Erilaisuuden hyväksyminen

on ollut lapsuudesta ja etenkin varhaisnuoruudesta asti asenteeni ihmisyyteen…
Ystävystyin 1950-luvun alkuvuosilla romaanipojan kanssa, joka markkina-aikoina perheensä mukana yöpyi naapurissa. Kun ensimmäisen kerran tapasimme, pyysin häntä  laulamaan… Hän suostui vain jos maksan esityksestä. Olimme molemmat 12 -13 -vuotiaita, ennen äänenmurrosta. Minulla oli taskussani ongenkoukku ja 25 penniä rahaa. Poika esitti tämän:

Ensitapaamisessakin lauloimme yhdessä naapurin halkoliiterissä.
Liiteriä ei enää tienposkessa ole, mutta niitä kesäisiä kohtaamisia en unohda.