Arvot ja oikeus – erilaisuuden hyväksyminen?

Erilaisuuden hyväksyminen

on ollut lapsuudesta ja etenkin varhaisnuoruudesta asti asenteeni ihmisyyteen…
Ystävystyin 1950-luvun alkuvuosilla romaanipojan kanssa, joka markkina-aikoina perheensä mukana yöpyi naapurissa.

Kun ensimmäisen kerran tapasimme, pyysin häntä  laulamaan… Hän suostui vain jos maksan esityksestä. Olimme molemmat 12 -13 -vuotiaita, ennen äänenmurrosta. Minulla oli taskussani ongenkoukku ja 25. pennin kolikko rahaa. Poika esitti tämän:

Ensitapaamisessakin lauloimme yhdessä naapurin halkoliiterissä.
Liiteriä ei enää tienposkessa ole, mutta niitä muitakaan kesäisiä kohtaamisia varhaisnuoruuden vuosilta en unohda.

4 thoughts on “Arvot ja oikeus – erilaisuuden hyväksyminen?”

  1. Ihmettelen suuresti tätä nykymenoa, kun määrätyistä sanoista on tullut kiellettyjä. Esko Valtaoja koetti kertoa, etteivät pelkät sanat haavoita, vasta kun niitä käytetään loukkaavasti niiden negatiivinen merkitys tulee esille. Hän otti esille Peppi Pitkätossu kirjan , jossa Peppi matkustaa isänsä luo. Omasta lapsuudestani muistan ”Pörröiset veitikat” kirjan, jonka luimme irtolehti painokseksi. Siinä ruotsalainen kirjailija kertoo erilaisista eläimistä eri maissa ja mantereilla. Jokaisella eläimellä on ihmiskumppani, joka esittää oman kotiseutunsa kulttuuria ja oli meistä mielenkiintoinen, koska niihin aikoihin matkustaminen kaukomaille ei ollut yleistä. Parhaiten muistan afrikkalaisen lapsen, joka ihmeissään kysyi äidiltään nähdessään ensi kertaa valkoisia metsästäjiä, että mitä heille on tapahtunut, kun heiltä on väri lähtenyt? Äiti esitti oletuksen, että ehkä miehet ovat olleet liian kauan vedessä ja näin on sitten käynyt. Historia on tapahtunut tosiasia, rotusorto, rasismi, kolonialismi, sodat ja niiden kauheudet ovat tapahtuneet, niitä ei voi poistaa hautaamalla päänsä pensaikkoon ja teeskentelemällä, että niistä puhuminen tai kertominen ahdistaa. En jaksa millään uskoa, että nuoremme ovat perineet niin huonot geenit etteivät kestä tosiasioita. Nykypäivänä kuulemma jotkut opiskelijat ahdistuvat jo lukiessaan kotonaan lämpimässä kodissaan jostain historiallisesta tapahtumasta, niin että kokevat turvattomuutta ja haluavat ettei heitä jätetä lukemaan näitä kauheuksia. Mitähän olisi tuohon sanonut äitini, joka 16-vuotiaana evakkona lähti jalkaisin marras-joulukuun viimassa kuljettamaan muutamaa lehmää ja itseään turvaan pari vuotta nuoremman kumppaninsa kanssa sodan jaloista. Luulen että turvattomuuden tunne oli aika lailla konkreettisempi kuin näillä jälkeen syntyneillä. Tälläkin hetkellä ympäri maapalloa on nuoria ja lapsia sodan jaloissa ja todella fyysisesti turvattomissa olosuhteissa. Koen jotenkin, että elämä on jokaisen kohdalla ennalta arvaamatonta, meistä kukaan ei tiedä huomisen päivän tapahtumia, mutta sen sijaan, että etsii ympäristöstä ja toisten puheista aina ja kaikkialla negatiivisia ja ahdistavia viestejä, voisi ehkä kuunnella mitä joku sanoo eikä tuomita jo etukäteen omien luulojensa perusteella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.