Sotavainaja suojelussa

15-vuotias poika hautasi neuvostosotilaan ja hoiti vuosikymmeniä hautaa Ristijärvellä – kuolleesta miehestä löydetty uutta tietoa
Seuraavaksi etsitään kuolleen neuvostosotilaan sukulaisia, jotta he saisivat tietää, missä isoisän tai isoisoisän luut lepäävät.

Suomalainen Vilho Konttinen on lähes koko elämänsä hoitanut tuntemattoman neuvostolentäjän hautaa Ristijärvellä. Lentäjä putosi Suomen taivaalta talvisodan lopulla, ja tuolloin 15-vuotias Konttinen hautasi tämän.

Suomessa etsintöjä tehnyt pietarilainen toimittaja Andrei Kaškarov selvitti vuosi sitten lentäjän henkilöllisyyden. Kyseessä on vuonna 1918 syntynyt Valentin Ivanovitš Golubev. Nyt on saatu uutta tietoa lentäjän taustasta.

– Onnistuin selvittämään, että hän oli syntynyt 6. helmikuuta Markovon kylässä. Nykyään paikalla on Leningradin alueen Tusinan piirin Krasnyj Bor niminen kylä. Isä työskenteli rautateillä, äiti oli talonpoikaisnainen. Veljiä ja siskoja ei ollut. Vuodesta 1928 perhe asui Leningradissa, koska perheenpää löysi töitä Amiraliteetin telakalta, Kaškarov kertoo.

YLE:n juttuun -> https://yle.fi/uutiset/3-11042832

Antti ja Liisa Kannus Amerikan siirtolaisia

Antti ja Liisa Kannus


 
Antin ja Liisan tyttären tyttären pojalta Robertilta saatujen sähköpostiviestien, kirjeiden ja valokuvien, sekä sukukartan mukaan perillisiä on koko liuta. Antti ja Liisa eivät, sukutiedon mukaan, käyneet synnyinmaassaan elämänsä aikana.

Liisan ja Antin hautamuistomerkki löytyy New Yorkin osavaltiosta. Hallussani on hautakivestä valokuva. Liisa kuoli vuonna 1952 ja Antti kahdeksan vuotta myöhemmin vuonna 1960, 89-vuotiaana.
 
Wanhan Suomen, eli Venäjän vallan aikalaisista siirtolaisista tässä Antti Kannuksen vaiheista Siirtokansan KALENTERI – nimisestä julkaisusta. Tämä teksti on vuodelta 1949, joulukalenterista.
 


 
Antin ja Liisan muorempaa ikäluokkaa:

Alku tietotekniikassani

Kun kokeilin IBM-tietokonefirman kanssa välittää kirjeenvaihtokavereita.

Valinta suoritettiin senaikaisella reikäkorttikoneella. Aika ei ollu kypsä vielä. Nythän se on miljoonabisnestä. Vuosi oli 1967.

Katso tämän linkin ohjelmasta, heti alussa on ko. reikäkone, eli ensimmäinen tietokoneen TALLENNUS ja TULOSTIN, https://areena.yle.fi/1-50095887?autoplay=true

Kuvassa on reikäkorttikone, Tämmönen laite oli IBM:ltä lainassa. Olin aikaa edellä.

Tuolla laitteella kirjoitettiin reikäkortit joiden ajo suoritettiin Helsingissä, varsin hankala systeemi, jota on nykyisen läppärin ja kännykän käyttäjälle mahdoton selittää.

Sittemmin toimihenkilöammattiliitossa Turussa, kun testattiin tietokoneyhteyttä Turun ja Helsingin toimistojen välille v, 1982… sain olla testaajana.

Ensimmäinen tietokone oli ns. tyhmä pääte, jossa yhteys Helsingin pääkoneeseen tapahtui puhelinyhteydessä. Ensimmäiset tekstiviestit olivat aivan erilaiset kuin nykyiset. Ilman Karkkilan tempaustani, minulle ei olis tarjottu tehtävää. Homma oli niin salainen, ettei siitä saanut kertoa työkavereillekkaan. Muutosvastarinta oli sitä luokkaa…

MUISTONA, eräs kirje:

IHMISMIELEN HERKKYYTTÄ voinee kuvata janalla jossa ääripäät ovat lapsuus ja vanhuus… Viimeisiltään jana taipuu ympyräksi kun tunteet/herkistyminen liittää eletyt vuodet yhteen… Tuon ympyrän sisällä rohkenee tutkailla elämänvaiheitaan kiireettömästi – käydä jos ja kun keskustelua itsensä kanssa… kipukohtia väistelemättä…

ELÄMÄNPEILIIN katsomisessa tai paremmin kuuntelussa on hyvät puolet. Musiikki kantaa kuin vanha silta.

NYT isäni kohdalta on vain ajan kysymys, milloin siunaustilaisuus on Nivalassa. Suku tietysti odottaa tietoja…

Oletin, jotta Viipurin tilaisuuden jälkeen elämä tasaantuu. Mitä vielä. Nuorempi ikäluokka näyttää heräävän ja olen saanut face..viestejä kyselyinä julkaisuistani netissä. Pakko alkaa saattaa ”sekundääristä” arkistoani siihen jamaan, jotta sieltä löytää mitä hakee… Ajatuksena on ollut, jotta keskityn kuvaamaan ”maailma ja elämänkaari” asetelmia siitä näköalasta miten YKSI ihminen liittyy suureen kuvaan… Niin uskomatonta kuin se oli: ISÄNI löytyi Punnuksen kaivosta, todellisena näyttönä tuntolevy.

Näitä toisiinsa verrattavia ”sattumia ja kohtaamisia” on matkan varrella lukemattomia, kohtaamisia, jotka ovat johtaneet aina konkreettiseen tulokseen… tavalla tai toisella. Niin monta kertaa kun olen jäänyt arvailuni tai tiedon kanssa yksin, en ole jättänyt tuntumaa pois mielestä… ikään kuin odottamaan uutta ”merkkiä”.

Lapsuuden ja nuoruuden aika ei ollut helppoa. Sotaa karsastettiin, veteraaneja syytettiin: ”Miksi menitte sinne?” Sotalesket ja sotaorvot olivat paarialuokkaa, liikaväestöä, sosiaaliriesa.
Syrjäydyin niin, että kun asuimme kyläkoululla… vietin paljon aikaa kirjojen parissa. Sain vapaasti lukea koulukirjaston kirjoja, sekä koululla oli myös aikuisten kirjasto ja usein, oppikouluaikoihin tuurasin johtajaopettajaa hoitamalla lainauksia… sain myös itse lainata ns. aikuisten kirjoja.

Tietysti tuo ”eriarvoisti” minut ikäluokastani… Tiesin enemmän kuin mitä opetussuunnitelmat antoivat ja jouduin epäillyksi: ”Mistä sinä tuon voit tietää?” Useimmiten pilkattiin ja nimiteltiin… Hyväksyntä puuttui. SAMA nonsoleraaminen jatkui työurallakin. OLI PAKKO alisuorittaa, jotta säilytti kasvonsa.

Sotavainajien kotiin saatto- ja siunaustilaisuus

Valokuva: Terttu Ravi.

21 sotavainajan arkkua luovutettiin Viipurissa 15. lokakuuta 2019. Kotiuttaminen tapahtui Viipurin Pietari-Paavalin kirkossa. Yksi arkuista on isäni.

HISTORIAKO EI OLE OPETTANUT? Kansalaisten, kautta globaalin maapallon, henkinen ja aineellinen ilmapiiri näyttää olevan saman kaltainen kuin etenkin toisen maailmansodan edellä…. Olen kokenut talvi- sekä jatkosodan lapsuudessani. Himmetä ei muistot koskaan saa…

Vaikuttava tilaisuus. Yläkuvassa siunaus- ja saattotilaisuudessa arkut alttarilla.


Yhden arkuista alttarilta linja-autoon kantoi IRO KAISLA.

Lotat seisoivat kirkon käytävällä kunniavartiossa (kuvassa kaksi heistä, Terttu Ravi Miehikkälästä ja Liisa Wanamo Turusta). Saattotilaisuus varmisti 21. sotavainajan arkun ja Aate Matiaksen kotimatkan. Jos kuvaan omaa tunnettani siinä kirkon penkissä TAKKI TYHJENI.

Mutta kun nämä pikkulottina toimineet halasivat kirkon ulkoportailla, tunteiden sisältöä ja ikään kuin sielujen sukulaisuutta ei voi sanoilla kuvata – muuten kuin ripset kosteina.

Kirkossa oli Suomesta kolmen linja-auton matkustajat ja myös paikallisia. Hyvin monta nuorta osallistuivat arkkujen kantamiseen.

Sotavainajiemme kotiuttaminen on historian uudelleen täydentämistä.

Kävimme maanantaina myös Punnuksen koulumäellä, jossa kaivon lisäksi Slavan ryhmä oli avannut myös koulun kellarin. Nämä viestisirpaleina. Kuvakertomus myöhemmin www.kannustamo.net -tiedostossa.

Sotaveteraanit.fi: Suomalaissotilaan pitkä kotimatka tuli päätökseensä

MUISTO

ONNEKSI OLEN OLLUT JOSKUS NUORI

ja parasta kun saa face..viestin ja valokuvan sieltä vuosien takaa kaukaa.. MUISTON ajalta ja paikasta, joka on piirtynyt sieluun mielenkuvana. Mitä muuta voi kun valita kuulokkeisiin mikä täydentää tunteen.
 
IHMISMIELEN HERKKYYTTÄ voinee kuvata janalla jossa ääripäät ovat lapsuus ja vanhuus… Viimesiltään jana taipuu ympyräksi kun tunteet/herkistyminen liittää eletyt vuodet yhteen… Tuon ympyrän sisällä rohkenee tutkailla elämänvaiheitaan kiireettömästi – käydä jos ja kun keskustelua itsensä kanssa… kipukohtia väistelemättä…
  
ELÄMÄNPEILIIN katsomisessa tai paremmin kuuntelussa on hyvät puolet. Musiikki kantaa kuin vanha SILTA

… ja parasta kun on saanut perimän, jonka kautta voi rakastaa musiikkia ja RAKKAUS EI KOSKAAN KATOA.
 

En todellakaan tiennyt omaavani isäni Aate Matiaksen perimän – kiinnostuksesta harmonikkaan.
 
Kun 1950-luvun puolivälissä Lauri Harjulan kanssa tätäkin keinumorsian-iskelmää soitimme, Lauri soitti viulua ja lauloi stemmat.
 
Maaliskuussa 2017, valokuvien perusteella se yhteys tuli todeksi ja varmistui.
 

Aavistuksia minulla on siitä ollut koko elämäni ajan. Isäni ei palannut talvisodasta, hän kaatui Karjalan kannaksella, Muolaan Punnuksessa 15.2.1940. Taistelukuvaus toisaalla tässä tiedostossa.