Kauko Parkkisen mielipide, Turun Sanomat 27.5-2022
6 ajatusta aiheesta “(27.5-2022) Paniikki vai euforia?”
Kalevi
Toki tilanne kokonaisuutena ja laaja-alaisesti on lukossa.
Oikeasti asetelmaa pitää nimittää Venäjän sodaksi Ukrainassa, eikä vain Ukrainan sodaksi; Venäjän jatkaessa jo kahdeksan vuotta kestänyttä sotaa, jolle ei ole järkisyitä olemassa.
Mutta kysyn vain: mikä Suomea ja Ruotsia on uhannut?
Venäjää vastassa kun ovat lännen demokraattiset valtiot!
IHMETELLÄÄN!
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Suomalainen sananlasku
Nato-puhallus:
Jäsenhakemuksen hylkäämisriski pimitettiin täydellisesti kansalaisilta
Suomen poliittinen eliitti ja valtamedia olivat shokissa, kun Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan ilmoitti, että Turkki ei hyväksy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenhakemusta. Toteutuessaan tämä tietäisi jäsenyyden jäämistä haaveeksi. Tyrmistys johtuu siitä, että poliittiset puolueemme että media olivat pimittäneet totaalisesti sen mahdollisuuden, että hakemus ei etenisikään ”suoraviivaisesti”, kuten pääministeri Sanna Marin sanoi. Kunhan hakemus saataisiin Naton päämajaan, Suomi ”muljahtaisi” Natoon, kuten silloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö sanoi markan muljahtaneen euroksi.
Ensisijaisesti tosin odotettiin, että kantona kaskessa olisi Unkarin pääministeri Viktor Orbán, josta Aleksanteri-instituutin Itä-Euroopan tutkimuksen johtaja Katalin Miklossy varoitti huhtikuun alkupuolella: Mikä on hakemuksen epäonnistumisen riski?). Olivathan sekä Niinistö että pääministeri Antti Rinne suhtautuneet häneen varsin ylimielisesti. Niinistö sanoi, ettei hän ”pahemmin korviaan lotkauttaisi” tämän varsin perustelluille syytöksille Suomen ihmisoikeusrikkomuksista. Ja Rinne leikki oikeusvaltioauktoriteettia.
”Emme ole nyrkkeilysäkkinne”, sanoi Unkarin ulkoministeri Aamulehdessä 30.8.19.
Mutta koko torppausmahdollisuutta ei otettu vakavasti. Yksikään poliitikko, toimittaja tai kukaan tv:ssä illasta iltaan istuvista asiantuntijoista ei sanonut sanaakaan näin ikävästä vaihtoehdosta. Saati, että kukaan olisi kysynyt, mitä seuraa, jos hakemus torpataan.
Politiikan toimittajat saattoivat taas kerran unohtaa journalistin ohjeet. Mm. seuraavat hengentuotteet menivät heille varsin laajaan jakeluun, mutta he eivät niille korvaansa lotkauttaneet. Tulivathan ne väärältä kirjoittajalta.
Ratifioinnin piti olla paraatimarssia
Hallituksemme heräsi Putin-todellisuuteen varsin hitaasi. Marin vakuutteli, että Natoon ei liitytä hänen hallituksensa aikana, ja Annika Saarikko, että ei kriisin aikana. Mutta kun hallitus ja presidentti painoivat paniikkinappulaa, oli sitäkin enemmän menoa ja meininkiä. Mentiin tukka putkella kohti Natoa. Pahiten ylikierroksilla kävi pääministeri. Tuntui kuin hänellä olisi ollut johtotähtenään kaukaisen edeltäjänsä ja esikuvansa Kalevi-pojan omaruno: ”Tähti kirkas loistaa, kaikki huolet poistaa.”
Emeritusprofessori Seppo Hentilä puhuu Nato-euforiasta. Ulkoministeri Pekka Haavisto kertoili, miten Naton jäsenet suorastaan kilpailevat, kuka ehtii ensimmäisenä ratifioida Suomen liittymissopimuksen. Se on paraatimarssia. Vasta eduskunnan keskustellessa selonteosta hän kertoi, että saattaisi olla mutkia matkassa, mutta kehotti rauhallisuuteen.
Kansanedustaja Johannes Yrttiaho sanoi keskustelussa tietävänsä, että Haavisto oli jo aikaa sitten saanut Turkin ulkoministeriltä tiedon, että hakemus jumittaisi. Hän kysyi Haavistolta, milloin tämä tapahtui, mutta Haavisto ei vastannut.
Hesari puolestaan kertoi, että he olivat jo maaliskuussa saaneet Turkki-asiantuntijoilta tiedon, että Turkin kanssa voi tulla ongelmia. Eivät kuitenkaan pitäneet tarpeellisena kertoa lukijoilleen.
Välittömästi Erdoganin lausuman jälkeen alkoi sen ylimielinen vähättely: ”Tuttua Erdogania”, ”poliittinen röyhtäisy”, ”vaikeuksia omassa maassaan”. Mitenkähän se edistää Suomen Nato-jäsenyyttä?
Presidentti Niinistö kertoi sunnuntaina (!) infossaan, miten tärkeää on, että jokainen päätöksen tekijä tuntee ”päätöksen koko sisällön”, myös siihen liittyvät ongelmat. Kuitenkin heiltä pimitettiin olennainen, ehkä ratkaiseva osa päätösprosessia. Yhtä vähän siitä tiesivät kansalaiset, jotka hekin ovat päättäjiä, koska Naton sääntöjen mukaan jäsenyyden tulisi perustua heidän laajaan tukeensa. Avoimeksi jää kysymys, mikä vaikutus olisi ollut sillä, jos lukuisiin galluppeihin olisi kuulunut kysymys, halusiko ottaa riskin, että hakemus torpattaisiin ja Suomi jäisi täysin Venäjän armoille ilman Nato-optiota tai liittolaisia.
Päätöksenteon demokraattisuutta on kovasti ihasteltu. Pikemminkin se osoittaa kansalaisten halveksuntaa. Heille ei viitsitä selvittää päätösten perusteita kunnolla.
Vielä jäädään odottamaan, antaako Viktor Orbán lähiaikoina kuulua itsestään. Olisi melkoinen ihme, jos hänen kaltaisensa mies nielisi vähin äänin saamansa nöyryytyksen.
J.K.
Suomi ja Ruotsi synkronoivat hakemisprosessin. Kuitenkin Ruotsin hakemuksessa on varaus, että he eivät ota maaperälleen ydinaseita tai tukikohtia. Suomen hakemuksessa ei tällaista varaumaa ole. Kuka tahansa juristi tietää, että tämä sisältää vastakohtaispäätelmänä, juristislangilla e contrario, viestin, että meille se kyllä sopii.
Presidentti Biden näytti heti, missä komentokeskus sijaitsee komentamalla parin päivän varoitusajalla keuhkokuumeesta juuri hengissä selvinneen ikämiehen suoraan rankalta Ruotsin keikalta luokseen.
Hyviä perusteltuja puheenvuoroja, mutta vain sotilaallisesta näkökulmasta.
NATO jäsenyys on Suomelle kauppapoliittisesti vielä tärkeämpi.
Sitoutuminen länteen madaltaa kynnystä sijoittaa maahamme. Siru valmistaja päätti rakentaa Vantaalle tehtaan, joka työllistää 400 henkilöä!
Jatkaa samanlaista lepertelyä kuin Kuuban kriisissä 1962
Televisio taaperteli lapsenkengissä 1960-luvun alussa eikä radiossa ollut ulkomaantoimittajia. Oli lähinnä eri puolilta poliittista kenttää nimettyjä asiantuntijoita, jotka päivystivät vuoropäivinä, ja heidät sitten kutsuttiin tarvittaessa kommentoimaan päivän tapahtumia.
Heihin kuului myös valtiotieteen maisteri Jaakko Iloniemi, jonka poliittinen historia ulottuu demareista nuorsuomalaisiin. Kuuban kriisin aikaan 1962, kun maailma hoippui ydinsodan partaalla, heillä oli kova kysyntä. Tein tuolloin yksin koko kriisiviikon iltavuorot, ja kutsuin päivystävän kommentaattorin studioon suoraan lähetykseen.
Myöhemmin mm. monista ajankohtaiskirjoistaan tunnetuksi tullut Jaakko Okker oli edellisenä päivänä esittänyt varsin selkeän kuvauksen tilanteesta, kun hänen kaimansa Iloniemi tuli vuoroon. Iloniemi sanoi heti tullessaan, että Okker oli ollut kovin dramaattinen, joten hän vähän rauhoittelee.
Iloniemi lepertelikini samaan tapaan kuin tänään Ylen Ykkösaamussa, jossa hän ei nähnyt mitään ongelmia tai riskejä Suomen Nato-jäsenyydessä tai sen hakemisessa. Sen toteutuminen on hänen mukaansa 99,99-prosenttisen varma. Ainoa ihmeteltävä asia oli, että Turkki asettui poikkiteloin, vaikka oli etukäteen näyttänyt vihreää valoa. Hänen puheensa vastasi hyvin sitä, miten Paavo Nurmi kuvasi urheilutoimittajia: saippuavaahdon levittäjiä.
Kuitenkin Hesari kertoi saaneensa diplomaateilta etukäteen tiedon tulossa olevista ongelmista, ja eduskunnassa kansanedustaja Johannes Yrttiaho kertoi, että ulkoministeri Pekka Haavisto oli saanut Turkin kollegaltaan tiedon ongelmista aiemmin ja kysyi häneltä ajankohtaa. Haavisto kiemurteli poliitikon tuttuun tyyliin eikä vastannut kysymykseen.
Suomen jäsenhakemuksessa kerrotaan, että hakemuksella on kansalaisten laaja tuki. Mistä se tiedetään, kun heiltä on pimitetty perustietoja?
”Kukaan ei tee mitään toisen sinisten silmien vuoksi.”
Bismarck,
jota poliittisen historian professori L.A.Puntila usein siteerasi kansainvälisen politiikan luennoissaan
”Pienen Suomen suuri Sauli” – Seuraako Nato-huumaa Nato-krapula?
Ilta-Sanomien pelätyn kolumnistin Timo Haapalan yllä näkyvä jutun otsikko 21.5. kuvaa hyvin sitä nirvanaa, johon melkoinen määrä suomalaisia lankesi, kun jäsenhakemus saatiin Brysselin päämajaan. Sen jälkeen kaiken piti mennä läpihuutojuttuna. Kovin paljon ei jää jälkeen rouva Jenni Haukion huokailu, miten hänen mielensä ”täyttyy ylpeydestä” miehensä sankaritekojen edessä.
Rouva Haukio lähetti viestinsä jo hallituksen infotilaisuuden aikana, ja näin hän varmaankin täyttää antamaansa lupausta tukea miestään niin hyvissä kuin huonoissakin hankkeissa. Haapalan otsikko puolestaan menee varmaankin hänen viljelemänsä huumorin piikkiin, mutta keskustan puheenjohtajan ja Suomen valtiovarainministerin Annika Saarikon vuodatus vetää pakostakin masentavaksi. Hän sanoo Ilta-Sanomissa 21.5. tuntevansa ”syvää rauhaa” ja olevansa vakuuttunut siitä, että Suomi teki oikean ratkaisun 7-vuotiaan Aarni-pojan sukupolvelle.
Annika Saarikko, oletko aivan varma, että Aarni-poikasi tuntee syvää rauhaa, kun Venäjän puolustusministeri Sergei Soigu pystyttää itärajan taakse lupaamansa 12 sotilastukikohtaa? Puolustusministeri ja puoluetoverisi Antti Kaikkonen sanoi Ylen aamussa 31.5., että ”kyllä tämän kanssa pärjätään”. Mutta onko se syvän rauhan tae, josta on syytä olla onnellinen? Se on eri luku ja liikutus. Mitä mahtaa ajatella rouva Haukion 4-vuotias Aaro-poika? Onko hänkin ylpeä isästään, joka tekee pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä lonkalta?
Samaan aikaan ministerit hokivat, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa.
Johtamisguru sekopäisenä
Järkyttävin tekstipäästö oli kuitenkin luettavissa Talouselämästä 22.5. Tämän hurmoshenkisen hengentuotteen oli työstänyt Sanna Suvanto-Harsaae, jonka Talouselämä on toistuvasti nimennyt Suomen talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Hän on siis johtamisen suuri guru, joten teksti on varmaan tarkkaan harkittua.
Hänen mukaansa ”Suomen pitäisi kyetä Nato-jäsenyyden kaltaiseen nopeaan päätöksentekoon muissakin isoissa asioissa”. ”Suomen hallitus ja presidentti Sauli Niinistö tekivät upeaa ja nopeaa työtä.” Hän sanoo, että ”poliitikot alkoivat nopeasti ja aktiivisesti johtaa kansaa ja yleistä mielipidettä Nato-myönteiseen suuntaan heti, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli alkanut”.
Tämä on höpöpuhetta. Ikävä kyllä asiat menivät täsmälleen päinvastoin: Tasavallan poliittinen johto harasi kauan vastaan, mutta kansalaisten säikähdys ja paniikkireaktio tarttui myös heihin ja vei mennessään. Hänen mukaansa tämä ”ainutlaatuinen ja nopea kouluesimerkki johtamisesta on saanut myös kansainvälistä tunnustusta”. Saakohan Suomi toisen rauhan Nobel-palkinnon?
Kirjoittajalla on ansiolistallaan suuri joukko suomalaisten ja pohjoismaisten yritysten hallituksen puheenjohtajuuksia ja jäsenyyksiä, joukossa mm Posti, Altia, Paulig ja SAS, mutta hän ei pysty tekemään eroa valiollisen ja yritysjohtamisen välillä. Yrityksen johtamisessa nopeus voi useinkin olla vahva kilpailuvaltti, mutta silloinkin hätäily voi kostautua, ja paniikki tai euforia on aina suuri riski.
Valtiollisessa johtamisessa harkinta vaatii aivan eri tavalla aikaa, ja muut tekijät ovat paljon tärkeämpiä, mm. se, miten se vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään, vielä Aarnin ja Aaron lastenkin elämään. Nyt emme edes tiedä, miten se vaikuttaa omaan elämäämme. Eikä se näytä suuresti edes kiinnostavan.
Molemmissa pätee vanha perussääntö, että hätäilyllä saatu aikasäästö menetetään toteuttamisen ongelmissa moninkertaisesti.
Vanha sääntö näyttää toimivan: Aika ja energia, jonka päätöksen huonossa valmistelussa voittaa, menettää toteutuksen ongelmissa moninkertaisesti.
Sauli Niinistö varoitti pari vuotta sitten suomlaisia sortumasta naiiviuteen. Eiköhän vain kuitenkin jonkinasteiseen sinisilmäisyyteen luiskahdettu, kun uskottiin, että tämän suurusluokan asia hoituu yhdellä pikapuhelulla?” Voisiko olla mahdollista, että Erdogan jujutti Niinistön halpaan käyttääkseen tätä pelinappulana omassa valtapelissään?
Tilanne muistuttaa kovasti Karin piirrosta Hesarissa 1970-luvun metallin aikana. Siinä Helsingissä Stockmannin kulmalla takovat kolme seppää oli nimetty lakkojohtajien mukaan ja alla oli teksti: ”On taottava niin kauan kuin pää on kuumana.”
Suomi ei liittänyt hakemukseensa edes ydinaseita ja sotilastukikohtia koskevaa varausta, mikä varauksen sisältäneen Ruotsin hakemuksen rinnalla tarkoittaa, että toivotamme ne tervetulleiksi.
Menohaluja uhkunutta ulkoministeri Pekka Haavistoakin alkoi jo hirvittää, ja hän varoitteli Uudessa Suomessa 30.5., että ”Suomi on pompoteltavana, ja peli käy koko ajan vaarallisemmaksi”.
Sotahistorioitsija Sampo Ahto kirjoitti aikoinaan Uuden Suomen kolumnissaan, että tietyistä Mauno Koiviston ajan tapahtumista tullaan kirjoittamaan huvinäytelmiä. Kirjoitetaankohan näistä tapahtumista joskus komedioita vai tragedioita?
Mitenkään ei kartoitettu sitä, miten Naton nykyiset jäsenmaat suhtautuisivat hakemukseen. Mitä ajatteli ennen muuta Unkarin Orbán, jota Niinistö ja Antti Rinne olivat nöyryyttäneet kuin pikkupoikaa. Luotettiin vain siihen, että isoveli Bidenin siipien suojassa kaikki on helppoa kuin heinänteko, kuten sanovat ne, jotka eivät ole koskaan heinätöissä olleet. Kunhan vain saadaan mahdollisimman nopeasti hakemus sisään.
Haavisto valtakunnanoikeuteen?
Pekka Haaviston puheet ja toimet eivät ole pelkkää sinisilmäisyyttä, vaan aivan ilmeisesti kyse on myös kansalaisten ja eduskunnan tahallisesta harhaan johtamisesta. Hänkin on ihmetellyt, kuinka Turkki antoi aiemmin toisenlaista tietoa, mutta kun kansanedustaja Johannes Yrttiaho sanoi tietävänsä, että Turkin ulkoministeri oli hyvissä ajoin varoittanut häntä ja pyysi eduskunnan kyselytunnilla ajankohtaa Haavistolta, tämä ei kieltänyt saaneensa tietoa, mutta ei kertonut ajankohtaa.
Kaikesta pääteleen hän ei kertonut tietojaan myöskään presidentti Niinistölle. Ovatko ministeriön diplomaatit niin kyvyttömiä, että eivät pystyneet hankkimaan tietoja, jotka myös Helsingin Sanomat kertoi saaneensa Turkki-asiantuntijoilta?
Haaviston tietoinen tiedon pimitys tai hätäilyn aiheuttama kiire ja laiminlyönti myötävaikutti olennaisesti siihen, että Suomen jäsenhakemus jumittui ja Suomi joutui pompoteltavaksi suurvaltapolitiikkaan, kuten hän itse sanoo, joka käy koko ajan vaarallisemmaksi. Mielipidetiedusteluissa kansalaisille annettiin kuva, että hakemuksen jättämisen jälkeen asia etenee ”suoraviivaisesti”, kuten pääministeri Sanna Marin sanoi.
Haavisto puhui kuin mainosmies, miten Naton jäsenet kilpailevat siitä, kuka ensimmäisenä ratifioi Suomen jäsenyyden. Näin ollen ei ole luotettavaa kuvaa siitä, onko hakemuksella kansalaisten laaja tuki, mitä Nato edellyttää ja mitä Suomi Haaviston allekirjoittamassa jäsenhakemuksessa vakuuttaa.
Tuloksena on valtiollisen johtomme uskottavuuden heikentyminen sekä kansalaisten että ulkomaiden silmissä.
On tutkittava, mitä ulkoministeri Haavisto on tiennyt ja mitä tietoja hän on pimittänyt.
Minkä arvosanan Kekkonen antaisi Suomen Nato-hankkeesta?
Suoraa vastausta otsikon kysymykseen emme voi tunnetuista ja yleisistä syistä saada, mutta jotakin voidaan päätellä. Jos hän eläisi, hän tekisi ainakin päiväkirjaansa merkintöjä hankkeesta ja sen johtamisesta. Kokemuksesta tiedämme, että ne voisivat olla varsin teräviä ja suorasukaisia.
Aluksi pari faktaa:
Kekkosen testamentiksi voisi kutsua hänen teesiään, että Suomi ei koskaan saa joutua eturintamassa Venäjää vastaan.
Kansalaisille annettiin kuva, että Turkin presidentin Erdoganin ukaasit yllättivät valtiojohdon housut kintuissa, vaikka ainakin ulkoministeri Pekka Haavisto oli saanut siitä selvän varoituksen turkkilaiselta kollegaltaan. Hän kuitenkin pimitti sen ja markkinoi jäsenanomuksen käsittelyä paraatimarssina, kuten pääministeri Sanna Marinkin. Hakemus jäi kuitenkin roikkumaan konkeloon, ja Suomi jouti suurvaltapolitiikan pelinappulaksi.
Luotettavalta arviolta tuntuu, että Kekkosen arvosana sijoittuisi hänen asteikollaan kategoriaan saatanan tunarit.
Entäpä muut entiset alan miehet?
Moskovan entinen suurlähettiläämme Heikki Talvitie näyttäisi olevan suurin piirtein samaa mieltä. Hän antoi vähän aikaa sitten haastattelun espanjalaislehdelle ja amerikkalaiselle tv-kanavalle. Hän piti eduskunnan saamaa Nato-selvitystä historiattomana ja kutsui Suomen ja Ukrainan vertailua hölynpölyksi. Erityisesti hän ihmetteli SDP:n suoraan lennosta tapahtunutta äkkikäännöstä.
Talvitie näpäyttää niitä, jotka luottavat Joe-setään ja hänen joukkoihinsa kuin vuoreen ja kertovat, että ”me olemme mukavia tyyppejä. Me emme hyökkää koskaan minnekään”. Paitsi mitä Afganistaniin ja Irakiin. Mutta niitä ei lasketa.
Talvitie tunnetaan niin asiantuntevaksi mieheksi, että mediamme on katsonut turvallisimmaksi pimittää hänen kommenttinsa.
Entinen pääministeri Paavo Lipponen ja edellinen ulkoministeri Timo Soini ovat paljon lempeämpiä. Lipponen ihmetteli Hesarin mielipidesivulla 3.6., miten ”Nato-uho paljastaa suomalaisten järkyttävän itsetunnon puutteen”. Samaa itsetunnon puutetta henkii tiukka kytkentä vanhaan emämaahan Ruotsiin. Mielipiteensä itse jäsenyysasiaan vanha Naton ystävä kätkee rivien väliin savolaisella selkeydellä: Voipi olla niinkin, mutta saattaapi olla toisinkin.
Soinilla taas ovat tuoreessa muistissa ulkoministeriön resurssit ja mitä niillä pitäisi saada aikaan. Hänelle Yle on ylen ystävällisesti antanut mahdollisuuden käydä eurovaalikampanjaa jälkiviisastelijana. ”Onhan tämä noloa”, oli hänen arvionsa.
Entinen ulkoministeri Paavo Väyrynen on kehottanut harkitsemaan hakemuksen takaisin vetämistä.
Terveisiä Bilderbergin viisailta
Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi kertoo kolumnissaan 19.6. terveisiä Bilderbergin huippuviisailta, joiden joukossa hän oli yhtenä mukana.
Hän kertoo, että ”monet osallistujat kuvailivat Suomen liittoutumattomuuden aikaa menestyksenä”.
Niemi siteeraa loppuyhteenvetona, miten eräs osallistuja ”kiteytti” ajatuksen: ”Suomi ei tehnyt kompromisseja puolustuksessaan kylmän sodan aikana eikä sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Sen takia Venäjä ei uhkaa teitä nyt, eikä myöskään tulevaisuudessa Naton jäsenenä.”
Syntyy vaikutelma, että tämä vastaa myös hänen omaa ajatteluaan. Suurin piirtein saman sanoi Heikki Talvitie, lisäten vielä, että Nato tuo uhan mukanaan.
Mihin siis tarvitaan Natoa, johon Niemen johtama lehti ajaa Suomea kaikilla putkillaan?
”Kukaan ei tee mitään toisen sinisten silmien vuoksi.”
Bismarck,
jota poliittisen historian professori L.A.Puntila usein
siteerasi kansainvälisen politiikan luennoissaan
”Pienen Suomen suuri Sauli” – Seuraako Nato-huumaa Nato-krapula?
Ilta-Sanomien pelätyn kolumnistin Timo Haapalan yllä näkyvä jutun otsikko 21.5. kuvaa hyvin sitä nirvanaa, johon melkoinen määrä suomalaisia lankesi, kun jäsenhakemus saatiin Brysselin päämajaan. Sen jälkeen kaiken piti mennä läpihuutojuttuna. Kovin paljon ei jää jälkeen rouva Jenni Haukion huokailu, miten hänen mielensä ”täyttyy ylpeydestä” miehensä sankaritekojen edessä.
Rouva Haukio lähetti viestinsä jo hallituksen infotilaisuuden aikana, ja näin hän varmaankin täyttää antamaansa lupausta tukea miestään niin hyvissä kuin huonoissakin hankkeissa. Haapalan otsikko puolestaan menee varmaankin hänen viljelemänsä huumorin piikkiin, mutta keskustan puheenjohtajan ja Suomen valtiovarainministerin Annika Saarikon vuodatus vetää pakostakin masentavaksi. Hän sanoo Ilta-Sanomissa 21.5. tuntevansa ”syvää rauhaa” ja olevansa vakuuttunut siitä, että Suomi teki oikean ratkaisun 7-vuotiaan Aarni-pojan sukupolvelle.
Annika Saarikko, oletko aivan varma, että Aarni-poikasi tuntee syvää rauhaa, kun Venäjän puolustusministeri Sergei Soigu pystyttää itärajan taakse lupaamansa 12 sotilastukikohtaa? Puolustusministeri ja puoluetoverisi Antti Kaikkonen sanoi Ylen aamussa 31.5., että ”kyllä tämän kanssa pärjätään”. Mutta onko se syvän rauhan tae, josta on syytä olla onnellinen? Se on eri luku ja liikutus. Mitä mahtaa ajatella rouva Haukion 4-vuotias Aaro-poika? Onko hänkin ylpeä isästään, joka tekee pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä lonkalta?
Samaan aikaan ministerit hokivat, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa.
Johtamisguru sekopäisenä
Järkyttävin tekstipäästö oli kuitenkin luettavissa Talouselämästä 22.5. Tämän hurmoshenkisen hengentuotteen oli työstänyt Sanna Suvanto-Harsaae, jonka Talouselämä on toistuvasti nimennyt Suomen talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Hän on siis johtamisen suuri guru, joten teksti on varmaan tarkkaan harkittua.
Hänen mukaansa ”Suomen pitäisi kyetä Nato-jäsenyyden kaltaiseen nopeaan päätöksentekoon muissakin isoissa asioissa”. ”Suomen hallitus ja presidentti Sauli Niinistö tekivät upeaa ja nopeaa työtä.” Hän sanoo, että ”poliitikot alkoivat nopeasti ja aktiivisesti johtaa kansaa ja yleistä mielipidettä Nato-myönteiseen suuntaan heti, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli alkanut”.
Tämä on höpöpuhetta. Ikävä kyllä asiat menivät täsmälleen päinvastoin: Tasavallan poliittinen johto harasi kauan vastaan, mutta kansalaisten säikähdys ja paniikkireaktio tarttui myös heihin ja vei mennessään. Hänen mukaansa tämä ”ainutlaatuinen ja nopea kouluesimerkki johtamisesta on saanut myös kansainvälistä tunnustusta”. Saakohan Suomi toisen rauhan Nobel-palkinnon?
Kirjoittajalla on ansiolistallaan suuri joukko suomalaisten ja pohjoismaisten yritysten hallituksen puheenjohtajuuksia ja jäsenyyksiä, joukossa mm Posti, Altia, Paulig ja SAS, mutta hän ei pysty tekemään eroa valiollisen ja yritysjohtamisen välillä. Yrityksen johtamisessa nopeus voi useinkin olla vahva kilpailuvaltti, mutta silloinkin hätäily voi kostautua, ja paniikki tai euforia on aina suuri riski.
Valtiollisessa johtamisessa harkinta vaatii aivan eri tavalla aikaa, ja muut tekijät ovat paljon tärkeämpiä, mm. se, miten se vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään, vielä Aarnin ja Aaron lastenkin elämään. Nyt emme edes tiedä, miten se vaikuttaa omaan elämäämme. Eikä se näytä suuresti edes kiinnostavan.
Molemmissa pätee vanha perussääntö, että hätäilyllä saatu aikasäästö menetetään toteuttamisen ongelmissa moninkertaisesti.
Vanha sääntö näyttää toimivan: Aika ja energia, jonka päätöksen huonossa valmistelussa voittaa, menettää toteutuksen ongelmissa moninkertaisesti.
Sauli Niinistö varoitti pari vuotta sitten suomlaisia sortumasta naiiviuteen. Eiköhän vain kuitenkin jonkinasteiseen sinisilmäisyyteen luiskahdettu, kun uskottiin, että tämän suurusluokan asia hoituu yhdellä pikapuhelulla?” Voisiko olla mahdollista, että Erdogan jujutti Niinistön halpaan käyttääkseen tätä pelinappulana omassa valtapelissään?
Tilanne muistuttaa kovasti Karin piirrosta Hesarissa 1970-luvun metallin aikana. Siinä Helsingissä Stockmannin kulmalla takovat kolme seppää oli nimetty lakkojohtajien mukaan ja alla oli teksti: ”On taottava niin kauan kuin pää on kuumana.”
Suomi ei liittänyt hakemukseensa edes ydinaseita ja sotilastukikohtia koskevaa varausta, mikä varauksen sisältäneen Ruotsin hakemuksen rinnalla tarkoittaa, että toivotamme ne tervetulleiksi.
Menohaluja uhkunutta ulkoministeri Pekka Haavistoakin alkoi jo hirvittää, ja hän varoitteli Uudessa Suomessa 30.5., että ”Suomi on pompoteltavana, ja peli käy koko ajan vaarallisemmaksi”.
Sotahistorioitsija Sampo Ahto kirjoitti aikoinaan Uuden Suomen kolumnissaan, että tietyistä Mauno Koiviston ajan tapahtumista tullaan kirjoittamaan huvinäytelmiä. Kirjoitetaankohan näistä tapahtumista joskus komedioita vai tragedioita?
Mitenkään ei kartoitettu sitä, miten Naton nykyiset jäsenmaat suhtautuisivat hakemukseen. Mitä ajatteli ennen muuta Unkarin Orbán, jota Niinistö ja Antti Rinne olivat nöyryyttäneet kuin pikkupoikaa. Luotettiin vain siihen, että isoveli Bidenin siipien suojassa kaikki on helppoa kuin heinänteko, kuten sanovat ne, jotka eivät ole koskaan heinätöissä olleet. Kunhan vain saadaan mahdollisimman nopeasti hakemus sisään.
Haavisto valtakunnanoikeuteen?
Pekka Haaviston puheet ja toimet eivät ole pelkkää sinisilmäisyyttä, vaan aivan ilmeisesti kyse on myös kansalaisten ja eduskunnan tahallisesta harhaan johtamisesta. Hänkin on ihmetellyt, kuinka Turkki antoi aiemmin toisenlaista tietoa, mutta kun kansanedustaja Johannes Yrttiaho sanoi tietävänsä, että Turkin ulkoministeri oli hyvissä ajoin varoittanut häntä ja pyysi eduskunnan kyselytunnilla ajankohtaa Haavistolta, tämä ei kieltänyt saaneensa tietoa, mutta ei kertonut ajankohtaa.
Kaikesta pääteleen hän ei kertonut tietojaan myöskään presidentti Niinistölle. Ovatko ministeriön diplomaatit niin kyvyttömiä, että eivät pystyneet hankkimaan tietoja, jotka myös Helsingin Sanomat kertoi saaneensa Turkki-asiantuntijoilta?
Haaviston tietoinen tiedon pimitys tai hätäilyn aiheuttama kiire ja laiminlyönti myötävaikutti olennaisesti siihen, että Suomen jäsenhakemus jumittui ja Suomi joutui pompoteltavaksi suurvaltapolitiikkaan, kuten hän itse sanoo, joka käy koko ajan vaarallisemmaksi. Mielipidetiedusteluissa kansalaisille annettiin kuva, että hakemuksen jättämisen jälkeen asia etenee ”suoraviivaisesti”, kuten pääministeri Sanna Marin sanoi.
Haavisto puhui kuin mainosmies, miten Naton jäsenet kilpailevat siitä, kuka ensimmäisenä ratifioi Suomen jäsenyyden. Näin ollen ei ole luotettavaa kuvaa siitä, onko hakemuksella kansalaisten laaja tuki, mitä Nato edellyttää ja mitä Suomi Haaviston allekirjoittamassa jäsenhakemuksessa vakuuttaa.
Tuloksena on valtiollisen johtomme uskottavuuden heikentyminen sekä kansalaisten että ulkomaiden silmissä.
On tutkittava, mitä ulkoministeri Haavisto on tiennyt ja mitä tietoja hän on pimittänyt.
Toki tilanne kokonaisuutena ja laaja-alaisesti on lukossa.
Oikeasti asetelmaa pitää nimittää Venäjän sodaksi Ukrainassa, eikä vain Ukrainan sodaksi; Venäjän jatkaessa jo kahdeksan vuotta kestänyttä sotaa, jolle ei ole järkisyitä olemassa.
Mutta kysyn vain: mikä Suomea ja Ruotsia on uhannut?
Venäjää vastassa kun ovat lännen demokraattiset valtiot!
IHMETELLÄÄN!
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Suomalainen sananlasku
Nato-puhallus:
Jäsenhakemuksen hylkäämisriski pimitettiin täydellisesti kansalaisilta
Suomen poliittinen eliitti ja valtamedia olivat shokissa, kun Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan ilmoitti, että Turkki ei hyväksy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenhakemusta. Toteutuessaan tämä tietäisi jäsenyyden jäämistä haaveeksi. Tyrmistys johtuu siitä, että poliittiset puolueemme että media olivat pimittäneet totaalisesti sen mahdollisuuden, että hakemus ei etenisikään ”suoraviivaisesti”, kuten pääministeri Sanna Marin sanoi. Kunhan hakemus saataisiin Naton päämajaan, Suomi ”muljahtaisi” Natoon, kuten silloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö sanoi markan muljahtaneen euroksi.
Ensisijaisesti tosin odotettiin, että kantona kaskessa olisi Unkarin pääministeri Viktor Orbán, josta Aleksanteri-instituutin Itä-Euroopan tutkimuksen johtaja Katalin Miklossy varoitti huhtikuun alkupuolella: Mikä on hakemuksen epäonnistumisen riski?). Olivathan sekä Niinistö että pääministeri Antti Rinne suhtautuneet häneen varsin ylimielisesti. Niinistö sanoi, ettei hän ”pahemmin korviaan lotkauttaisi” tämän varsin perustelluille syytöksille Suomen ihmisoikeusrikkomuksista. Ja Rinne leikki oikeusvaltioauktoriteettia.
”Emme ole nyrkkeilysäkkinne”, sanoi Unkarin ulkoministeri Aamulehdessä 30.8.19.
Mutta koko torppausmahdollisuutta ei otettu vakavasti. Yksikään poliitikko, toimittaja tai kukaan tv:ssä illasta iltaan istuvista asiantuntijoista ei sanonut sanaakaan näin ikävästä vaihtoehdosta. Saati, että kukaan olisi kysynyt, mitä seuraa, jos hakemus torpataan.
Politiikan toimittajat saattoivat taas kerran unohtaa journalistin ohjeet. Mm. seuraavat hengentuotteet menivät heille varsin laajaan jakeluun, mutta he eivät niille korvaansa lotkauttaneet. Tulivathan ne väärältä kirjoittajalta.
Ratifioinnin piti olla paraatimarssia
Hallituksemme heräsi Putin-todellisuuteen varsin hitaasi. Marin vakuutteli, että Natoon ei liitytä hänen hallituksensa aikana, ja Annika Saarikko, että ei kriisin aikana. Mutta kun hallitus ja presidentti painoivat paniikkinappulaa, oli sitäkin enemmän menoa ja meininkiä. Mentiin tukka putkella kohti Natoa. Pahiten ylikierroksilla kävi pääministeri. Tuntui kuin hänellä olisi ollut johtotähtenään kaukaisen edeltäjänsä ja esikuvansa Kalevi-pojan omaruno: ”Tähti kirkas loistaa, kaikki huolet poistaa.”
Emeritusprofessori Seppo Hentilä puhuu Nato-euforiasta. Ulkoministeri Pekka Haavisto kertoili, miten Naton jäsenet suorastaan kilpailevat, kuka ehtii ensimmäisenä ratifioida Suomen liittymissopimuksen. Se on paraatimarssia. Vasta eduskunnan keskustellessa selonteosta hän kertoi, että saattaisi olla mutkia matkassa, mutta kehotti rauhallisuuteen.
Kansanedustaja Johannes Yrttiaho sanoi keskustelussa tietävänsä, että Haavisto oli jo aikaa sitten saanut Turkin ulkoministeriltä tiedon, että hakemus jumittaisi. Hän kysyi Haavistolta, milloin tämä tapahtui, mutta Haavisto ei vastannut.
Hesari puolestaan kertoi, että he olivat jo maaliskuussa saaneet Turkki-asiantuntijoilta tiedon, että Turkin kanssa voi tulla ongelmia. Eivät kuitenkaan pitäneet tarpeellisena kertoa lukijoilleen.
Välittömästi Erdoganin lausuman jälkeen alkoi sen ylimielinen vähättely: ”Tuttua Erdogania”, ”poliittinen röyhtäisy”, ”vaikeuksia omassa maassaan”. Mitenkähän se edistää Suomen Nato-jäsenyyttä?
Presidentti Niinistö kertoi sunnuntaina (!) infossaan, miten tärkeää on, että jokainen päätöksen tekijä tuntee ”päätöksen koko sisällön”, myös siihen liittyvät ongelmat. Kuitenkin heiltä pimitettiin olennainen, ehkä ratkaiseva osa päätösprosessia. Yhtä vähän siitä tiesivät kansalaiset, jotka hekin ovat päättäjiä, koska Naton sääntöjen mukaan jäsenyyden tulisi perustua heidän laajaan tukeensa. Avoimeksi jää kysymys, mikä vaikutus olisi ollut sillä, jos lukuisiin galluppeihin olisi kuulunut kysymys, halusiko ottaa riskin, että hakemus torpattaisiin ja Suomi jäisi täysin Venäjän armoille ilman Nato-optiota tai liittolaisia.
Päätöksenteon demokraattisuutta on kovasti ihasteltu. Pikemminkin se osoittaa kansalaisten halveksuntaa. Heille ei viitsitä selvittää päätösten perusteita kunnolla.
Vielä jäädään odottamaan, antaako Viktor Orbán lähiaikoina kuulua itsestään. Olisi melkoinen ihme, jos hänen kaltaisensa mies nielisi vähin äänin saamansa nöyryytyksen.
J.K.
Suomi ja Ruotsi synkronoivat hakemisprosessin. Kuitenkin Ruotsin hakemuksessa on varaus, että he eivät ota maaperälleen ydinaseita tai tukikohtia. Suomen hakemuksessa ei tällaista varaumaa ole. Kuka tahansa juristi tietää, että tämä sisältää vastakohtaispäätelmänä, juristislangilla e contrario, viestin, että meille se kyllä sopii.
Presidentti Biden näytti heti, missä komentokeskus sijaitsee komentamalla parin päivän varoitusajalla keuhkokuumeesta juuri hengissä selvinneen ikämiehen suoraan rankalta Ruotsin keikalta luokseen.
Hyviä perusteltuja puheenvuoroja, mutta vain sotilaallisesta näkökulmasta.
NATO jäsenyys on Suomelle kauppapoliittisesti vielä tärkeämpi.
Sitoutuminen länteen madaltaa kynnystä sijoittaa maahamme. Siru valmistaja päätti rakentaa Vantaalle tehtaan, joka työllistää 400 henkilöä!
TER
Jaakko Iloniemi Ykkösaamussa:
Jatkaa samanlaista lepertelyä kuin Kuuban kriisissä 1962
Televisio taaperteli lapsenkengissä 1960-luvun alussa eikä radiossa ollut ulkomaantoimittajia. Oli lähinnä eri puolilta poliittista kenttää nimettyjä asiantuntijoita, jotka päivystivät vuoropäivinä, ja heidät sitten kutsuttiin tarvittaessa kommentoimaan päivän tapahtumia.
Heihin kuului myös valtiotieteen maisteri Jaakko Iloniemi, jonka poliittinen historia ulottuu demareista nuorsuomalaisiin. Kuuban kriisin aikaan 1962, kun maailma hoippui ydinsodan partaalla, heillä oli kova kysyntä. Tein tuolloin yksin koko kriisiviikon iltavuorot, ja kutsuin päivystävän kommentaattorin studioon suoraan lähetykseen.
Myöhemmin mm. monista ajankohtaiskirjoistaan tunnetuksi tullut Jaakko Okker oli edellisenä päivänä esittänyt varsin selkeän kuvauksen tilanteesta, kun hänen kaimansa Iloniemi tuli vuoroon. Iloniemi sanoi heti tullessaan, että Okker oli ollut kovin dramaattinen, joten hän vähän rauhoittelee.
Iloniemi lepertelikini samaan tapaan kuin tänään Ylen Ykkösaamussa, jossa hän ei nähnyt mitään ongelmia tai riskejä Suomen Nato-jäsenyydessä tai sen hakemisessa. Sen toteutuminen on hänen mukaansa 99,99-prosenttisen varma. Ainoa ihmeteltävä asia oli, että Turkki asettui poikkiteloin, vaikka oli etukäteen näyttänyt vihreää valoa. Hänen puheensa vastasi hyvin sitä, miten Paavo Nurmi kuvasi urheilutoimittajia: saippuavaahdon levittäjiä.
Kuitenkin Hesari kertoi saaneensa diplomaateilta etukäteen tiedon tulossa olevista ongelmista, ja eduskunnassa kansanedustaja Johannes Yrttiaho kertoi, että ulkoministeri Pekka Haavisto oli saanut Turkin kollegaltaan tiedon ongelmista aiemmin ja kysyi häneltä ajankohtaa. Haavisto kiemurteli poliitikon tuttuun tyyliin eikä vastannut kysymykseen.
Suomen jäsenhakemuksessa kerrotaan, että hakemuksella on kansalaisten laaja tuki. Mistä se tiedetään, kun heiltä on pimitetty perustietoja?
”Kukaan ei tee mitään toisen sinisten silmien vuoksi.”
Bismarck,
jota poliittisen historian professori L.A.Puntila usein siteerasi kansainvälisen politiikan luennoissaan
”Pienen Suomen suuri Sauli” – Seuraako Nato-huumaa Nato-krapula?
Ilta-Sanomien pelätyn kolumnistin Timo Haapalan yllä näkyvä jutun otsikko 21.5. kuvaa hyvin sitä nirvanaa, johon melkoinen määrä suomalaisia lankesi, kun jäsenhakemus saatiin Brysselin päämajaan. Sen jälkeen kaiken piti mennä läpihuutojuttuna. Kovin paljon ei jää jälkeen rouva Jenni Haukion huokailu, miten hänen mielensä ”täyttyy ylpeydestä” miehensä sankaritekojen edessä.
Rouva Haukio lähetti viestinsä jo hallituksen infotilaisuuden aikana, ja näin hän varmaankin täyttää antamaansa lupausta tukea miestään niin hyvissä kuin huonoissakin hankkeissa. Haapalan otsikko puolestaan menee varmaankin hänen viljelemänsä huumorin piikkiin, mutta keskustan puheenjohtajan ja Suomen valtiovarainministerin Annika Saarikon vuodatus vetää pakostakin masentavaksi. Hän sanoo Ilta-Sanomissa 21.5. tuntevansa ”syvää rauhaa” ja olevansa vakuuttunut siitä, että Suomi teki oikean ratkaisun 7-vuotiaan Aarni-pojan sukupolvelle.
Annika Saarikko, oletko aivan varma, että Aarni-poikasi tuntee syvää rauhaa, kun Venäjän puolustusministeri Sergei Soigu pystyttää itärajan taakse lupaamansa 12 sotilastukikohtaa? Puolustusministeri ja puoluetoverisi Antti Kaikkonen sanoi Ylen aamussa 31.5., että ”kyllä tämän kanssa pärjätään”. Mutta onko se syvän rauhan tae, josta on syytä olla onnellinen? Se on eri luku ja liikutus. Mitä mahtaa ajatella rouva Haukion 4-vuotias Aaro-poika? Onko hänkin ylpeä isästään, joka tekee pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä lonkalta?
Samaan aikaan ministerit hokivat, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa.
Johtamisguru sekopäisenä
Järkyttävin tekstipäästö oli kuitenkin luettavissa Talouselämästä 22.5. Tämän hurmoshenkisen hengentuotteen oli työstänyt Sanna Suvanto-Harsaae, jonka Talouselämä on toistuvasti nimennyt Suomen talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Hän on siis johtamisen suuri guru, joten teksti on varmaan tarkkaan harkittua.
Hänen mukaansa ”Suomen pitäisi kyetä Nato-jäsenyyden kaltaiseen nopeaan päätöksentekoon muissakin isoissa asioissa”. ”Suomen hallitus ja presidentti Sauli Niinistö tekivät upeaa ja nopeaa työtä.” Hän sanoo, että ”poliitikot alkoivat nopeasti ja aktiivisesti johtaa kansaa ja yleistä mielipidettä Nato-myönteiseen suuntaan heti, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli alkanut”.
Tämä on höpöpuhetta. Ikävä kyllä asiat menivät täsmälleen päinvastoin: Tasavallan poliittinen johto harasi kauan vastaan, mutta kansalaisten säikähdys ja paniikkireaktio tarttui myös heihin ja vei mennessään. Hänen mukaansa tämä ”ainutlaatuinen ja nopea kouluesimerkki johtamisesta on saanut myös kansainvälistä tunnustusta”. Saakohan Suomi toisen rauhan Nobel-palkinnon?
Kirjoittajalla on ansiolistallaan suuri joukko suomalaisten ja pohjoismaisten yritysten hallituksen puheenjohtajuuksia ja jäsenyyksiä, joukossa mm Posti, Altia, Paulig ja SAS, mutta hän ei pysty tekemään eroa valiollisen ja yritysjohtamisen välillä. Yrityksen johtamisessa nopeus voi useinkin olla vahva kilpailuvaltti, mutta silloinkin hätäily voi kostautua, ja paniikki tai euforia on aina suuri riski.
Valtiollisessa johtamisessa harkinta vaatii aivan eri tavalla aikaa, ja muut tekijät ovat paljon tärkeämpiä, mm. se, miten se vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään, vielä Aarnin ja Aaron lastenkin elämään. Nyt emme edes tiedä, miten se vaikuttaa omaan elämäämme. Eikä se näytä suuresti edes kiinnostavan.
Molemmissa pätee vanha perussääntö, että hätäilyllä saatu aikasäästö menetetään toteuttamisen ongelmissa moninkertaisesti.
Vanha sääntö näyttää toimivan: Aika ja energia, jonka päätöksen huonossa valmistelussa voittaa, menettää toteutuksen ongelmissa moninkertaisesti.
Sauli Niinistö varoitti pari vuotta sitten suomlaisia sortumasta naiiviuteen. Eiköhän vain kuitenkin jonkinasteiseen sinisilmäisyyteen luiskahdettu, kun uskottiin, että tämän suurusluokan asia hoituu yhdellä pikapuhelulla?” Voisiko olla mahdollista, että Erdogan jujutti Niinistön halpaan käyttääkseen tätä pelinappulana omassa valtapelissään?
Tilanne muistuttaa kovasti Karin piirrosta Hesarissa 1970-luvun metallin aikana. Siinä Helsingissä Stockmannin kulmalla takovat kolme seppää oli nimetty lakkojohtajien mukaan ja alla oli teksti: ”On taottava niin kauan kuin pää on kuumana.”
Suomi ei liittänyt hakemukseensa edes ydinaseita ja sotilastukikohtia koskevaa varausta, mikä varauksen sisältäneen Ruotsin hakemuksen rinnalla tarkoittaa, että toivotamme ne tervetulleiksi.
Menohaluja uhkunutta ulkoministeri Pekka Haavistoakin alkoi jo hirvittää, ja hän varoitteli Uudessa Suomessa 30.5., että ”Suomi on pompoteltavana, ja peli käy koko ajan vaarallisemmaksi”.
Sotahistorioitsija Sampo Ahto kirjoitti aikoinaan Uuden Suomen kolumnissaan, että tietyistä Mauno Koiviston ajan tapahtumista tullaan kirjoittamaan huvinäytelmiä. Kirjoitetaankohan näistä tapahtumista joskus komedioita vai tragedioita?
Mitenkään ei kartoitettu sitä, miten Naton nykyiset jäsenmaat suhtautuisivat hakemukseen. Mitä ajatteli ennen muuta Unkarin Orbán, jota Niinistö ja Antti Rinne olivat nöyryyttäneet kuin pikkupoikaa. Luotettiin vain siihen, että isoveli Bidenin siipien suojassa kaikki on helppoa kuin heinänteko, kuten sanovat ne, jotka eivät ole koskaan heinätöissä olleet. Kunhan vain saadaan mahdollisimman nopeasti hakemus sisään.
Haavisto valtakunnanoikeuteen?
Pekka Haaviston puheet ja toimet eivät ole pelkkää sinisilmäisyyttä, vaan aivan ilmeisesti kyse on myös kansalaisten ja eduskunnan tahallisesta harhaan johtamisesta. Hänkin on ihmetellyt, kuinka Turkki antoi aiemmin toisenlaista tietoa, mutta kun kansanedustaja Johannes Yrttiaho sanoi tietävänsä, että Turkin ulkoministeri oli hyvissä ajoin varoittanut häntä ja pyysi eduskunnan kyselytunnilla ajankohtaa Haavistolta, tämä ei kieltänyt saaneensa tietoa, mutta ei kertonut ajankohtaa.
Kaikesta pääteleen hän ei kertonut tietojaan myöskään presidentti Niinistölle. Ovatko ministeriön diplomaatit niin kyvyttömiä, että eivät pystyneet hankkimaan tietoja, jotka myös Helsingin Sanomat kertoi saaneensa Turkki-asiantuntijoilta?
Haaviston tietoinen tiedon pimitys tai hätäilyn aiheuttama kiire ja laiminlyönti myötävaikutti olennaisesti siihen, että Suomen jäsenhakemus jumittui ja Suomi joutui pompoteltavaksi suurvaltapolitiikkaan, kuten hän itse sanoo, joka käy koko ajan vaarallisemmaksi. Mielipidetiedusteluissa kansalaisille annettiin kuva, että hakemuksen jättämisen jälkeen asia etenee ”suoraviivaisesti”, kuten pääministeri Sanna Marin sanoi.
Haavisto puhui kuin mainosmies, miten Naton jäsenet kilpailevat siitä, kuka ensimmäisenä ratifioi Suomen jäsenyyden. Näin ollen ei ole luotettavaa kuvaa siitä, onko hakemuksella kansalaisten laaja tuki, mitä Nato edellyttää ja mitä Suomi Haaviston allekirjoittamassa jäsenhakemuksessa vakuuttaa.
Tuloksena on valtiollisen johtomme uskottavuuden heikentyminen sekä kansalaisten että ulkomaiden silmissä.
On tutkittava, mitä ulkoministeri Haavisto on tiennyt ja mitä tietoja hän on pimittänyt.
Kauko Parkkinen
19.6.22
Minkä arvosanan Kekkonen antaisi Suomen Nato-hankkeesta?
Suoraa vastausta otsikon kysymykseen emme voi tunnetuista ja yleisistä syistä saada, mutta jotakin voidaan päätellä. Jos hän eläisi, hän tekisi ainakin päiväkirjaansa merkintöjä hankkeesta ja sen johtamisesta. Kokemuksesta tiedämme, että ne voisivat olla varsin teräviä ja suorasukaisia.
Aluksi pari faktaa:
Kekkosen testamentiksi voisi kutsua hänen teesiään, että Suomi ei koskaan saa joutua eturintamassa Venäjää vastaan.
Kansalaisille annettiin kuva, että Turkin presidentin Erdoganin ukaasit yllättivät valtiojohdon housut kintuissa, vaikka ainakin ulkoministeri Pekka Haavisto oli saanut siitä selvän varoituksen turkkilaiselta kollegaltaan. Hän kuitenkin pimitti sen ja markkinoi jäsenanomuksen käsittelyä paraatimarssina, kuten pääministeri Sanna Marinkin. Hakemus jäi kuitenkin roikkumaan konkeloon, ja Suomi jouti suurvaltapolitiikan pelinappulaksi.
Luotettavalta arviolta tuntuu, että Kekkosen arvosana sijoittuisi hänen asteikollaan kategoriaan saatanan tunarit.
Entäpä muut entiset alan miehet?
Moskovan entinen suurlähettiläämme Heikki Talvitie näyttäisi olevan suurin piirtein samaa mieltä. Hän antoi vähän aikaa sitten haastattelun espanjalaislehdelle ja amerikkalaiselle tv-kanavalle. Hän piti eduskunnan saamaa Nato-selvitystä historiattomana ja kutsui Suomen ja Ukrainan vertailua hölynpölyksi. Erityisesti hän ihmetteli SDP:n suoraan lennosta tapahtunutta äkkikäännöstä.
Talvitie näpäyttää niitä, jotka luottavat Joe-setään ja hänen joukkoihinsa kuin vuoreen ja kertovat, että ”me olemme mukavia tyyppejä. Me emme hyökkää koskaan minnekään”. Paitsi mitä Afganistaniin ja Irakiin. Mutta niitä ei lasketa.
Talvitie tunnetaan niin asiantuntevaksi mieheksi, että mediamme on katsonut turvallisimmaksi pimittää hänen kommenttinsa.
Entinen pääministeri Paavo Lipponen ja edellinen ulkoministeri Timo Soini ovat paljon lempeämpiä. Lipponen ihmetteli Hesarin mielipidesivulla 3.6., miten ”Nato-uho paljastaa suomalaisten järkyttävän itsetunnon puutteen”. Samaa itsetunnon puutetta henkii tiukka kytkentä vanhaan emämaahan Ruotsiin. Mielipiteensä itse jäsenyysasiaan vanha Naton ystävä kätkee rivien väliin savolaisella selkeydellä: Voipi olla niinkin, mutta saattaapi olla toisinkin.
Soinilla taas ovat tuoreessa muistissa ulkoministeriön resurssit ja mitä niillä pitäisi saada aikaan. Hänelle Yle on ylen ystävällisesti antanut mahdollisuuden käydä eurovaalikampanjaa jälkiviisastelijana. ”Onhan tämä noloa”, oli hänen arvionsa.
Entinen ulkoministeri Paavo Väyrynen on kehottanut harkitsemaan hakemuksen takaisin vetämistä.
Terveisiä Bilderbergin viisailta
Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi kertoo kolumnissaan 19.6. terveisiä Bilderbergin huippuviisailta, joiden joukossa hän oli yhtenä mukana.
Hän kertoo, että ”monet osallistujat kuvailivat Suomen liittoutumattomuuden aikaa menestyksenä”.
Niemi siteeraa loppuyhteenvetona, miten eräs osallistuja ”kiteytti” ajatuksen: ”Suomi ei tehnyt kompromisseja puolustuksessaan kylmän sodan aikana eikä sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Sen takia Venäjä ei uhkaa teitä nyt, eikä myöskään tulevaisuudessa Naton jäsenenä.”
Syntyy vaikutelma, että tämä vastaa myös hänen omaa ajatteluaan. Suurin piirtein saman sanoi Heikki Talvitie, lisäten vielä, että Nato tuo uhan mukanaan.
Mihin siis tarvitaan Natoa, johon Niemen johtama lehti ajaa Suomea kaikilla putkillaan?
http://www.kaukoparkkinen.com 13.4.22
Vastaanottaja: ’hs.paakirjoitus@hs.fi’http://www.kaukoparkkinen.com 10.6.22
”Pienen Suomen suuri Sauli” – Seuraako Nato-huumaa Nato-krapula?
Haavisto valtakunnanoikeuteen?
Voit lukea koko tekstin, vaikka et olekaan tilaaja
http://www.kaukoparkkinen.com 10.6.22
”Kukaan ei tee mitään toisen sinisten silmien vuoksi.”
Bismarck,
jota poliittisen historian professori L.A.Puntila usein
siteerasi kansainvälisen politiikan luennoissaan
”Pienen Suomen suuri Sauli” – Seuraako Nato-huumaa Nato-krapula?
Ilta-Sanomien pelätyn kolumnistin Timo Haapalan yllä näkyvä jutun otsikko 21.5. kuvaa hyvin sitä nirvanaa, johon melkoinen määrä suomalaisia lankesi, kun jäsenhakemus saatiin Brysselin päämajaan. Sen jälkeen kaiken piti mennä läpihuutojuttuna. Kovin paljon ei jää jälkeen rouva Jenni Haukion huokailu, miten hänen mielensä ”täyttyy ylpeydestä” miehensä sankaritekojen edessä.
Rouva Haukio lähetti viestinsä jo hallituksen infotilaisuuden aikana, ja näin hän varmaankin täyttää antamaansa lupausta tukea miestään niin hyvissä kuin huonoissakin hankkeissa. Haapalan otsikko puolestaan menee varmaankin hänen viljelemänsä huumorin piikkiin, mutta keskustan puheenjohtajan ja Suomen valtiovarainministerin Annika Saarikon vuodatus vetää pakostakin masentavaksi. Hän sanoo Ilta-Sanomissa 21.5. tuntevansa ”syvää rauhaa” ja olevansa vakuuttunut siitä, että Suomi teki oikean ratkaisun 7-vuotiaan Aarni-pojan sukupolvelle.
Annika Saarikko, oletko aivan varma, että Aarni-poikasi tuntee syvää rauhaa, kun Venäjän puolustusministeri Sergei Soigu pystyttää itärajan taakse lupaamansa 12 sotilastukikohtaa? Puolustusministeri ja puoluetoverisi Antti Kaikkonen sanoi Ylen aamussa 31.5., että ”kyllä tämän kanssa pärjätään”. Mutta onko se syvän rauhan tae, josta on syytä olla onnellinen? Se on eri luku ja liikutus. Mitä mahtaa ajatella rouva Haukion 4-vuotias Aaro-poika? Onko hänkin ylpeä isästään, joka tekee pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä lonkalta?
Samaan aikaan ministerit hokivat, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa.
Johtamisguru sekopäisenä
Järkyttävin tekstipäästö oli kuitenkin luettavissa Talouselämästä 22.5. Tämän hurmoshenkisen hengentuotteen oli työstänyt Sanna Suvanto-Harsaae, jonka Talouselämä on toistuvasti nimennyt Suomen talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Hän on siis johtamisen suuri guru, joten teksti on varmaan tarkkaan harkittua.
Hänen mukaansa ”Suomen pitäisi kyetä Nato-jäsenyyden kaltaiseen nopeaan päätöksentekoon muissakin isoissa asioissa”. ”Suomen hallitus ja presidentti Sauli Niinistö tekivät upeaa ja nopeaa työtä.” Hän sanoo, että ”poliitikot alkoivat nopeasti ja aktiivisesti johtaa kansaa ja yleistä mielipidettä Nato-myönteiseen suuntaan heti, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli alkanut”.
Tämä on höpöpuhetta. Ikävä kyllä asiat menivät täsmälleen päinvastoin: Tasavallan poliittinen johto harasi kauan vastaan, mutta kansalaisten säikähdys ja paniikkireaktio tarttui myös heihin ja vei mennessään. Hänen mukaansa tämä ”ainutlaatuinen ja nopea kouluesimerkki johtamisesta on saanut myös kansainvälistä tunnustusta”. Saakohan Suomi toisen rauhan Nobel-palkinnon?
Kirjoittajalla on ansiolistallaan suuri joukko suomalaisten ja pohjoismaisten yritysten hallituksen puheenjohtajuuksia ja jäsenyyksiä, joukossa mm Posti, Altia, Paulig ja SAS, mutta hän ei pysty tekemään eroa valiollisen ja yritysjohtamisen välillä. Yrityksen johtamisessa nopeus voi useinkin olla vahva kilpailuvaltti, mutta silloinkin hätäily voi kostautua, ja paniikki tai euforia on aina suuri riski.
Valtiollisessa johtamisessa harkinta vaatii aivan eri tavalla aikaa, ja muut tekijät ovat paljon tärkeämpiä, mm. se, miten se vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään, vielä Aarnin ja Aaron lastenkin elämään. Nyt emme edes tiedä, miten se vaikuttaa omaan elämäämme. Eikä se näytä suuresti edes kiinnostavan.
Molemmissa pätee vanha perussääntö, että hätäilyllä saatu aikasäästö menetetään toteuttamisen ongelmissa moninkertaisesti.
Vanha sääntö näyttää toimivan: Aika ja energia, jonka päätöksen huonossa valmistelussa voittaa, menettää toteutuksen ongelmissa moninkertaisesti.
Sauli Niinistö varoitti pari vuotta sitten suomlaisia sortumasta naiiviuteen. Eiköhän vain kuitenkin jonkinasteiseen sinisilmäisyyteen luiskahdettu, kun uskottiin, että tämän suurusluokan asia hoituu yhdellä pikapuhelulla?” Voisiko olla mahdollista, että Erdogan jujutti Niinistön halpaan käyttääkseen tätä pelinappulana omassa valtapelissään?
Tilanne muistuttaa kovasti Karin piirrosta Hesarissa 1970-luvun metallin aikana. Siinä Helsingissä Stockmannin kulmalla takovat kolme seppää oli nimetty lakkojohtajien mukaan ja alla oli teksti: ”On taottava niin kauan kuin pää on kuumana.”
Suomi ei liittänyt hakemukseensa edes ydinaseita ja sotilastukikohtia koskevaa varausta, mikä varauksen sisältäneen Ruotsin hakemuksen rinnalla tarkoittaa, että toivotamme ne tervetulleiksi.
Menohaluja uhkunutta ulkoministeri Pekka Haavistoakin alkoi jo hirvittää, ja hän varoitteli Uudessa Suomessa 30.5., että ”Suomi on pompoteltavana, ja peli käy koko ajan vaarallisemmaksi”.
Sotahistorioitsija Sampo Ahto kirjoitti aikoinaan Uuden Suomen kolumnissaan, että tietyistä Mauno Koiviston ajan tapahtumista tullaan kirjoittamaan huvinäytelmiä. Kirjoitetaankohan näistä tapahtumista joskus komedioita vai tragedioita?
Mitenkään ei kartoitettu sitä, miten Naton nykyiset jäsenmaat suhtautuisivat hakemukseen. Mitä ajatteli ennen muuta Unkarin Orbán, jota Niinistö ja Antti Rinne olivat nöyryyttäneet kuin pikkupoikaa. Luotettiin vain siihen, että isoveli Bidenin siipien suojassa kaikki on helppoa kuin heinänteko, kuten sanovat ne, jotka eivät ole koskaan heinätöissä olleet. Kunhan vain saadaan mahdollisimman nopeasti hakemus sisään.
Haavisto valtakunnanoikeuteen?
Pekka Haaviston puheet ja toimet eivät ole pelkkää sinisilmäisyyttä, vaan aivan ilmeisesti kyse on myös kansalaisten ja eduskunnan tahallisesta harhaan johtamisesta. Hänkin on ihmetellyt, kuinka Turkki antoi aiemmin toisenlaista tietoa, mutta kun kansanedustaja Johannes Yrttiaho sanoi tietävänsä, että Turkin ulkoministeri oli hyvissä ajoin varoittanut häntä ja pyysi eduskunnan kyselytunnilla ajankohtaa Haavistolta, tämä ei kieltänyt saaneensa tietoa, mutta ei kertonut ajankohtaa.
Kaikesta pääteleen hän ei kertonut tietojaan myöskään presidentti Niinistölle. Ovatko ministeriön diplomaatit niin kyvyttömiä, että eivät pystyneet hankkimaan tietoja, jotka myös Helsingin Sanomat kertoi saaneensa Turkki-asiantuntijoilta?
Haaviston tietoinen tiedon pimitys tai hätäilyn aiheuttama kiire ja laiminlyönti myötävaikutti olennaisesti siihen, että Suomen jäsenhakemus jumittui ja Suomi joutui pompoteltavaksi suurvaltapolitiikkaan, kuten hän itse sanoo, joka käy koko ajan vaarallisemmaksi. Mielipidetiedusteluissa kansalaisille annettiin kuva, että hakemuksen jättämisen jälkeen asia etenee ”suoraviivaisesti”, kuten pääministeri Sanna Marin sanoi.
Haavisto puhui kuin mainosmies, miten Naton jäsenet kilpailevat siitä, kuka ensimmäisenä ratifioi Suomen jäsenyyden. Näin ollen ei ole luotettavaa kuvaa siitä, onko hakemuksella kansalaisten laaja tuki, mitä Nato edellyttää ja mitä Suomi Haaviston allekirjoittamassa jäsenhakemuksessa vakuuttaa.
Tuloksena on valtiollisen johtomme uskottavuuden heikentyminen sekä kansalaisten että ulkomaiden silmissä.
On tutkittava, mitä ulkoministeri Haavisto on tiennyt ja mitä tietoja hän on pimittänyt.