessa tai paremmin kuuntelussa on hyvät puolet. Musiikki kantaa kuin vanha SILTA

… ja parasta kun on saanut perimän, jonka kautta voi rakastaa musiikkia ja RAKKAUS EI KOSKAAN KATOA.
 

En todellakaan tiennyt omaavani isäni Aate Matiaksen perimän – kiinnostuksesta harmonikkaan.
 
Kun 1950-luvun puolivälissä Lauri Harjulan kanssa tätäkin keinumorsian-iskelmää soitimme, Lauri soitti viulua ja lauloi stemmat.
 
Maaliskuussa 2017, valokuvien perusteella se yhteys tuli todeksi ja varmistui.
 

Aavistuksia minulla on siitä ollut koko elämäni ajan. Isäni ei palannut talvisodasta, hän kaatui Karjalan kannaksella, Muolaan Punnuksessa 15.2.1940. Taistelukuvaus toisaalla tässä tiedostossa.

Elämänkaaren etapit

Kuvassa patruunavyön pätkä on Karjalan kannaksella Muolaan Punnuksen kyläkoulun avatun kellarin montusta ja jäi edelleen sinne. Kysyin löytäjiltä, että jos ottaisin tämän muistoksi mukaan. Vastaus oli; jotta jos haluan passituksen Siperiaan… siitä vaan. Historiatietojen mukaan koulun kellari on ollut konekivääriryhmän asema. Todennäköisesti patruunat ovat talvisodan ajalta, Toki on tarpeen tarkistaa.

Sauvakävelyn yksi etappi, jossa ajatuksille tilaa…

Geplaatst door Kalevi Kannus op Zondag 21 juli 2019

KOSKA minulla on mielentuntumaa vain omaan elämänkaareeni… miksi en kirjaa siitä blogissa koko aikajanalta tuntemuksiani?

MUISTOT ovat ikään kuin nuo suihkut… Oliskohan se osa elämäntarkoitustani?

Jokainen ihminen on muiston arvoinen.

Siinäpä blogille johtolause

Mutta ei ole henkilöhistoriaa, ylipäätään historiaa. jos kukaan ei kerro.

Minulla on enää vain mielenkuvien matkoja lapsuuden ja nuoruuden sielunmaisemiin. Mutta näyttää siltä, jotta ikääntyminen on, ainakin omalla kohdallani, sillä tavalla armollista, että muistot palautuvat…

Valokuvassa

Teollisuuden esimiesten ammattiliiton Salon ja Turun aluetoimiston esimiehenä: 1975 – 1997.

Aina paremmin kun kuulokkeet korvilla valitsen YouTubesta omat-kansion. Sitä en käsitä kun sieltä valikoituu niitä iskelmiä, jotka kuin tarkoitukselle nostavat muistoja… sielunmaisemaan.

Kokeileppa mitä mixistä Turuttarien jälkeen Sinulle soi…

Toinen suuri vaikuttaja on ollut Metro Tytöt, tässä esitys vuodelta 1956

LIITTYY muisto kesältä 1956; lauantai-iltana kaivoin lapiolla alakuvan rakennuksen perustuksen monttua. Naapurista vinttikamarin ikkunasta serkkuni Inkeri huuteli ja kehotti taukoa… Hän littoi ikkunalle radion, josta soi lauantain toivotut levyt… ja Metro Tytöt ja Muistojen maa.

Lapsuus, nuoruus, hurjuus

On sitä ollut otsaa… Oppikoulun ekaluokalla 1951, konventiksi nimitetyssä, nykyisin disco-illan ohjelmassa esitin Muurarit-iskelmän… Kevat toi, kevät toi muurarin…

Nämä olivat illanviettoja, joissa oli aluksi ohjelmaosuus ja lopuksi, koska tanssia ei saanut, tanhuttiin pyörimällä piiriä, useimmiten laulettiin ”kehrää kehrää tyttönen, huomenna saat sinä sulhasen ..” jne; jännittävintä oli se osuuko kohdalleni Salme, johon olin ihastunut jo heti ensimmäisellä luokalla. No, osuihan se vuorollaan, mutta en saanut sanaakaan sanotuksi…
Kun esitin Vesan hanurisäestyksellä iskelmää ”kevät toi kevät toi muurarin..” jne. Siinä on kertosäe: ”Oi miksi minä tummana synnyin, miksen syntynyt vaaleana, minun armaani ei lemmi tummaa, hän lempii vain vaaleata.” Hilpeyttä yleisössä herätti, kun tukkani oli kesäauringon paahtama – täysin valkoinen. Mutta esitykseni oli – ennen äänenmurrostani – tasoltaan sitä luokkaa, että varmasti olisin pärjännyt näissä television tenavatähtikilpailuissa vaikka kärkisijoille, vaikka sen itse sanon.
Enää ei laulut luonnistu.
Mielenkuva palautui kun kuuntelen tätäkin kirjoittaessani YouTubesta 1950-luvun esityksiä… Sielunkin silmäripset pakkaava kostumaan, nuoruusmuistoista.

Olla lättähattu viimeinen

Turun Henrikin seurakunta järjesti vuonna (2012) 75 vuotta täyttäneille ja vielä täyttäville kahvitilaisuuden.

Puheessaan pastori palautti meidät aikaan, jonkalaista hartaasti toivoen ei koskaan enää tuleville sukupolville koettavaksi tule. .. tarkoitti sota-aikaa. Hän luetteli Wikipediasta … http://fi.wikipedia.org/wiki/1937.. muutamia muita tapahtumia ja aiheita vuodelta 1937:

Itse tuosta listasta mm.

• 17. lokakuuta – Tupu, Hupu ja Lupu esiintyvät ensimmäisen kerran Al Taliaferron ja Ted Osbournen sarjakuvastripissä.
• 15. helmikuuta – Kyösti Kallio valittiin presidentinvaalien toisessa äänestyksessä Suomen presidentiksi. Olen siis elänyt kymmenen (10) presidentin valtakaudella…
• 31. toukokuuta – Suomessa säädettiin kansaneläkelaki.
• 16. joulukuuta – Kansaneläkelaitos aloitti toimintansa.
• 21. joulukuuta – Lumikki ja seitsemän kääpiötä -animaatioelokuvan ensi-ilta Yhdysvalloissa.
 
Pastorin kysymykseen kenen synnyinpaikka on kauimpana Turusta, esittelyssä tuli esille suuri määrä itärajan takaisia pitäjiä luovutetulta alueelta. Samalla todettiin että olimme vain kaksi vuotiaita kun talvisota syttyi ja jouduimme kokemaan avuttomina lapsina talvi- ja jatkosodan. Monelta isä oli jäänyt palaamatta enää perheensä piiriin.

Sotien jälkeisistä kouluajoista kehkeytyi vilkas keskustelu;

miten nuoriso sopeutui vaikeiden olojen ja puutteen kyllästämään yhteiskuntaan. No, omassa isättömän osassani lättähattu-ilmiö imaisi, oliko se kapinaa, riippumattomuuden osoituista, vai mitä?


Kuvan lähde: Heiskanen – Mitchell. Lättähatuista punkkareihin. Keuruu 1985. s. 114.

Lättähattu-habitukseenhan liittyi piikkikärkikengät, kapealahkeiset housut ja nahkatakki, Suave- tai Brylcreeme –hiusravoilla käsitellyt hiukset, sekä se lättään lyöty hattu. Iltamien vapauduttua vauhdikas jive-tanssi ja kaikki se mitä viiskytluvun vahvistuvaan nuorison esiinnousuun liittyi.
 
Oliko lättähattu-asut nuorisomuotia. Jos verrataan punkkareita ja hiphoppareita, asut olivat siistit, etupäässä mustat housut, tai farkut, hyvin kiillotetun kengät. Nahkatakissa ueimmiten topatut hartiat. Kieltämättä asukokonaisuus oli kylä- ja kaupunkikuvassa huomion herättävää. Myös on huomion arvoista se, että pojat näkivät vaivaa hiustensa hoidossa ja kuten kuva osoittaa meininguissä oli vauhtia…
 
Lättähattu-nuoria paheksuttiin. Ääneen epältiin ettei niistä sälleistä kunnon kansalaisia kehity, etenkään niistä pojista, joiden isät eivät olleet kuria pitämässä.

Muistissani on kun 1957 syksyllä nousin Nivalasta junaan,

varustettuna “litteralla”, eli matkalipulla Joensuun lähelle, Ylämyllylle “sotaväkeen” , Meidät koltiaiset suljettiin junan viimeiseen vaunuun ja jokaisella isommalla rautatieasemalla oli poliisipartiot vahtimassa, ettei kukaan poistu vaunusta. Toki Iisalmessa livahdimme asemaravintolan vessaan ja Heikki jäi kiinni. Hän tuli perille päivää myöhemmin ja varusmiesaika piteni viikolla.

Kahvitilaisuudessa meitä kolme samassa kerrostalossa asuvaa miestä tulimme tietoisiksi samasta lättähattu-ikäluokastamme. Vuosikymmenten aikana ei ole koskaan puhuttu sota-ajoista, ei ole keskusteltu syntymäajoista eikä lapsuusvuosista.
 
Sotaveteraanit joutuivat takavuosina kätkemään kokemuksensa syvälle sisimpäänsä. Näköjään me sota-ajan ikäluokat jatkammeko samaa kätkentää?

Semmonenkin ajatus non käynyt mielessä, jotta kokeilis vielä lättähattutyyliä… hiusrasvat voi toki sivuuttaa… unelmastakin. Joka tapaauksessa olimme ensimmäinen ikäluokka, jota nimitettiin NUORISOKSI, kansalaisryhmänä.

Muruliinin retki

Joulusatu

(Ajatuspajassa myös jännitettiin jouluaattoa.)

Menninkäistyttö Muruliini oli pahalla päällä. Pikkuveli, joka oli syntynyt kesällä, vei äidin kaiken ajan. Viimeiset yöt oli vain puhuttu, mikä veljelle tulisi nimeksi ja ketä kastajaisiin kutsuttaisiin ja minä yönä tilaisuus järjestettäisiin. Isoveli Mörri paijasi uutta tulokasta silloin harvoin, kun oli kotona ja kehuskeli, että me miehet. Mörri viiletti kaiket yöt kavereidensa kanssa ja harrasti jiujitsua jossain kerhossa, josta Muruliini ei tiennyt, että missä sellainen edes sijaitsi. Mörri halusi käyttää häntä harjoitusvastustajana ja heitti sisarensa, milloin mihinkin nurkkaan otteita harjoitellessaan. Äiti vaati Muruliinia keittiöön tiskaamaan ja lakaisemaan lattiaa, mutta ei ehtinyt opettaa leipomista, jota tyttö olisi halunnut opetella.

Muruliini meni käymään mummin ja vaarin luo, mutta isovanhemmatkin jahkasivat vain pikkuveljestä. Tyttö otti kuluneen jäniksen karvoista tehdyn viittansa, tunki vähän lisää jäkälää saappaisiinsa, nykäisi palan pihkaa purukumiksi suuhunsa ja päätti lähteä etsimään tuota jiujitsu kerhoa, josta Mörri koko ajan puhui. Kotiluolassa kaikui vauvan itku, Muruliini hiipi hiljaa ulos. Päivänvalo oli lähes häipynyt, oli onneksi talvi tulossa ja yöt alkoivat olla tosi pitkiä, joten aikaa tehdä kaikenlaista menninkäisten yöllä eläjien kannalta riitti runsaasti. Muruliini muisti haikeana edellisenä talvena tehtyä reissua ihmisten kirkkoon, jolloin oli yhdessä Mörrin, vaarin ja vanhan tontun kanssa menty ihmettelemään ihmisten joulua. Tänä vuonna puuhattiin vain vauvan hyväksi ja isoveli oli kaikonnut omiin juttuihinsa niin, ettei sisar kelvannut muuhun kuin heiteltäväksi.

Muruliinin paras ystävä Mustikkasuu, oli joutunut matkustamaan koko talveksi Lappiin perheensä kanssa, koska hänen sukulaisillaan oli joku monta kuukautta kestävä projekti luonnonsuojeluun liittyen. Menninkäisperhe oli lentänyt jo keväällä muuttolintujen selässä pois. Kirjeitä oli sitten tullut muuttolintujen mukana alkusyksystä, mutta perhe tulisi takaisin vasta keväällä. Se oli ikävää, sillä Mustikkasuun kanssa aika kului kuin siivillä.

Muruliini otti mukaansa liukurin, jonka Mörri oli tehnyt menninkäisten koulussa käsityönä. Männyn kaarnan pala oli hiottu kiiltäväksi pohjasta ja narun, jolla sitä voi vetää oli Muruliini punonut Mörrille sitkeistä heinistä, joita oli lyhyinä kesäöinä kerännyt. Tyttö kapusi kotiluolan katolle, istuutui liukuriin ja antoi mennä! Tuuli vain suhisi korvissa, oravannahasta tehty myssy oli lentää pois päästä, mutta vauhti tuntui upealta. Suunta vain meni pieleen, tupsahtaessaan lumihankeen lopulta mäenlaskun päätteeksi Muruliini huomasi olevansa ihmisten kylässä.

Hän päätti tutkia ympäristöä, eihän häntä kukaan kotona kaivannut, joten aikaa oli yllinkyllin. Pihkaa suussaan jäystäen, tyttö hiippaili matalan rakennuksen luo, jonka pihalla oli kaikenlaisia outoja esineitä. Ihmislapset tulivat ulos ja alkoivat leikkiä noilla vempeleillä. Hetken tutkailtuaan lasten puuhailua Muruliini ymmärsi, että esineet olivat tarkoitettu leikkimiseen. Lapset keinuivat ja kiipeilivät telineissä ja heittelivät toisilleen isoa palloa.

Menninkäistyttö oli niin pieni, ettei hän olisi kyennyt noita leluja käyttämään. Hetken kuluttua lasten vanhemmat tulivat noutamaan lapsia pois, sillä alkoi olla jo lähes pimeää. Muruliini ajatteli, että tämä paikka oli varmaan koulu tai joku päiväkoti, koska ihmislapset nukkuivat yöllä, niin he olivat päivisin koulussa. Lapset olivat puhuneet joulusta ja lahjoista ja eräs pikku tyttö kertoi pyytävänsä joulupukilta soittorasian vauva pikkuveljelleen, ettei se itkisi niin paljon. Semmoinen voisi olla hyvä minunkin veljelleni pohti Muruliini.

Hän lähti takaisin kotimetsään päin miettien, että mistä sellaisen esineen voisi saada. liukuria perässään vetäen tyttö unohti katsoa mihin suuntaan käveli. Hetken kuluttua, hän huomasi olevansa ihan oudossa ympäristössä, jossa ei ollut aikaisemmin käynyt. Onkohan se kerho jossain täällä, tyttö ajatteli, katsellessaan ympärilleen. Metsässä oli kuitenkin ihan hiljaista, ei kuulunut kuin puitten huminaa. Hän huomasi olevansa nälkäinen ja ilmeisesti eksynyt. Onneksi lunta oli aika vähän ja lumen alta häämötti puolukan varpuja ja mikä parasta puolukoita. Syötyään kymmenkunta marjaa Muruliini tunsi taas olevansa voimissaan. Hän totesi kävelleensä ajatuksissaan melko ison mäen päälle ja tuumaili nyt mihin suuntaan kannattaisi laskea liukurilla, niin että löytyisi tuttua seutua. Hän tähyili joka suuntaan ja totesi lopulta, ettei oikein tiennyt mihin suuntaan pitäisi mennä. Hän päätti laskea rinnettä alas suljettuaan silmänsä ja pyörähdettyään ympäri sattuman varaisesti.

Taas huima kyyti, Muruliini nautti vauhdin hurmasta täysin sydämin. Ja kas, päädyttyään alas hänelle selvisi, että hän vaikka oli kaukana omasta kotiluolasta, oli hyvin lähellä vanhan tontun majapaikkaa. Metsätonttu majaili suuren kuusen katveessa, oksien alla oli puusta tehty mökki, jonka ovea menninkäistyttö nyt varovasti koputti. Tonttu avasi oven ja hämmästyneenä pyysi tytön sisään. Oletko eksynyt, kysyi tonttu. Joo vähäsen, sanoi Muruliini arvokkaasti, mutta kyllä minä nyt jo osaan, kun löysin sinun kotisi, hän kertoi sitten itsevarmana.

Haluaisin kuitenkin neuvotella sinun kanssasi yhdestä lahjasta, tyttö sitten lisäsi. Tonttu näytti varovaiselta, mitähän pikku neiti halusi, hän pohti. Sinähän tiedät miten joulupukkiin saa yhteyden, tyttö kysyi toiveikkaana. Tahtoisin saada meidän vauvalle soittorasian, niin, että hän viihtyisi paremmin, tyttö selitti. Tonttu hymyili, uskon, että joulupukki toimittaa sellaisen mielellään, vauvatkin kyllä pitävät soitosta, hän arveli. Tonttu lupasi toimittaa kirjeen joulupukille toisten tonttujen avulla ja kun lahja saapuisi hän toisi sen Muruliinille.

Nuori neiti arveli, että hän voisi antaa sen pikkuveljelle nimiäislahjaksi, menninkäiset kun eivät vietä joulua. Kotona syntyi aikamoinen hälinä, kun Muruliini iltaisen pahan mielensä unohtaneena vihdoin aamun sarastaessa palasi kotiin. Äiti halasi häntä ja sanoi jo harkinneensa etsintäpartion lähettämistä tytärtä etsimään. Mörri ihmetteli missä hän oli ollut, kun vaari oli kertonut hänen lähteneen hakemaan jiujitsu kerhoa. Muruliinia hymyilytti, hän oli luullut, etteivät isovanhemmat olleet kuunnelleet häntä, kun olivat vain puhuneet vauvasta. Mörri kertoi, että kerhoon oli perustettu aloittelijoiden ryhmä ja että sisko voisi osallistua, jos haluaisi, olisi kivampi harjoitella, jos vastustajakin osaisi jotain otteita. Isä istui Muruliinin vuoteen vieressä ja sanoi, että lukisi tyttärelleen sadun siitä miten mukavaa oli, kun perheessä oli tytär eikä vain poikia. Tyttö kiipesi isän syliin ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Sitten isä alkoi lukea ja kohta uupunut pikku neiti oli unten mailla.

Marjatta Kannus

Dmitri Hvorostovsky’n muistolle

Maailmankuulu baritoni Dmitri Hvorostovsky kuoli aivosyöpään vain 55 vuoden iässä.

Dmitri Hvorostovsky taisteli aivosyöpää vastaan kaksi vuotta.
Hän oli yksi maailman arvostetuimmista baritoneista.
Alunperin Hvorostovsky oli syntynyt Siperiassa, mutta asui Lontoossa.

K U R J E T

”Mun vallanut on joskus outo mielle, et miehet sodast palaamattomat,
ei kaatuneetkaan maalle hurmeiselle, vaan valkokurjiks silloin muuttuivat.
Ain niiltä ajoin tuonen kurjet lentää ja ankeasti meille ääntelee,
siksi lie kaiho syömeen usein entää silmät kun taivahalle tähyilee.”.
 
Vaan ajast toiseen uupuneena soutaa, tuo kurki illan aivan viimeisen,
sen ehkä määrä on mun poies noutaa, ja liittää tuonen parveen valkoiseen.
Niin koittaa päivä kurkiaura saa, taas kutsun sinimustaan uinuvaan
ja lailla linnun taivaan kaaren alla uikutan teille inehmoille maan.

Syksyn tullen yli maan taas kurjet lentää
Murhemielin katson aina lentoaan
Ja korviin mulle niiden kutsu entää
Ne minut viedä tahtoo mukanaan
Voi paikan tyhjän myöskin aina näyttää
Nuo suuret linnut mulle aurassaan
Mä jospa voisin kerran paikan täyttää
Ja surut heittää pois kylmän maan
 
Kurjet lentää kohti taivaan kaukorantaa
Lähtö niiden on kuin lähtö ystäväin
Mä uskon että kurjet sua kantaa
Kun kerran lähdit pois mun viereltäin
Ja siksi säilytän mä toivon hauraan
Nyt aina kannan vain sen mielessäin
Käy tieni tää se kerran kurkiauraan
En silloin koskaan jää yksinäin