Ville, Sinulla on kertojan sielu

VILLE… ASETAT itsesi kertojana kehykseen, joka on monelle ikäluokkasi edustajalle käsittämättömän tuntematon elämänalue: vaikka 2000-luvun sodat riehuvat uutisissa – olohuoneissamme.

Sanon sen tässä ISOISÄN roolissa: Sinulla on kertojan sielu… Olet löytänyt tästäkin aiheesta kuvauksena muistamiseen liittyvät kuvakulmat raastavastikin. Sellaistahan elämä on.

Löydöt joukkohautapaikalta, Muolaan Punnuksen kyläkoulun rauniokuopasta näyttävät julman todistuksen kansallisen itsenäisyytemme kohtalon hetkistä; mielettömän sodan uhrit olivat nuoria miehiä.

Jospa Aate Matias olisi saanut elää yhtä pitkän elämän kuin minä.

Kuvan maastossa käytiin taistelut, joista vertailevaa kuvausta on Talvisota tv-sarjassa, jaksossa 4/5.


Sivu Jari Jaakkolan kirjasta IITIN komppania talvisodassa…

Oulun yliopistossa Marskin kuva piiloon

Mannerheim herättää edelleen tunteita

Yli sata vuotta sitten syntynyt ja 50-luvulla kuollut mies herättää vielä syksyllä 2019 tunteita puolesta ja vastaan. Mannerheim on jälleen ajankohtainen, kun Oulun yliopiston professori Vesa Puuronen pyysi Mannerheim-kuvan poistamista luokanopettajaopiskelijoiden kokoustilan seinältä, ja opiskelijajärjestö suostui.
Puurosen mukaan Mannerheimin kuva ei henkilön ristiriitaisen historian takia sovi opiskelijajärjestön kokoustilan seinälle. Professori viittaa opiskelijoille lähettämässään kirjeessä myös perhehistoriaansa ja Mannerheimin vastuuseen sisällissodan aikaisista kuolemista.
Yle tavoitteli Oulun yliopiston luokanopettajaopiskelijoiden järjestön puheenjohtaja Sara Hagelbergiä kertomaan kuvan käytön taustoista ja sen poistamiseen johtaneista syistä, mutta hän kieltäytyi haastattelusta. Hagelberg on kuitenkin kertonut Oulun ylioppilaslehdelle
(siirryt toiseen palveluun)
, että kuva oli sattumanvarainen matkamuisto, ja sen poistaminen ei ollut kynnyskysymys.
Kun Mannerheimia tutkineelta historioitsijalta Teemu Keskisarjalta kysytään tapahtuneesta, hän on epäuskoinen ja huvittunut.
– Kuulostaa aivan internetin höpöjutulta, jota ei ole elävässä elämässä tapahtunut ainakaan vakavalla naamalla.
Keskisarja ei kuitenkaan tuomitse professori Vesa Puurosta tai opiskelijajärjestöä. Tapahtunut ei hänen mukaansa kerro kummastakaan osapuolesta mitään, mutta nykyajastamme sitäkin enemmän.

Olen ollut isän roolissa alisuorittaja

TUNNUSTAN, jotta olen ollut isän roolissa ALISUORITTAJA; minulla on ollut aikuisen miehen malli vain kymmenvuotiaaksi asti, kun kasvatusisäni menehtyi 55-vuotiaana.

Muistan toki hänet hyvin mielenkuvina. ISÄNI osalta minulla on ollut ”mielikuvitusisä”, ihan näille vuosikymmenille asti.

Nykyisin nimitän sitä ”KAARLOKSI”; joka ojentaa minua hyvin usein kun olen hölmöillyt. Kaarlon keksi edesmennyt, hyvä ystäväni, kun hän usein työurallani tuli kyydissäni Helsingistä Turkuun. Jossakin vaiheessa kotimatkalla hän totesi: ”Hei Kalle, voitaisko sinun toisen, paremman persoonasi, Kaarlon kanssa hieman spekuloida”? No, sitten spekuloitiin.

NYT minulla on itsetuntoni ”sivupersoonasta” valokuviakin…
On monia asiayhteyksiä, joista ole miettinyt, jotta mistä esimerkiksi joku luonteenpiirteeni tai käytöstapani ovat peräisin? Oikeasti kyse on kai geeniperimästä. Tietenkään elämän oravanpyörässä niitä kytkentöjä tuskin kukaan pohtii kohdallaan.

Ikääntyminen sallii vapauksia tavanomaisuudesta poikkeavallekin ajattelulle.

Isäni kanssa olemme molemmat suuren perheen ”pahnan pohjimmaiset” ja altistuneet isä vanhempien sisarusten ja minä serkkujeni mahdollisiin ”löylytyksiin”. Toisaalta asema on mahdollistanut nuorimmaisen osan hyödyntämisen? Mene ja tiedä. Kun isoisäni Amselmi kuoli 65 -vuoden isässä, Aate Matias oli kaksitoista vuotias.

Perheet

Anselmi ja Liisa Hautamäen, eli isovanhempieni perhettä.

Sefanias ja Elina Anttilan, eli kasvatusvanhempieni perhe

Isän päivälle 10.11.2019

Sain sähköpostia:

Hei! Sinun Isänpäiväsi on nyt erilainen. Tieto ja tapahtumat sen ovat muuttaneet. Sytytämme kynttilät!
Moni on saanut jo isänsä kentältä kotiin ja kynttilän sytytys on erilaisin ajatuksin.
Siunausta sinulle Kalle isän päivään, olen hengessä mukana. Terttu


Terttu (lotta) edessä vasemmalla.

Taipale, Hiekkakuoppakorsun muistomerkki

Kuvat: Terttu Ravi.
Teksti: https://willimiehenjaljilla.blogspot.com/2019/10/taipale-hiekkakuoppakorsun-muistomerkki.html?showComment=1572619284824#c2299196096989746532 … luvalla.

Tämä muistomerkki on nyt tällä erää blogini viimeinen Lappeenrannan ulkopuolinen kohde. No, jos joku lähettää minulle kuvia jostakin kohteesta, niin tokihan minä yritän sen johonkin kohtaan survaista, mutta vapaat päivät ovat melkoisen vähissä….. Toki aion päivittää blogiani säännöllisen epäsäännöllisesti jatkossakin, joten kaikille uusillekin löytyy sopiva ajankohta. Valitettavasti haluan vain tämän proggiksen loppuvan, koska olen kurkkuani myöten täynnä kirjoittamiseen. Kohteiden valokuvaaminen ja etenkin niiden etsiminen ovat edelleen itselleni mukavia juttuja. Valitettavasti niitä ei vaan meinaa enää löytyä!

Parasta mitä tämä bloggaaminen on elämääni tuonut, on muutama mukava ihminen, joiden kanssa olen vaihtanut ajatuksia sähköpostin välityksellä. Heistä on tullut tavallaan tuttuja ihmisiä itselleni, vaikka en heitä kaikkia ole kaan tavannut kasvotusten. Yksi tällainen henkilö on Terttu Ravi, jonka kanssa olemme kaiketi olleet yhteyksissä viimeisen vuoden ajan. Terttu on toimittanut minulle kuvia ja kertonut kohteiden taustoista, joita olen sitten blogiini päivitellyt. Terttu on aivan mahtava immeinen!

Terttu on Kaakonkulman Lottaperinneyhdistyksen puuhanainen, joka on saanut elämänsä aikana melkoisesti aikaan, vaikka aina kaikki kunnia ei tälle puuhanaiselle olekaan osunut, vaan joskus joku on vähän vetänyt kunniaa ja mainetta välistä. Silti perisuomalaiseen tapaan Tertun tapana ei ole valittaa pienistä, vaan näyttää että paljon saa aikaan jos yrittää. Monillehan riittää pelkästään läsnäolo oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Silti kaikki tietävät, että ilman Terttua asiat eivät olisi edenneet…..

Nyt viimeksi Terttu hankki Taipaleeseen JSP:na toimineeseen hiekkakuoppaan uuden muistomerkin kadonneen tilalle, jonka valmisti haminalainen yhtiö Roseprint. Tämä oli Tertun vastaus tehtävää pyytäneelle veteraanille. Jos kuka, niin Terttu ratkaisi ongelman ja hoiti tehtävän loppuun. Kuka muu olisi ollut valmis tällaiseen? Nyt Terttu saa omin sanoin kertoa, kuinka muistomerkki valmistui…..

”Taipaleenjoen Terenttilän Hiekkakuoppa-korsun tarinaa

Espoolainen talvisodan Taipaleen veteraani Unto Poutala otti minuun yhteyttä ja
pyysi hankkimaan Hiekkakuoppa-korsulle muistomerkin. Korsua käytettiin talvisodanloppupuolella JSP.na,oli ainoa ehyt korsu alueella. Varsinainen JSP sijaitsi Vilakkalassa,mutta kun valoisaan aikaan ei haavoittuneita voinut sinne
kuljettaa,saivat he ensiavun Hiekkakuopalla. Unto haavoittui olkapäähän helmikuun alussa ja istui näin ollen korsulla odottamassa siirtoa eteenpäin.

Hiekkakuoppakorsun ensimmäinen, nyt kadonnut muistomerkki (Kuva Terttu Ravi)

Tietysti vastasin hänelle myöntyvästi ja aloin hankkia muistomerkkiä Kaakonkulman Lottaperinneyhdistyksen nimissä. Sen valmisti naapurini Risto Sivula ja kävin sen pystyttämässä Raimo Hynysen ja Petteri Lakkamäen kanssa.
Paljastustilaisuus oli yhdessä Kirvesmäki-kerhon kanssa ja samana päivänä
paljastimme myös Haavisto-korsun laatan.

Kahden vuoden kuluttua katosi Hiekkakuoppa-korsun muistomerkin yläosa. Kului vuosia ja asia toki mielessäni. Kun Unton kanssa puhelimme,en voinut ilmoittaa katoamisesta hänelle. Tänä vuonna minuun otti yhteyttä Unto Poutalan tytär joka kertoi isänsä päässeen muuttamaan Kaunialan sairaalaan,jonne hän oli jo vuosia halunnut. Tytär isää muuttaessaan löysi yhteystietoni, lähettämiäni kortteja jne ja soitti minulle. Näin nousi taas pinnalle muistomerkkiasia.

Uuden muistomerkin toinen laatta juuri valmistuneena (Kuva Terttu Ravi)


Uusi hiekkakuoppakorsun muistomerkki (Kuva Terttu Ravi)

Suunnittelin uuden ja hankin tarvikkeet. Yhdistyksemme jäsenen Jarkko Väänäsen kanssa lähdimme tarvikkeiden kanssa Terenttilään 16.7.19. Olin pyytänyt pystytysapua paikallisilta ystäviltäni ja taidolla he kaikki tekivätkin. Muistomerkki jäi kesken ja hankin ylälautaan kyltin mikä laitettiin paikalleen järjestämälläni yhdistyksemme matkalla 27.9.19. Kyltissä Hiekkakuoppa sana suomeksi ja venäjäksi. Ohjelmallisella vierailulla Kaunialan sairaalalle 18.9.19 näytin Untolle kyltin ja kerroin uudesta muistomerkistä.

Unto täytti 5.10.19 101 vuotta ja tämä oli hänelle syntymäpäivälahjamme”.

Sotavainaja suojelussa

15-vuotias poika hautasi neuvostosotilaan ja hoiti vuosikymmeniä hautaa Ristijärvellä – kuolleesta miehestä löydetty uutta tietoa
Seuraavaksi etsitään kuolleen neuvostosotilaan sukulaisia, jotta he saisivat tietää, missä isoisän tai isoisoisän luut lepäävät.

Suomalainen Vilho Konttinen on lähes koko elämänsä hoitanut tuntemattoman neuvostolentäjän hautaa Ristijärvellä. Lentäjä putosi Suomen taivaalta talvisodan lopulla, ja tuolloin 15-vuotias Konttinen hautasi tämän.

Suomessa etsintöjä tehnyt pietarilainen toimittaja Andrei Kaškarov selvitti vuosi sitten lentäjän henkilöllisyyden. Kyseessä on vuonna 1918 syntynyt Valentin Ivanovitš Golubev. Nyt on saatu uutta tietoa lentäjän taustasta.

– Onnistuin selvittämään, että hän oli syntynyt 6. helmikuuta Markovon kylässä. Nykyään paikalla on Leningradin alueen Tusinan piirin Krasnyj Bor niminen kylä. Isä työskenteli rautateillä, äiti oli talonpoikaisnainen. Veljiä ja siskoja ei ollut. Vuodesta 1928 perhe asui Leningradissa, koska perheenpää löysi töitä Amiraliteetin telakalta, Kaškarov kertoo.

YLE:n juttuun -> https://yle.fi/uutiset/3-11042832

Antti ja Liisa Kannus Amerikan siirtolaisia

Antti ja Liisa Kannus


 
Antin ja Liisan tyttären tyttären pojalta Robertilta saatujen sähköpostiviestien, kirjeiden ja valokuvien, sekä sukukartan mukaan perillisiä on koko liuta. Antti ja Liisa eivät, sukutiedon mukaan, käyneet synnyinmaassaan elämänsä aikana.

Liisan ja Antin hautamuistomerkki löytyy New Yorkin osavaltiosta. Hallussani on hautakivestä valokuva. Liisa kuoli vuonna 1952 ja Antti kahdeksan vuotta myöhemmin vuonna 1960, 89-vuotiaana.
 
Wanhan Suomen, eli Venäjän vallan aikalaisista siirtolaisista tässä Antti Kannuksen vaiheista Siirtokansan KALENTERI – nimisestä julkaisusta. Tämä teksti on vuodelta 1949, joulukalenterista.
 


 
Antin ja Liisan muorempaa ikäluokkaa:

Alku tietotekniikassani

Kun kokeilin IBM-tietokonefirman kanssa välittää kirjeenvaihtokavereita.

Valinta suoritettiin senaikaisella reikäkorttikoneella. Aika ei ollu kypsä vielä. Nythän se on miljoonabisnestä. Vuosi oli 1967.

Katso tämän linkin ohjelmasta, heti alussa on ko. reikäkone, eli ensimmäinen tietokoneen TALLENNUS ja TULOSTIN, https://areena.yle.fi/1-50095887?autoplay=true

Kuvassa on reikäkorttikone, Tämmönen laite oli IBM:ltä lainassa. Olin aikaa edellä.

Tuolla laitteella kirjoitettiin reikäkortit joiden ajo suoritettiin Helsingissä, varsin hankala systeemi, jota on nykyisen läppärin ja kännykän käyttäjälle mahdoton selittää.

Sittemmin toimihenkilöammattiliitossa Turussa, kun testattiin tietokoneyhteyttä Turun ja Helsingin toimistojen välille v, 1982… sain olla testaajana.

Ensimmäinen tietokone oli ns. tyhmä pääte, jossa yhteys Helsingin pääkoneeseen tapahtui puhelinyhteydessä. Ensimmäiset tekstiviestit olivat aivan erilaiset kuin nykyiset. Ilman Karkkilan tempaustani, minulle ei olis tarjottu tehtävää. Homma oli niin salainen, ettei siitä saanut kertoa työkavereillekkaan. Muutosvastarinta oli sitä luokkaa…

MUISTONA, eräs kirje:

IHMISMIELEN HERKKYYTTÄ voinee kuvata janalla jossa ääripäät ovat lapsuus ja vanhuus… Viimeisiltään jana taipuu ympyräksi kun tunteet/herkistyminen liittää eletyt vuodet yhteen… Tuon ympyrän sisällä rohkenee tutkailla elämänvaiheitaan kiireettömästi – käydä jos ja kun keskustelua itsensä kanssa… kipukohtia väistelemättä…

ELÄMÄNPEILIIN katsomisessa tai paremmin kuuntelussa on hyvät puolet. Musiikki kantaa kuin vanha silta.

NYT isäni kohdalta on vain ajan kysymys, milloin siunaustilaisuus on Nivalassa. Suku tietysti odottaa tietoja…

Oletin, jotta Viipurin tilaisuuden jälkeen elämä tasaantuu. Mitä vielä. Nuorempi ikäluokka näyttää heräävän ja olen saanut face..viestejä kyselyinä julkaisuistani netissä. Pakko alkaa saattaa ”sekundääristä” arkistoani siihen jamaan, jotta sieltä löytää mitä hakee… Ajatuksena on ollut, jotta keskityn kuvaamaan ”maailma ja elämänkaari” asetelmia siitä näköalasta miten YKSI ihminen liittyy suureen kuvaan… Niin uskomatonta kuin se oli: ISÄNI löytyi Punnuksen kaivosta, todellisena näyttönä tuntolevy.

Näitä toisiinsa verrattavia ”sattumia ja kohtaamisia” on matkan varrella lukemattomia, kohtaamisia, jotka ovat johtaneet aina konkreettiseen tulokseen… tavalla tai toisella. Niin monta kertaa kun olen jäänyt arvailuni tai tiedon kanssa yksin, en ole jättänyt tuntumaa pois mielestä… ikään kuin odottamaan uutta ”merkkiä”.

Lapsuuden ja nuoruuden aika ei ollut helppoa. Sotaa karsastettiin, veteraaneja syytettiin: ”Miksi menitte sinne?” Sotalesket ja sotaorvot olivat paarialuokkaa, liikaväestöä, sosiaaliriesa.
Syrjäydyin niin, että kun asuimme kyläkoululla… vietin paljon aikaa kirjojen parissa. Sain vapaasti lukea koulukirjaston kirjoja, sekä koululla oli myös aikuisten kirjasto ja usein, oppikouluaikoihin tuurasin johtajaopettajaa hoitamalla lainauksia… sain myös itse lainata ns. aikuisten kirjoja.

Tietysti tuo ”eriarvoisti” minut ikäluokastani… Tiesin enemmän kuin mitä opetussuunnitelmat antoivat ja jouduin epäillyksi: ”Mistä sinä tuon voit tietää?” Useimmiten pilkattiin ja nimiteltiin… Hyväksyntä puuttui. SAMA nonsoleraaminen jatkui työurallakin. OLI PAKKO alisuorittaa, jotta säilytti kasvonsa.

Sotavainajien kotiin saatto- ja siunaustilaisuus

Valokuva: Terttu Ravi.

21 sotavainajan arkkua luovutettiin Viipurissa 15. lokakuuta 2019. Kotiuttaminen tapahtui Viipurin Pietari-Paavalin kirkossa. Yksi arkuista on isäni.

HISTORIAKO EI OLE OPETTANUT? Kansalaisten, kautta globaalin maapallon, henkinen ja aineellinen ilmapiiri näyttää olevan saman kaltainen kuin etenkin toisen maailmansodan edellä…. Olen kokenut talvi- sekä jatkosodan lapsuudessani. Himmetä ei muistot koskaan saa…

Vaikuttava tilaisuus. Yläkuvassa siunaus- ja saattotilaisuudessa arkut alttarilla.


Yhden arkuista alttarilta linja-autoon kantoi IRO KAISLA.

Lotat seisoivat kirkon käytävällä kunniavartiossa (kuvassa kaksi heistä, Terttu Ravi Miehikkälästä ja Liisa Wanamo Turusta). Saattotilaisuus varmisti 21. sotavainajan arkun ja Aate Matiaksen kotimatkan. Jos kuvaan omaa tunnettani siinä kirkon penkissä TAKKI TYHJENI.

Mutta kun nämä pikkulottina toimineet halasivat kirkon ulkoportailla, tunteiden sisältöä ja ikään kuin sielujen sukulaisuutta ei voi sanoilla kuvata – muuten kuin ripset kosteina.

Kirkossa oli Suomesta kolmen linja-auton matkustajat ja myös paikallisia. Hyvin monta nuorta osallistuivat arkkujen kantamiseen.

Sotavainajiemme kotiuttaminen on historian uudelleen täydentämistä.

Kävimme maanantaina myös Punnuksen koulumäellä, jossa kaivon lisäksi Slavan ryhmä oli avannut myös koulun kellarin. Nämä viestisirpaleina. Kuvakertomus myöhemmin www.kannustamo.net -tiedostossa.

Sotaveteraanit.fi: Suomalaissotilaan pitkä kotimatka tuli päätökseensä

MUISTO

ONNEKSI OLEN OLLUT JOSKUS NUORI

ja parasta kun saa face..viestin ja valokuvan sieltä vuosien takaa kaukaa.. MUISTON ajalta ja paikasta, joka on piirtynyt sieluun mielenkuvana. Mitä muuta voi kun valita kuulokkeisiin mikä täydentää tunteen.
 
IHMISMIELEN HERKKYYTTÄ voinee kuvata janalla jossa ääripäät ovat lapsuus ja vanhuus… Viimesiltään jana taipuu ympyräksi kun tunteet/herkistyminen liittää eletyt vuodet yhteen… Tuon ympyrän sisällä rohkenee tutkailla elämänvaiheitaan kiireettömästi – käydä jos ja kun keskustelua itsensä kanssa… kipukohtia väistelemättä…
  
ELÄMÄNPEILIIN katsomisessa tai paremmin kuuntelussa on hyvät puolet. Musiikki kantaa kuin vanha SILTA

… ja parasta kun on saanut perimän, jonka kautta voi rakastaa musiikkia ja RAKKAUS EI KOSKAAN KATOA.
 

En todellakaan tiennyt omaavani isäni Aate Matiaksen perimän – kiinnostuksesta harmonikkaan.
 
Kun 1950-luvun puolivälissä Lauri Harjulan kanssa tätäkin keinumorsian-iskelmää soitimme, Lauri soitti viulua ja lauloi stemmat.
 
Maaliskuussa 2017, valokuvien perusteella se yhteys tuli todeksi ja varmistui.
 

Aavistuksia minulla on siitä ollut koko elämäni ajan. Isäni ei palannut talvisodasta, hän kaatui Karjalan kannaksella, Muolaan Punnuksessa 15.2.1940. Taistelukuvaus toisaalla tässä tiedostossa.

Elämänkaaren etapit

Kuvassa patruunavyön pätkä on Karjalan kannaksella Muolaan Punnuksen kyläkoulun avatun kellarin montusta ja jäi edelleen sinne. Kysyin löytäjiltä, että jos ottaisin tämän muistoksi mukaan. Vastaus oli; jotta jos haluan passituksen Siperiaan… siitä vaan. Historiatietojen mukaan koulun kellari on ollut konekivääriryhmän asema. Todennäköisesti patruunat ovat talvisodan ajalta, Toki on tarpeen tarkistaa.

Sauvakävelyn yksi etappi, jossa ajatuksille tilaa…

Geplaatst door Kalevi Kannus op Zondag 21 juli 2019

KOSKA minulla on mielentuntumaa vain omaan elämänkaareeni… miksi en kirjaa siitä blogissa koko aikajanalta tuntemuksiani?

MUISTOT ovat ikään kuin nuo suihkut… Oliskohan se osa elämäntarkoitustani?

Jokainen ihminen on muiston arvoinen.

Siinäpä blogille johtolause

Mutta ei ole henkilöhistoriaa, ylipäätään historiaa. jos kukaan ei kerro.

Minulla on enää vain mielenkuvien matkoja lapsuuden ja nuoruuden sielunmaisemiin. Mutta näyttää siltä, jotta ikääntyminen on, ainakin omalla kohdallani, sillä tavalla armollista, että muistot palautuvat…

Valokuvassa

Teollisuuden esimiesten ammattiliiton Salon ja Turun aluetoimiston esimiehenä: 1975 – 1997.

Aina paremmin kun kuulokkeet korvilla valitsen YouTubesta omat-kansion. Sitä en käsitä kun sieltä valikoituu niitä iskelmiä, jotka kuin tarkoitukselle nostavat muistoja… sielunmaisemaan.

Kokeileppa mitä mixistä Turuttarien jälkeen Sinulle soi…

Toinen suuri vaikuttaja on ollut Metro Tytöt, tässä esitys vuodelta 1956

LIITTYY muisto kesältä 1956; lauantai-iltana kaivoin lapiolla alakuvan rakennuksen perustuksen monttua. Naapurista vinttikamarin ikkunasta serkkuni Inkeri huuteli ja kehotti taukoa… Hän littoi ikkunalle radion, josta soi lauantain toivotut levyt… ja Metro Tytöt ja Muistojen maa.